Image

Samuli Knuuti: Nimensä pilkkuvirheestä ottaneen Let's Eat Grandman uusi levy säteilee hymyä ja onnea kyynelten läpi

Samuli Knuuti: Nimensä pilkkuvirheestä ottaneen Let's Eat Grandman uusi levy säteilee hymyä ja onnea kyynelten läpi
Rosa Walton ja Jenny Hollingworth tekevät elektronista poppia, joka naittaa absurdin ja koskettavan, kirjoittaa Samuli Knuuti kolumnissaan.
Julkaistu: 1.7.2022

Varhainen lahjakkuus voi olla myös kirous. Kun Let’s Eat Grandma – siinäpä bändin nimi, jota ei levy-yhtiössä voitaisi keksiä – julkaisi esikois­levynsä I, Genimi (2016), he olivat vasta 16-vuotiaita, eikä juuri kukaan uskonut, että he olivat tehneet melkein kaiken itse levyllään. Nimensä he olivat ottaneet kuuluisasta pilkkuvirheestä: ”Let’s eat, grandma” versus ”Let’s eat grandma”. Siihen aikaan se oli varmasti hauskaa.

Haastatteluissa kaksi poikkeuksellisen pitkää tyttöä teeskentelivät olevansa kaksosia ja kirjoittivat kappaleita, joilla oli sellaisia nimiä kuin Eat Shiitake Mushrooms ja Chcolate Sludge Cake. Ne osoittivat, että toisinaan teineillä on yhtä paljon opetettavaa taiteenteosta vanhemmilleen kuin päinvastoin. Sillä mitä muuta taide on kuin leikkiä, minkä niin monet unohtavat vanhetessaan, kun iskee paineet tehdä jotain vakavaa ja totista.

Toisella levyllään I’m All Ears (2018) yhtye yritti murtautua valtavirtaan hittituottajien avulla, mutta suuri menestys jäi saavuttamatta. He olivat liian kummallisia, liian eksentrisiä ja liian vaikeasti lokeroitavissa. Suomessa yhtye kävi Sidewaysissa kesällä 2019 ja osoitti hallitsevansa myös lavaesiintymisen.

Siihen ura olisi voinut jäädäkin, mutta nyt he ovat palanneet neljän vuoden tauon jälkeen parhaalla levyllään. Edellislevyjen lapsellinen leikkisyys on kadonnut, jäljellä on jotain, mitä voisi kutsua kypsyydeksi. Ennen kaikkea Two Ribbons on levy ystävyydestä: Rosa Walton ja Jenny Hollingworth tutustuivat jo 4-vuotiaina ja aloittivat musiikin teon 13-vuotiaina. Myöskään tragedialta kaksikko ei ole välttynyt: Jenny Hollingworthin poikaystävä, ensimmäinen sellainen, sairastui Ewingin sarkoomaan ja kuoli jo 22-vuotiaana. Samaan aikaan Hollingworth ja Walton alkoivat ajautua erilleen, kun toinen muutti toiselle paikkakunnalle.

Lähes jokainen kappale kertoo Waltonin ja Hollingworthin ystävyydestä, joka saa kuulijan harmittelemaan, miksi hänellä ole koskaan moista sydänystävää ollut.

Two Ribbons on elektronista pop­musiikkia parhaimmillaan: kappaleet, kuten Levitation ja Watching You Go, ovat syntikkamattoineen silkkaa euforiaa. Mieleen tulee Goldfrapp, Kate Bush popeimmillaan, ja vaikka soundi on tyystin erilainen kuin Wet Legillä, jotain samaa heidän asenteessaan on. Edellisten levyjen vaikeus on kadonnut, mutta sen on korvannut vilpittömyys, joka kuulostaa aidolta. Vaikka kuinka yritän, en löydä tältä yhtään turhaa kappaletta, välisoittoja lukuun ottamatta.

Ja ennen kaikkea albumi on levy kaveruudesta: lähes jokainen kappale kertoo Waltonin ja Hollingworthin ystävyydestä, joka saa kuulijan harmittelemaan, miksi hänellä ole koskaan moista sydänystävää ollut. Musiikki on euforista ja isoa, Audiobooks-yhtyeestä tuttu David Wrench tunkee äänimaailman täyteen mutta silti ei tukkoon.

Loppua kohti albumi seestyy, kuten niin usein tapahtuu. Erityisen koskettava on päätöskappale Two Ribbons, jossa Walton ja Hollingworth avautuvat ystävyytensä kipupisteistä: ”Cause I haven’t thought for months of anyone but you / And I wanna find the answer, but I can only be your best friend / And hope that that’s enough / But I know that’s not enough.” Kuinka sydäntäsärkevää.

Tyttöenergiasta puhuminen on typerää ja sovinististakin, ovathan Hollingworth ja Walton jo 22-vuotiaita, Mutta silti Two Ribbons säteilee sellaista energiaa ja euforiaa, hymyä ja onnea kyynelten läpi, että on vaikea uskoa kenenkään miesduon moiseen pystyvän. Let’s Eat Grandmassa on myös jotakin perin englantilaista: on vaikea keksiä kenenkään amerikkalaisen löytävän näin sopivaa balanssia vilpittömän absurdiuden ja suloisuuden välillä. Mikä lienee syynä siihen, että Englanti on jos ei popmusiikin kehto niin ainakin oppikoulu.

Jos jotain valitettavaa haluaa levystä löytää, se on liian lyhyt: vain 38 minuuttia ja 8 varsinaista biisiä. Mutta siellä on vielä kosolti aikaa ilahduttaa meitä, paljon muuta kuin monilla muilla. Joten haarukat esiin ja pöytä koreaksi.

Samuli Knuuti on espoolainen kirjoittaja ja kustannustoimittaja, joka ei varsinaisesti suosittele ikäihmisten syömistä.

Kommentoi »