KUN OLIN PIENI, kilpailimme kuka keinuu lujimpaa ja pääseekö keinulla ympäri. Rystyset valkeina puristettiin ketjuja, yhtä aikaa nautittiin ja pelättiin. Sittemmin, kun tulin itse isäksi, näkökulma muuttui vauhdin hurmasta sydämen tykytykseen. Vaan niinpä on seuraavakin sukupolvi keinumisistaan hengissä selvinnyt.
LASTEN TURVALLISUUS on kaikkien sydäntä lähellä. Vielä useammin se kuitenkin löytyy yleisen mielipiteen ja lakikirjan välistä.
Aihepiiri on herkistä herkimpiä, sillä aina törmätään siihen, kuinka pitkälle koteihin ja perheisiin yhteiskunta saa tunkeutua – ja kuinka pitkälle sen myös tulee olla valmis menemään. Eipä taida olla edes mahdollista löytää yhteisymmärrystä siitä, missä kulkee raja kansalaisen ja yhteiskunnan vastuiden välillä.
Mutta jos kahdeksanvuotias menettää henkensä kotonaan, kysytään heti yhteiskunnan perään. Kenen olisi pitänyt voida tehdä ja mitä? Kun lapsen tilanteesta oli hänen elinaikanaan tehty yksitoista lastensuojeluilmoitusta, katseet kohdistuivat ensin lastensuojeluviranomaisiin. Näiden ongelma on yhtä lailla liian alhainen puuttumiskynnys. Siitäkin tulee sanomista, että mennään ihmisten koteihin nuuskimaan jonkun mielestä liian löyhin perustein.
KUN TÄSTÄ VILJA EERIKAN tapauksesta on nyt nostettu virkarikossyytteet, yhdestätoista syytteestä vain kolme kohdistuu rivisosiaalityöntekijöihin. Käräjäoikeus joutuu ratkaisemaan myös yhden johtavan sosiaalityöntekijän sekä seitsemän lääkärin ja hoitajan syyllisyyden lain edessä. Olisiko siis terveydenhoidon ammattilaisten pitänyt osata epäillä pahoinpitelyjä?
Tulevaisuudessa syytettyjen penkillä voi olla väkeä tungokseksi asti, kun ilmoitusvelvollisuus lasten pahoinpitelyepäilyistä laajenee opettajiin ja muihin lasten kanssa työskenteleviin. Koulutus pahoinpitelyn jälkien tunnistamiseen ja lapsen selityksen arvioimiseen tuskin kehittyy samaa tahtia kuin hyvää tarkoittavien lainsäätäjien vauhti muuntaa kiihtynyttä yleistä mielipidettä lakitekstiksi. Siinä sitten tuomarit punnitsevat päiväkodin keittäjän kykyä arvioida, onka poppa poskessa isäpuolen tupakantumpista vai kuumasta kattilasta.
Lisäksi tuomioistuin oli Vilja Eerikan tapauksessa todennut, että äiti ei ole kykenevä lapsen huoltajaksi, ja määrännyt lapsen isälle. Jos halutaan olla jälkiviisaita, voidaan kysyä, tulisiko myös tuomioistuimen toiminta ottaa tarkasteluun. Onko se edes mahdollista?
RAJANVETO PASSIIVISEN turvallisuuden vastuista on vielä monin verroin hankalampaa. Esimerkiksi leikkikenttien turvallisuus on määritelty kansainvälisillä standardeilla. Suomen kunnat sulkevatkin leikkikenttiä kilpaa välttyäkseen vastuukysymyksiltä. Lieneekö Suomessa yhtään leikkikenttää, jossa keinujen alla olevan turvahiekan raekoko on 2–8 millimetriä, ketjujen lenkkien koko enintään 8,6 milliä ja näkyvillä on kyltti, jossa lukee, keneen ottaa yhteyttä vahinkotapauksissa? Standardisarja SFS-EN 1176 suojeleekin Suomen leikkikentät lasten ulottumattomiin. Seuraava sukupolvi näkee keinut vain museoissa.
Uusi hallitus on luvannut ryhtyä normitalkoisiin ja purkaa ylisääntelyä. Leikkikenttiä säätelevä kuluttajaturvallisuuslaki on muuten Kataisen hallituksen säätämä.
Onnea vain säätelyn purkamiseen, sillä heti kun yksikin pienokainen on henkihieverissä väärässä paikassa väärään aikaan, tulevat kansan syvät rivit ja huutavat yhteiskuntaa apuun niin sydäntä särkevästi, että yksikään poliitikko ei uskalla ummistaa sellaiselle korviaan.
