Eeva

Leskeksi jäänyt Bettina Sågbom: ”Tiesimme toistemme ajatukset ilman sanoja”

Leskeksi jäänyt Bettina Sågbom: ”Tiesimme toistemme ajatukset ilman sanoja”
Toimittaja Bettina Sågbomin puoliso menehtyi syöpään viime keväänä, toukokuussa 2020. Samaan aikaan myös Bettinan pitkään sairastanut äiti kuoli. Bettina on jaksanut huolehtia monista käytännön asioista, mutta oma surutyö on vasta alussa. Eniten hän kaipaa yhteisiä keskusteluja miehensä kanssa.
Julkaistu: 21.2.2021
Vanhat nuhjuiset pelastusliivit roikkuvat koukussa vintin seinällä. Niitä katsoessaan toimittaja Bettina Sågbom tuntee rinnassaan painon, jota hän on kantanut aaltoilevana mukanaan jo pitkään.
Tunne syntyi, kun puoliso, toimittaja ja muusikko Tomas Ek menehtyi toukokuun alussa syöpään 63-vuotiaana.
On alkukesä ja Bettina on menossa laskemaan hänen ja Tomaksen 34-jalkaisen SY Brittania -purjeveneen vesille synnyinkaupungissaan Hangossa. Tomaksen liivit jäävät paikoilleen, kun Bettina painaa oven takanaan kiinni. Se tuntuu pahalta. Toisaalta se on hetki, joka hänen on kohdattava jatkaakseen elämäänsä eteenpäin.
Liivit eivät olleet hienoimmat tai arvokkaimmat, mitä Tomaksella oli ollut. Mutta niissä oli näppärät etutaskut ja mukava vyö. Niitä ilman Tomas ei mielellään purjehtinut.
Sen ajatteleminen saa Bettinan hymyilemään. Se kun kuvastaa hänen puolisonsa ajatusmaailmaa niin valtavan hyvin.
Bettina Sågbomia kannattelevat hyvät muistot.

”Oli hyvin vaikeaa seurata vierestä rakkaan ihmisen kipuja”

Jo marraskuussa Bettina oli huomannut, että kaikki ei ollut hyvin. Tomas valitteli huonoa oloaan, mittaili kuumetta ja ihmetteli sitkeää flunssaansa.
”Menetin hermoni katsellessani sitä touhua. Tiesin, että pitkittynyt lämmönnousu ei ole koskaan hyvä asia”, Bettina Sågbom, 54, sanoo nyt.
Tomas piti vaimonsa huolenpitoa hössöttämisenä eikä halunnut tutkimuksiin.
”Lopulta sain niin hirveän raivokohtauksen, että jälkikäteen hävettää. Kiljuin ja uhkasin soittaa hänen työnantajalleen, jos hän ei menisi lääkäriin.”
Lopulta Tomas taipui, mutta verikokeissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Tomas oli taitava uimari. Hän opetti Bettinan kuopukselle usein uintitekniikkaa.
Joulukuussa Lee, 25, uskoutui äidilleen: poika oli uimahallissa huomannut, että Tomas oli liian laiha, hänen lihasmassansa oli kuihtunut.
Uusissa verikokeissa kävi ilmi, että Tomaksen hemoglobiini ja elimistön rautavarasto eli ferritiiniarvo olivat aivan liian alhaiset. Tomasta väsytti koko ajan. Kävelylenkillä hänen piti päästä istumaan aina viidenkymmenen metrin välein.
Alkuvuodesta Tomaksen lisämunuaisesta löytyi yli 10 senttimetrin pituinen syöpäkasvain ja oikeasta keuhkosta yli 4 senttimetrin mittainen.
Kasvaimia ei voinut leikata pois ilman tarkkoja tutkimuksia. Viikkojen ajan Bettina otti kotona miehestään erilaisia näytteitä ja kuljetti niitä Jorvin sairaalaan pyydettyinä kellonaikoina.
”Tuntuu, että koko kevättalven ajan juoksin sairaalan käytävillä kaikenlaisten tonkkien, purkkien ja putkiloiden kanssa.”
Samaan aikaan Tomaksen kivut yltyivät. Kutsua leikkaukseen odotettiin hartaasti. Tomas laihtui lisää ja painoi lopulta viitisenkymmentä kiloa.
”Se oli hidasta kuihtumista ja kitumista. Oli hyvin vaikeaa seurata vierestä rakkaan ihmisen kipuja, joihin ei ollut kunnollista lääkitystä.”
”Tomas olisi ansainnut niin paljon rauhallisemmat ja kivuttomammat viimeiset ajat kuin mitä hänelle suotiin.”
Bettina aneli turhaan lääkäreiltä, että Tomas pääsisi sairaalaan odottamaan leikkausta. Koronaviruksen levitessä miehen arveltiin olevan paremmassa turvassa kotona.
Kun Tomaksen kunto heikkeni välillä tarpeeksi, hän pääsi pariksi päiväksi sairaalaan. Siellä nesteytys ja kipulääkitys toimivat, joten hänen vointinsa koheni ja hänet kotiutettiin pian.
Sairauden alkuaikoina Tomas lähti usein ajelemaan itsekseen. Hän ei halunnut seuraa, vaan olla yksin.
”Se oli hänen tapansa työstää asiaa, ajella rauhassa ja katsella maisemia.”
Kun Tomas sai viimein voimakkaat kipulääkkeet, ajelut piti lopettaa. Lääkkeet aiheuttivat harhoja ja tekivät hänestä levottoman ja ahdistuneen.
”Tomas olisi ansainnut niin paljon rauhallisemmat ja kivuttomammat viimeiset ajat kuin mitä hänelle suotiin.”
Bettina aneli turhaan lääkäreiltä, että Tomas pääsisi sairaalaan odottamaan leikkausta. Koronaviruksen levitessä miehen arveltiin olevan paremmassa turvassa kotona.
Kun Tomaksen kunto heikkeni välillä tarpeeksi, hän pääsi pariksi päiväksi sairaalaan. Siellä nesteytys ja kipulääkitys toimivat, joten hänen vointinsa koheni ja hänet kotiutettiin pian.
Sairauden alkuaikoina Tomas lähti usein ajelemaan itsekseen. Hän ei halunnut seuraa, vaan olla yksin.
”Se oli hänen tapansa työstää asiaa, ajella rauhassa ja katsella maisemia.”
Kun Tomas sai viimein voimakkaat kipulääkkeet, ajelut piti lopettaa. Lääkkeet aiheuttivat harhoja ja tekivät hänestä levottoman ja ahdistuneen.
”Tomas olisi ansainnut niin paljon rauhallisemmat ja kivuttomammat viimeiset ajat kuin mitä hänelle suotiin.”
”Tuntuu, etten ole ehtinyt purkaa surua vielä mitenkään.”

Bettinan äiti teki myös kuolemaa: ”Parkinsonin tauti on hidas kiduttaja”

Samaan aikaan Bettinan 81-vuotias äiti teki kuolemaa. Bettinalla oli usein ollut tapana purkaa huoliaan äidilleen ennen kuin tämä sairastui Parkinsonin tautiin parikymmentä vuotta sitten. Oli kyse sitten lastenkasvatuksesta, töistä tai ihmissuhteista, äidin kanssa oli helppo jutella.
Kun sairaus eteni, Bettina ei halunnut kuormittaa äitiään enempää.
”Suhteemme kääntyi toisinpäin: minä olin se, joka huolehti enemmän hänen voinnistaan. Meillä oli aina hyvin läheiset ja lämpimät välit.”
Bettinan äiti oli sairastanut rintasyöpää kolmesti, ja joka kerralla tauti palasi entistä pahempana. Viimeisimmän kerran jälkeen äitiä hoidettiin enää oireita lievittävästi.
Bettinan isä menehtyi aivoverenvuotoon vuonna 2011, ja sen jälkeen äiti asui yksin useamman vuoden, kunnes muutti hoivakotiin Pernajaan viitisen vuotta sitten.
Bettina ja pojat kävivät hänen luonaan usein. Aina äiti yritti tarjota väkisin rahaa tai ehdottaa pitsan tilaamista hänen laskuunsa, koska ei enää pystynyt valmistamaan herkkuruokiaan kuten ennen.
Käytännön työt, kuten puutarhanhoito ja koirien kanssa ulkoilu, antavat lohtua.
Maaliskuussa, kesken Tomaksen sairastamisen, hoitokodista soitettiin. Äidin syöpä oli levinnyt ja hänen kuntonsa oli romahtanut. Saattohoito aloitettiin heti, ja Bettinan pitäisi kiirehtiä, jos hän haluaisi saada vielä keskusteluyhteyden äitinsä kanssa.
Koronaviruksen vuoksi asetettu vierailukielto ei enää pätenyt. Visiitit sallittiin nyt poikkeuksellisesti saattohoitopotilaalle, jos omaiset käyttivät suojamaskeja ja desinfioivat kätensä huolella. Lee oli ollut läsnä huolehtimassa Tomaksesta koko ajan ja otti nyt vielä vahvemman roolin, jotta Bettina pääsi äitinsä luokse.
Myös naapuri tarjosi apuaan ja istui välillä yönkin Tomaksen vierellä. Saattohoidon ajan Bettina ja hänen kaksi sisarustaan vuorottelivat äitinsä luona ja nukkuivat tämän pienen asunnon sohvalla. Bettina ajoi Espoon ja Pernajan väliä lähes tauotta.
”Olisin toivonut, että äiti olisi saanut lähteä nopeammin, koska hän oli kärsinyt jo niin paljon.”
”Äitini oli niin sitkeä, että sinnitteli kuolinvuoteellaan yhdeksän vuorokautta. Olisin toivonut, että hän olisi saanut lähteä nopeammin, koska hän oli kärsinyt jo niin paljon.”
Bettina oli äitinsä vierellä, kun tämä kuoli.
”Parkinsonin tauti on hidas kiduttaja. Poispääsy oli äidilleni helpotus.”
Muutama päivä ennen äidin kuolemaa Bettina oli saanut odotetun puhelun. Meilahden sairaalan leikkausjonosta huolehtiva hoitaja oli tiedustellut, ehtisikö hän tuoda Tomaksen sairaalaan pikaisesti.
Vain paria tuntia aiemmin Bettina oli soittanut hoitajalle ja kertonut miehensä lohduttomasta tilanteesta. Tieto potilaan heikosta voinnista ei ollut kulkeutunut Espoon Jorvista Helsinkiin.
”Hoitaja oli kuin enkeli. Hän järjesti sairaalapaikan heti, kun selitin, missä kunnossa mies oli. En vieläkään ymmärrä, miksi tieto Tomaksen heikentyneestä tilasta ei ollut heidän papereissaan. Epäilen, että se johtui uudesta Apotti-potilastietojärjestelmästä.”
Bettina ajoi rivakasti Pernajalta kotipihaan Espooseen, jossa pojat taluttivat Tomaksen autoon.
”Hän oli langanlaiha, kuin tikku. Sen jälkeen hän ei tullut enää kotiin.”
”Parkinsonin tauti on hidas kiduttaja. Poispääsy oli äidilleni helpotus”, Bettina Sågbom kertoo.

”Tajusin lopullisesti Tomaksen tekevän kuolemaa”

Leikkaus oli hyvin riskialtis. Tomas halusi silti antaa sille mahdollisuuden.
”Jälkikäteen ajateltuna olisin toivonut, että kotisairaalan ja saattohoidon vaihtoehdoista olisi jossain vaiheessa keskusteltu. Se jäi, koska Tomas halusi ottaa riskin ja takertui pieneen mahdollisuuteen, että leikkaus olisi pelastanut hänet.”
Kuusi tuntia kestäneen leikkauksen aikana neljä kirurgia poisti Tomakselta paitsi ison kasvaimen myös lisämunuaisen, munuaisen, pernan sekä osat maksasta ja haimasta.
Koronaviruksen vuoksi Tomasta ei saanut käydä katsomassa sairaalassa, mutta hän soitti hyväntuulisena seuraavana päivänä. Pian hän käveli, ja toipuminen näytti hetken valoisalta.
Mutta muutaman päivän kuluttua kävi ilmi, että leikatuissa sisäelimissä oli verenkiertohäiriöitä ja ne olivat menossa kuolioon. Tomas leikattiin uudelleen, ja lisää elimiä poistettiin.
”Tajusin lopullisesti Tomaksen tekevän kuolemaa, kun toisen leikkauksen jälkeen meille soitettiin teho-osastolta ja annettiin lupa käydä hänen luonaan.”
Bettina ja Tomaksen poika Nelson, 39, menivät hänen vierelleen.
”Tomas oli hereillä ja yritti puhua mutta ei pystynyt. Hän yritti sanoa minulle jotain, ja kirjoittaa lapulle, mutta kukaan ei saanut siitä selvää. Tuntui pahalta, kun en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.”
Jälkikäteen Bettina ymmärsi, että Tomas yritti sormillaan näyttää ohjeita laina- ja raha-asioista, jotta Bettina saisi talousasiat hoidettua hänen kuolemansa jälkeen.
Bettina Sågbom on kiitollinen hyvälle naapurilleen ja pojalleen Leelle, jotka auttoivat Tomasin hoidossa sairauden aikana. Miestä hoidettiin koronaviruksen pelossa pitkään kotona.

”Näin heti, että nyt on se hetki”

Vapunpäivän iltana Bettina istui Tomaksen sängyn vierellä myöhään. Hän jutteli niitä näitä, ja piti miestään kädestä.
”Ymmärsin, että tästä ei enää selvitä ja oletan, että hänkin tiesi sen. En ole kovin hyvä laulaja, mutta lauleskelin hänelle hänen omia biisejään. Tuntui, että hän rauhoittui siitä vähän.”
Kotiin lähtiessään Bettina kertoi tulevansa takaisin aamulla.
”Tule sitten myös”, Tomas vastasi siihen. Seuraavana aamuna Bettina ja Lee pukivat kasvosuojaimet ja kumikäsineet totuttuun tapaan ja astuivat Tomaksen huoneeseen.
”Näin heti, että nyt on se hetki. Lee jäi Tomaksen vierelle, kun juoksin sanomaan hoitajille, että uskon mieheni kuolevan nyt. Hoitaja tuli paikalle, menimme sängyn luokse ja Tomas otti viimeisen hengenvetonsa.”
Lee uskoo, että Tomas odotti heitä ja vannotti siksi Bettinaa tulemaan paikalle.
”Olen saanut valtavasti lohtua siitä, että olin hänen vierellään kuoleman hetkellä, kuten myös äitini ja isäni kuollessa. Äiti aina sanoi, että kenenkään ei pidä kuolla yksin.”
”Olen saanut valtavasti lohtua siitä, että olin hänen vierellään kuoleman hetkellä, kuten myös äitini ja isäni kuollessa. Äiti aina sanoi, että kenenkään ei pidä kuolla yksin.”
Bettina Sågbom

”Tomas elää lapsenlapsessaan”

Miehensä kuolinvuoteelta lähteminen oli Bettinalle kaikkein raskain hetki.
”Minun oli hyvin vaikea tehdä päätös, että nyt jätämme hänet sinne ja lähdemme pois.”
Bettina sai mukaansa Tomaksen henkilökohtaiset tavarat pienessä pussissa. Vihkisormuksen hän ripusti ketjulla kaulaansa. Viikon kuluttua Bettina pakkasi miehensä tyynyt ja peiton pois. Hän kävi läpi vaatteet ja vei osan kierrätykseen.
Arkkuun Tomas puettiin lempivaatteisiinsa. Bettina laittoi mukaan miehensä vanhan ja parsitun lempilätsän ja kuvan, jossa Tomas on poikansa Nelsonin kaksivuotiaan tyttären eli ainoan lapsenlapsensa kanssa. Tomas oli pitänyt kuvaa aina lompakossaan.
”Minulle se oli symbolinen osoitus siitä, että elämä jatkuu: Tomas elää lapsenlapsessaan.”
Vaikka Bettina on tehnyt paljon käytännön asioita, hänen ajatuksensa ovat vielä hyvin levällään.
”Kaikesta on kulunut vielä niin vähän aikaa, että tuntuu, etten ole ehtinyt purkaa surua vielä mitenkään.”
Usein Bettina saa lohtua tekemällä jotakin fyysistä: puutarhatyöt ja veneen kunnostaminen helpottavat, samoin kesken jääneen autotallin rakentaminen yhdessä poikien ja rakennusmiesten avustuksella.
”Lupasin Tomakselle, että hoidan tallin valmiiksi. Se oli hänen juttunsa ja pitkäaikainen haaveensa.”
Kymmenvuotias Wildakoira (vas.) on vaikuttanut Bettinasta alakuloiselta. Kahdeksan kuukauden ikäinen Ester sen sijaan on yhtä terhakka kuin ennenkin.

Tomas on edelleen läsnä

Vanhassa vaaleankeltaisessa puutalossa Tomas Ek on yhä läsnä kaikkialla: olohuoneen kitaroissa ja sähköpianossa, pihalle rakennetuissa kukkapenkeissä. Ja vanhassa fleecetakissa, johon kahdeksantoistavuotias Mikki-kissa on myllännyt nukkumapaikan. Bettina ei raaski viedä sitä kissalta pois. Ehkä takki on vain hyvä ja pehmeä, tai sitten siinä on yhä Tomaksen tuoksu.
Tänne Espoon Bodomiin Bettina muutti reilut kaksikymmentä vuotta sitten pian sen jälkeen, kun hän oli tavannut Tomaksen Yleisradiossa. Työpaikkaromanssi eteni vauhdilla.
”Tomaksella oli valtavan kauniit silmät, isot vahvat kädet ja todella hyvä huumorintaju. Hän oli hyvä keskustelukumppani. Samat asiat naurattivat meitä.”
Työpaikkaromanssina alkanut suhde muuttui uusperheeksi ja kesti yli kaksikymmentä vuotta.
Tomas oli eronnut, ja myös Bettinan ensimmäinen avioliitto oli päättynyt. Vuoden seurustelun jälkeen pari meni naimisiin. Tomaksesta tuli heti isä myös Bettinan pojille Leelle ja pari vuotta vanhemmalle Davylle.
Poikien suhde biologiseen isäänsä oli jäänyt etäiseksi tämän palattua kotimaahansa Isoon-Britanniaan, kun pojat olivat pieniä.
Bettina Sågbom sanoo aina suhtautuneensa elämään seikkailuna, jolla on paljon annettavaa.
”Samalla olen tiedostanut, että se on hölmö tapa ajatella. Elämä voi loppua koska tahansa. On parempi elää tätä hetkeä.”
Huumori helpottaa Bettina Sågbomia. ”Tomas inhosi ampiaisia. Kun eräänä päivänä sisällä pörisi sitkeä ampiainen, vitsailimme poikani kanssa, että se oli uudestisyntynyt Tomas.”
Bettina ei ole tuntenut oloaan yksinäiseksi, koska jo aiemmin omilleen muuttanut Lee on viettänyt paljon aikaa äitinsä luona.
”Olen sanonut monta kertaa, että hän saa rauhassa jatkaa omaa elämäänsä. Silti hän on jäänyt. Lee oli mukana tässä niin vahvasti, että yhdessäolo on tuntunut meistä molemmista hyvältä.”
Vaikka Bettina herkistyy helposti elokuvia katsoessaan, elämän suurissa kriiseissä hän itkee harvoin.
”Välillä toivoisin, että osaisin itkeä herkemmin. Se olisi helpompaa kuin se ahdistava paino, jonka tunnen rinnassani. Se tunne on niin pakahduttavan tuskallinen.”
Tomas oli taitava muusikko, mutta Bettinan mielestä hän soitteli kotona turhan harvoin. Joskus kesäiltoina Tomas saattoi istahtaa pihalle kitara kädessään.
Erityisesti Bettina pitää Tomaksen kappaleesta Orfelino. Se soitettiin myös Tomaksen muistojuhlissa. Ne pidettiin kotipihalla kahdessa osassa niin, ettei vierasmäärä ylittänyt kerralla viittäkymmentä.
”Oli helpompaa kertoa asiasta kerralla kaikille kuin erikseen aina uudelleen.”
Bettina Sågbom
Bettina tuntee syvää kiitollisuutta saamastaan myötäelämisestä. Hän julkaisi kevään aikana sosiaalisessa mediassa päivityksiä miehensä sairaudesta ja myös kuolemasta.
”Sain paljon tukea, kun puhuin tilanteestamme avoimesti. Oli helpompaa kertoa asiasta kerralla kaikille kuin erikseen aina uudelleen ja uudelleen.”
Hiljattain Bettina liittyi Facebookissa nuorten leskien keskusteluryhmään. Se tuntui oudolta, koska sana leski kuulostaa hänestä vielä hyvin vieraalta.

Valkoisia ruusuja

Tomas ei enää koskaan tule vastaan näillä käytävillä. Ajatus tulvahti Bettinan mieleen, kun hän alkukesällä palasi töihin Yle FST:lle Pasilaan. Silti työnteko tuntui hyvältä. Bettina tekee ruotsinkielisiä ajankohtaisohjelmia radioon pari kertaa viikossa. Televisioruutuun hän ei ole kaivannut sen jälkeen, kun omat keskusteluohjelmat loppuivat.
”Pidän siitä, että radiossa saan toimia itsenäisemmin eikä tarvitse miettiä meikkejä tai vaatteita. Minulle sopii, että voin mennä verkkareissa paikalle.”
”Tomas olisi ansainnut niin paljon rauhallisemmat ja kivuttomammat viimeiset ajat kuin mitä hänelle suotiin”, Bettina Sågbom sanoo.
Bettinalla oli tapana kysellä Tomakselta ehdotuksia ohjelmansa aiheiksi. Vastaavasti hän auttoi ideoimalla vieraita miehensä musiikkiohjelmaan.
”Kaipaan eniten yhteisiä keskustelujamme. Tosin olimme yhdessä niin pitkään, että tiesimme usein toistemme ajatukset ilman sanojakin.”
Tomas haaveili pitkään osa-aikaeläkkeelle jäämisestä. Joskus hän väläytteli ajatusta siitä, että he myisivät talonsa ja muuttaisivat eläkkeellä Hankoon, lähelle venepaikkaa.
Kesäkuun alussa Bettina ja pojat ripottelivat Tomaksen tuhkat merelle Hangon edustalle. Perään he laskivat valkoisia ruusuja.
Aviomies oli opettanut Bettinan purjehtimaan. ”Siinä tärkeintä on matka, ei määränpää.”

Anna tuulen kuljettaa

Ennen Tomasta Bettina ei ollut koskaan purjehtinut. Se vaikutti hänestä tylsältä. Ensimmäisellä kerralla hän kysyi jo tunnin jälkeen, milloin he olisivat perillä. Bettina sai kuulla, että purjeveneessä ollaan aina perillä, tärkeintä on matkanteko. Kun Bettina sai käteensä ruorin ja merikortin, purjehtiminen muuttui hauskaksi. Hän jäi koukkuun.
Bettina ja Tomas viettivät aina kuukauden kesälomansa yhdessä merellä. Sen päätteeksi Bettina purjehti usein muutaman päivän itsekseen.
Kesällä Bettina on taas lähdössä merelle, tällä kertaa yksin koiriensa Wildan ja Esterin kanssa.
”Viihdyn hyvin yksin. Pahin ikävä iskee varmasti purjehduksen aikana. Se on silti vaihe, joka minun täytyy kohdata. Kaiken kokemani jälkeen tarvitsen nyt hiljaisuutta ja omaa rauhaa merellä – sitä, että annan vain tuulen kuljettaa minua eteenpäin.”
Kommentoi »