Eeva

Leskeksi jäänyt Ville Nousiainen: ”Mona on mukana arjessamme joka päivä”

Leskeksi jäänyt Ville Nousiainen: ”Mona on mukana arjessamme joka päivä”
Ville Nousiainen menetti puolisonsa, hiihtäjänä ja hanuristina tunnetun Mona-Liisa Nousiaisen, syövälle toissa kesänä. Ville ja pian kymmenvuotias tytär Isabella ovat jatkaneet elämäänsä kahdestaan. Yhteiset harrastukset ja vaimon ja äidin muisteleminen lohduttavat.
Julkaistu: 5.12.2020

Kun Ville Nousiaisen tytär Isabella täyttää marraskuussa kymmenen vuotta, isä ja tytär avaavat yhdessä kirjeen. Se on odottanut oikeaa päivää laatikossa jo pitkään.

Isabellan äiti Mona-Liisa Nousiainen kirjoitti sen kesällä 2019. Silloin hän jo tiesi kuolevansa ennen tyttären kymmenvuotis- päivää. Laatikossa on odottamassa myös muita kirjeitä lapsen tulevaisuuden tärkeisiin hetkiin.

Isä ja tytär ovat eläneet kahdestaan reilun vuoden.

”Vuosi on ollut raskas. En tiedä, onko ikävä Monaa kohtaan ihan heti helpottamassakaan. Se selviää tulevaisuudessa”, Ville Nousiainen, 36, sanoo.

Ville Nousiainen kertoo, että he olivat Mona-Liisan kanssa koko sairauden ajan toiveikkaita. ”Kun tuli melkein pahin mahdollinen skenaario, ajattelimme, että kyllä me tästäkin selviämme.”

Yksitoista yhteistä vuotta

Mona-Liisa Nousiainen eli vain 36-vuotiaaksi, mutta hänen elämäänsä ehti mahtua paljon. Rovaniemellä vuonna 1983 syntynyt tyttö oli pienestä pitäen sekä innokas urheilija että harmonikansoittaja.

Kymmenvuotiaana Mona-Liisa, tuolloin sukunimeltään Malvalehto, voitti lapsille tarkoitetun Hopeinen Harmonikka -kilpailun ja kuusi vuotta myöhemmin aikuisten Kultaisen Harmonikan.

Hiihdossa Mona-Liisa oli nuorten kolminkertainen maailmanmestari, aikuisten maailmancupissa hän voitti kaksi osakilpailua.

Myös Ville Nousiainen on menestynyt maastohiihtäjänä. Hän voitti kahdesti MM-pronssia ja kipusi kolmesti palkinto- pallille maailmancupissa.

Ville ja Mona-Liisa ehtivät jakaa elämänsä yhdentoista vuoden ajan.

”Minulla on Monasta päällimmäisenä mielessä se, että olimme yhdessä koko ajan.”

Parin arkea sääteli huippu-urheilijoiden elämänrytmi. Aamupalan jälkeen lähdettiin päivän ensimmäiseen treeniin, sitten tehtiin yhdessä lounasta ja otettiin päiväunet. Iltapäivällä oli vuorossa päivän toinen harjoitus, ja illalla tehtiin taas ruokaa.

Ville kertoo, etteivät he oikein muuta voineetkaan tehdä. Väkijoukkoja piti vältellä, ettei flunssa olisi iskenyt juuri ratkaisevalla hetkellä, eikä itseään saanut muutenkaan väsyttää.

Parisuhde oli lähes symbioottinen.

”Me tykkäsimme olla yhdessä ja tehdä samoja asioita. Treenasimme ja olimme kotona. Meillä oli paljon aikaa olla toistemme kanssa.”

Ville Nousiainen muistelee vaimoaan päivittäin. ”Tuimme Monan kanssa toisiamme, ja olimme koko ajan yhdessä.”

Mona teki asioita ilolla

Puolisoiden luonteet olivat samankaltaiset, ja he jakoivat yhteisen arvomaailman. Riitaa he saivat aikaiseksi lähinnä siitä, kumpi voitti jonkin hassun lautapelin.

”Mona oli rento, nauravainen ja touhukas. Hänen kanssaan oli mukava olla, hän innostui asioista helposti”, Ville kertoo.

Hiihtouran ohessa Mona-Liisa soitti harmonikkaa ja opiskeli Sibelius-Akatemiassa. Myös soittaminen vaati lukemattomia harjoittelutunteja. Mona-Liisa saattoi vielä treenipäivän päälle harjoitella soittamista jopa viisi tuntia.

”Jos hän tajusi, ettei ollut hyvä, hän harjoitteli niin pitkään, että homma oli hallussa. Hän ei lopettanut ennen kuin soittaminen oli hänen mielestään täydellistä.”

Mona-Liisaa on sanottu perfektionistiksi ja suorittajaksi, mutta Villen mielestä hänen puolisonsa teki asioita ilolla.

”Mona oli positiivinen ja tykkäsi siitä, mitä teki. Jos hän olisi vain suorittanut, hänestä olisi tullut takakireä. Mona oli iloinen ja rento koko ajan.”

Kilpaurheilijan on totuttuva myös pettymyksiin. ”Minä käsittelin pettymyksiä enemmän oman pääni sisällä, Mona taas tykkäsi puhua minulle.”

Poikkeuksellinen tahdonvoima

Tuoreessa Laura Arffmanin kirjoittamassa elämäkerrassa Mona-Liisa – urheilija, muusikko, ihminen piirtyy kuva naisesta, jolla oli uskomaton tahdonvoima. Kun Mona-Liisa päätti saavuttaa jotain, hän oli valmis tekemään kaikkensa sen eteen, oli kyseessä urheilu, musiikki tai opiskelu.

Ville toteaa, että kaikilta kestävyysurheilijoilta vaaditaan vahvaa tahdonvoimaa. Huippu-urheilussa ei muuten pärjää.

”Kestävyyslajeissa kaikki ovat samanlaisia jääriä. Urheilussa joutuu taistelemaan omasta paikastaan ja näkemään paljon vaivaa pienestä pitäen. Maailmancupeissa ei kukaan pärjää puolivahingossa. Taustalla on valtava työmäärä ja voittamisen halu.”

Mona-Liisa oli tahdonvoimassaan myös poikkeuksellinen.

”Mona halusi tehdä kaiken itse, hän ei halunnut antaa mitään toisten käsiin. Hänelle oli todella tärkeää, että hän ansaitsi kaiken omalla työllään, ettei sitä saanut aikaan kukaan muu.”

”Olen aina tykännyt lapsista ja halunnut oman lapsen. Oli mahtavaa, kun toive kävi nopeasti toteen Monan kanssa. Hän oli yhtä innoissaan.”

Nuorten maailmanmestarina Mona- Liisaan kohdistui suuria odotuksia hänen siirtyessään aikuisten sarjaan. Vaikka hän edusti Suomea neljissä MM-kisoissa ja kerran olympialaisissa, arvokisamitalit jäivät saavuttamatta.

Mona-Liisan tulokset alkoivat huonontua ja hän tunsi itsensä väsyneeksi, vaikka kehityksen olisi pitänyt kulkea toiseen suuntaan. Vuosien kovan harjoittelun ja lopulta liian vähäisen levon vuoksi hänen kehonsa oli joutunut ylirasitustilaan.

Vuonna 2010 Mona-Liisan oli pakko jättää kilpahiihtäminen tauolle.

Pysähtyminen oli aluksi vaikeaa, mutta elämään tuli uusia asioita. Mona-Liisa ja Ville alkoivat rakennuttaa omakotitaloa, jonka Mona-Liisa suunnitteli pitkälti itse. Sitten hän huomasi olevansa raskaana.

”Kun saimme tietää kasvaimesta, itkimme paljon. Parin tunnin päästä ajattelimme jo toiveikkaina, että kyllä me tästä selviämme”.

Lapsen tulo oli molemmille iloinen ja tervetullut uutinen.

”Olen aina tykännyt lapsista ja halunnut oman lapsen. Oli mahtavaa, kun toive kävi nopeasti toteen Monan kanssa. Hän oli yhtä innoissaan”, Ville Nousiainen kertoo.

Lapsen elämän alku ei ollut helppo. Tytöllä todettiin vakavia rytmihäiriöitä, ja hän joutui viettämään pitkiä aikoja sairaalassa ensimmäisinä vuosinaan.

Mona-Liisa nukkui yöt patjalla sairaalahuoneen lattialla, säilytti suksiaan sairaalan suihkukopissa ja kävi päivällä treenaamassa.

Tauon jälkeen hän nousi uudelleen maajoukkueeseen ja maailmancupin pistesijoille.

Hiihtoura jatkui muutaman vuoden, ja Mona-Liisa teki parhaat tuloksensa. Sitten hän alkoi oudosti väsyä eikä ruokahalu ollut ennallaan. Lopulta nieleminen kävi vaikeaksi ja vatsassa oli kipuja.

Vuonna 2018 Mona-Liisalla todettiin vatsasyöpä. Mielialat vaihtelivat äärilaidasta toiseen.

”Kun saimme tietää kasvaimesta, itkimme paljon. Parin tunnin päästä ajattelimme jo toiveikkaina, että kyllä me tästä selviämme”, Ville kertoo.

”Isabella näki, että jokin oli vikana, eivät äiti ja isä ihan turhan päiten itke olohuoneessa. Hänen täytyi saada tietää, mikä oli ongelma."

Isabella mukaan sairaalareissuille

Tyttärelle Mona-Liisan sairaudesta kerrottiin melkein saman tien, kun diagnoosi varmistui. Vanhemmat eivät halunneet salata asiaa Isabellalta, joka oli tuolloin kahdeksanvuotias.

”Isabella näki, että jokin oli vikana, eivät äiti ja isä ihan turhan päiten itke olohuoneessa. Hänen täytyi saada tietää, mikä oli ongelma. Aina kun saimme varmuuden, että Monan tilanne oli pahentunut, kerroimme sen suoraan myös lapselle.”

Vaikka uutinen oli sokki, tyttö ei aluksi täysin ymmärtänyt, mistä oli kyse. Äiti näytti vielä terveeltä ja hyvinvoivalta.

Isabella pääsi vanhempien mukaan sairaalareissuille ja näki, miten äitiä tutkittiin ja hoidettiin. Yhdessä lähdettiin myös peruukkiostoksille, kun Mona-Liisan tukka alkoi lähteä. Isabella sai oman peruukin.

”Isabella sai olla mukana kaikessa. Hän huomasi, että hänen äiti oli edelleen aivan normaali äiti, hän ei ollut muuttunut. Sairaudesta tuli arkea. Toki Isabellallakin oli huonoja hetkiä ja hän syytti meitä asioista, mutta ne hetket olivat ohimeneviä.”

”Mona uskoi todella vahvasti, että ihminen on oman onnensa seppä. Sairastuttuaankin hän mietti, olisiko voinut tehdä jotain toisin.”

Mona junttasi menemään viimeiseen asti

Kun nuori ihminen sairastuu vakavasti, usein pintaan nousee kysymys: miksi juuri minä? Myös Mona-Liisa ja Ville miettivät sitä usein.

”Kyllä me paljon pohdimme, minkä takia meidän piti saada tällainen kuolemantuomio. Mitä me olimme tehneet väärin? Eihän sitä voinut uskoa todeksi.”

Molemmat halusivat kuitenkin pitää tyttären arjen mahdollisimman normaalina. Mona-Liisa vannotti Villeä, että Isabellan arjen piti rullata tavallisena myös hänen kuolemansa jälkeen.

Positiivinen ajattelutapa auttoi molempia. Sellainen elämänasenne oli kantanut eteenpäin myös urheilussa.

”Kun urheilussa ei mene hyvin ja haluaa nousta aallonpohjasta, itsellä pitää olla mielessä positiivinen kuva tulevaisuudesta. Ei siitä muuten mitään tule.”

Aluksi hoidot ja lääkitys tuntuivat tehoavan ja Mona-Liisa pystyi nauttimaan elämästä. Perhe touhusi yhdessä kaikenlaista, pelattiin tennistä ja käytiin uimassa. Kierreltiin ympäri Suomea ystävien luona ja käytiin huvipuistoissa.

”Kesä 2018 oli meille ensimmäinen kesä sitten nuoruuden, jolloin oli aikaa tehdä jotain muuta kuin treenata. Teimme yhdessä kaikkea sellaista, mitä emme olleet tehneet koko Isabellan elämän aikana.”

Sairaus kuitenkin eteni vääjäämättä. Välillä tuli synkkiä hetkiä, ja Ville mietti, miten hän selviää yksin lapsen kanssa, jos Mona-Liisa kuolee. Nopeasti hän kuitenkin kokosi itsensä ja pyrki katsomaan luottavaisin mielin tulevaan.

Vaikka Mona-Liisan tila huononi eikä hoito enää tehonnut, melkein loppuun asti molemmat halusivat uskoa, että hän toipuu. Mona-Liisan tahdonvoima oli tallella.

”Viimeiseen asti Mona junttasi menemään ihan väkisin. Hän käveli ja teki kaiken itse niin kauan kuin pystyi.”

”Kesä 2018 oli meille ensimmäinen kesä sitten nuoruuden, jolloin oli aikaa tehdä jotain muuta kuin treenata. Teimme yhdessä kaikkea sellaista, mitä emme olleet tehneet koko Isabellan elämän aikana.”

Kotona loppuun saakka

Joskus Mona-Liisa pohti, olisiko elämän aikana koettu stressi vaikuttanut syövän syntymiseen. Hetkittäin hän saattoi syyttää itseään.

”Mona uskoi todella vahvasti, että ihminen on oman onnensa seppä. Sairastuttuaankin hän mietti, olisiko voinut tehdä jotain toisin”, Ville Nousiainen kertoo.

Aviomies muistutti näinä hetkinä lääkäreiden sanoneen, ettei Mona-Liisa ollut voinut vaikuttaa sairastumiseensa.

Samalla Mona-Liisa uskoi kuitenkin myös, että ihmisen kohtalo on ennalta määrätty.

”Kun hän aina välillä alkoi syyttää itseään, minun piti muistuttaa häntä, mitä mieltä hän itse oli ollut. Tiettyihin asioihin voi vaikuttaa mutta kaikkeen ei.”

Ville kertoo, että Mona-Liisa uskoi tuonpuoleiseen Jumalaan. Usko oli vahva, vaikka hän ei tuonut sitä suuremmin esille. Äidin ja tyttären rutiineihin kuului jokailtainen rukous.

Vaimonsa viimeiset kaksi kuukautta Ville oli hänen omaishoitajansa. Mona-Liisa halusi olla kotona loppuun saakka.

Kun hänen kuntonsa huononi huomattavasti kesällä 2019, läheiset ympäri Suomea tulivat tapaamaan Mona-Liisaa vielä viimeisen kerran. Hän jätti kullekin jäähyväiset yksitellen.

”Mona sai itselleen rauhan. Paljon hän oli taistellut sitä vastaan, että hän ei halua kuolla. Mutta lopussa hän sai rauhan ja antoi periksi.”

Siihen loppui kiire

Viimeiset vuorokaudet Ville valvoi vaimonsa sängyn vierellä.

”Jossain vaiheessa Monalle tuli sellainen hetki, että hän meni ikään kuin nirvanaan. Se tapahtui monta päivää ennen kuin hän kuoli, mutta hän kävi jo senkaltaisessa tilassa.”

Tuona hetkenä Mona-Liisa sanoi, että jos kuolema on tällainen, ei tämä niin paha olekaan. Hänen oli hyvä olla ja hän kertoi näkevänsä valoa.

”Mona sai itselleen rauhan. Paljon hän oli taistellut sitä vastaan, että hän ei halua kuolla. Mutta lopussa hän sai rauhan ja antoi periksi.”

Aviomies ja tytär olivat vierellä, kun Mona-Liisan elämä päättyi.

”Jollain tavalla se oli helpotus, koska tiesin, millaiset kivut hänellä oli. Olin valvonut monta vuorokautta. Kun jouduin käväisemään jossain, minulla oli aina kiire takaisin Monan viereen. Siihen loppui kiire.”

"Varsinkin viime kesän aikana Isabella on alkanut muistella äitiään ja mitä tämä missäkin tilanteessa sanoi. Mona on vahvasti arjessamme mukana joka päivä.”

Isä ja tytär aina yhdessä

Vaimonsa toivetta noudattaen Ville ei jäänyt paikalleen makaamaan. Miehen tapa selviytyä on ollut toimia ja tehdä uusia asioita.

Pari vuotta sitten kilpaladut jättänyt Ville Nousiainen pyörittää nyt omaa valmennusalan yritystä yhdessä ystävänsä kanssa, on avaamassa maastohiihdon erikoiskauppaa ja opiskelee hierojaksi.

Tytär, oma yritys ja opiskelut ovat auttaneet jaksamaan.

”Olen seurannut Isabellan kasvua. Hänelle on tullut uusia kavereita ja uusi koulu. Hänen elämässään mukana oleminen auttaa minua todella paljon.”

Ville on huolehtinut siitä, että tyttären arki on jatkunut mahdollisimman normaalina. Hän vie tyttöä harrastuksiin ja auttaa koulunkäynnissä. Yhdessä pelataan tennistä.

”Olen mukana kaikessa, mistä Isabella milloinkin innostuu. Monalle oli tärkeää, että olemme aina yhdessä.”

Usein isä ja tytär muistelevat yhdessä äitiä. Se lohduttaa ja tuo molemmille hyvän mielen. Isabella muistelee mielellään, mitä kaikkea hassua Mona-Liisa teki ja sitäkin, mistä äiti suuttui hänelle.

”Varsinkin viime kesän aikana Isabella on alkanut muistella äitiään ja mitä tämä missäkin tilanteessa sanoi. Mona on vahvasti arjessamme mukana joka päivä.”

Leskeksi jääminen on opettanut Ville Nousiaiselle sen, että kovin moni asia ei häntä hetkauta. Asiat saavat toisenlaisen mittakaavan, kun on joutunut kohtaamaan puolison menetyksen.

”En ole aiemminkaan paljoa välittänyt siitä, mitä muut miettivät, mutta nyt välitän sellaisesta entistä vähemmän. Tärkeää on, että voin tehdä asioita, joista tykkään ja että pystyn antamaan Isabellalle hyvän ja turvallisen kodin. Se on vahvistunut tämän kokemuksen myötä.”

Kirjoita meille

  • Millaisia ajatuksia lukemasi herätti? Haluaisitko jakaa ne lukijoittemme kanssa?

  • Kirjoita osoitteeseen eeva@a-lehdet.fi tai Eeva, Kirje lukijalta, 00081 A-lehdet.

  • Voit käyttää nimimerkkiä, mutta kerro nimesi ja osoitteesi: ne jäävät toimituksen tietoon.

1 kommentti