Pronssiotteluun motivoituminen ei vajaan kolmen viikon kisaurakan ja pahan pettymyksen jälkeen ole helppoa. Tshekkikään ei esittänyt sunnuntaina ihmeitä, mutta pelasi sen verran vapautuneemmin, että kävi tekemässä tuttuun tyyliinsä vastahyökkäyksistä taidolla 3-2-voittoon riittäneet maalit.

Mika Pyörälän tasoitus ja Jussi Jokisen kavennus eivät riittäneet, kun 34 vetoa pysähtyi tshekkivahti Jakub Stepanekin suojuksiin ja lähes toinen mokoma meni ohi, jäi ensimmäiseen vastustajaan tai kokonaan suutariksi.

Leijonia ei silti varsinaisesti voi syyttää yrittämisen puutteesta. Peli vain meni vähän väliä näpertelyksi ja pelaajat viettivät kiekon kanssa aikaa paikoissa, jotka ovat jääkiekko-ottelun voittamisen kannalta vähemmän oleellisia.

Pahin ongelma oli silti se tuttu: viimeistely.

- Otan omaan piikkiini sen, ettei maalintekoon vain saada riittävää laatua eikä suoraviivaisuutta. Kun on maalipaikka, käännytään takaisin, mennään kulmaan tai haetaan vielä syöttöä. Ei se yrityksen puutteesta ole kiinni, mutta me tarvitsemme kymmenen paikkaa yhteen osumaan siinä missä päävastustajat kolme tai viisi, sanoi päävalmentaja Jukka Jalonen.

Sama käsijarruefekti vaivasi Suomea enemmän tai vähemmän läpi kisojen. Alkusarjassa peli oli hakemista muillakin, jääkiekossa ei jaella tyylipisteitä ja Venäjälle olisi pudonnut todennäköisesti mikä tahansa joukkue - mutta kylmästi tarkasteltuna Leijonat pelasi koko turnauksessa vain yhden täysin ehjän 60-minuuttisen.

Se osui toki tärkeään paikkaan ja takasi voiton USA:sta puolivälierissä. Mutta jos joukkuetta hierotaan kasaan läpi vuoden kestävissä leirityksissä, EHT-turnauksissa ja pidetään kaiken ylittävänä arvona yhtenäistä pelitapaa, yksi ehjä ottelu on liian vähän.

Mikko Koivu ja Valtteri Filppula raatoivat alkuhapuilun jälkeen useamman pelaajan edestä, mutta koko joukkueen kiskominen perässä on kahdelle miehelle huippumaita vastaan liian kova urakka.

Kapteeni Koivu kieltäytyi kommentoimasta pelillisiä asioita ja johtajuuskysymystä tarkemmin vedoten siihen, että pelin jälkeen analyysiä ei paljon irtoa ja jossittelu on turhaa.

- Sen voin sanoa, että olen kaikesta huolimatta ylpeä joukkueesta ja haluan kiittää myös kaikkia faneja. Joukkueeseen on tulossa hyviä nuoria jätkiä, ja heidän kanssaan ja meidän pelaamisessamme täytyy tehdä tiettyjä asioita jatkossa eri tavalla, Koivu suostui muotoilemaan.

- Tämä oli taas Mikko Koivun joukkue, ja Koivu oli vielä parempi kuin viime keväänä. Mutta aika yksin hän ja muu ykköskenttä jäivät. Muutamat pelaajat väläyttelivät, mutta vastuun jakajia ei oikein löytynyt, kuten olisi pitänyt, Jukka Jalonen kommentoi.

Aina korrekti Filppula esiintyi huomattavasti Koivua rauhallisemmin ja kiisti, että kuorma olisi ollut liian kova.

- Meillä oli hyvä joukkue. Ei muita kenttiä voi siitä syyttää, että tällä kertaa kävi näin.

Muutama uusi nimi, debytanttilaiturit Tuomas Kiiskinen ja Jesse Joensuu etunenässä, olivat positiivisia yllätyksiä. He eivät kuitenkaan ole MM-tasolla sellaisia pelaajia, joiden varaan voisi laskea ratkaisuodotuksia kerrasta poikki -pelissä  - tosin Joensuusta voi oman voimahyökkääjäroolinsa puitteissa tällainen pelaaja vielä kehittyä.

- Tiukka turnaus, mutta tahti on sama kaikille. Itse olen aika tyytyväinen, että pysyin vauhdissa mukana ja pystyin tekemään samanlaisia juttuja kuin liigassa, mutta ei se tällä hetkellä hirveästi lämmitä. Kun kaksi viimeistään peliä hävitään, niin suoraan sanoen v-tuttaahan se, summasi Kiiskinen huokaisten.

Mikään katastrofi neljäs sija ei toki ole. Mutta tuloksen takana on asenteita, joista voi muodostua ongelma, ellei niistä puhuta avoimesti.

Kärjistäen: jos Suomi haluaa joukkueellisen nöyriä puurtajia ja pitää ylimpänä arvona sitä, ettei kukaan saa erottua joukosta, se ei onnistu helpolla hyvässäkään mielessä.  Samaan aikaan menestyminen vaatii aina yhdeltä eli tolppien väliin heitettävältä pelaajalta yli-inhimillisiä suorituksia.

Jokin tässä yhtälössä ei nyt täsmää.

Lue lisää Leijonista ja MM-kisoista ensi viikon Avusta.