Apu

Leijonavalinnat ja laatikkoleikit

Leijonavalinnat ja laatikkoleikit

Jääkiekon kotikisarumbaan on aikaa kolme kuukautta. Kuinka monella Ruotsin EHT-turnauksen pelaajista on todellisia mahdollisuuksia MM-joukkueeseen?
Teksti Susanna Luikku
Kuvat Petri Mulari
Mainos

Päävalmentaja Jukka Jalosen puheet ennen kolmatta EHT-turnausta (9. – 12.2.) noudattivat tuttuja raameja: jalkeilla on kova joukkue, kaikki pelaajat lähtevät samalta viivalta, joka ottelusta haetaan vain voittoa ja niin edelleen.

Lässyn lässyn lässyn, sanoisi Kurt Vonnegut -vainaa (Hui hai eli Jäähyväiset yksinäisyydelle, Tammi, 1978).

Ei niin, että Jalonen voisi juuri muuta sanoa tai että puheet olisivat ihan pehmoisia, mutta totta ne eivät ole.

Kun edellisellä rungolla voitettiin maailmanmestaruus, KHL:stä on tyrkyllä puolen tusinaa huippumiestä ja NHL:stä tuplaten toinen mokoma, kuka uskoo, että TPS:n sinänsä pirteästi esiintyneellä kolossihyökkääjällä Marko Anttilalla, Lukon ailahtelevalla sentterillä Perttu Lindgrenillä tai Jokerien nuorella puolustajalla Teemu Erosella olisi mahdollisuuksia kisajoukkueeseen? Eronen tosin on tulevaisuuden Leijona, mutta näissä karkeloissa hänen paikkansa ei ole.

SEN SIJAAN MUUTAMILLE pelaajille turnaus on oikeasti iso punnus siihen vaakaan, jolla lopulliset valinnat tehdään. Heihin kuuluvat esimerkiksi Venäjän liigan taitohyökkääjät Petri Kontiola (Traktor Tsheljabinsk) ja tappiollisen Venäjä-ulkoilmaottelun kuumeilun vuoksi huilannut Juhamatti Aaltonen (Metallurg Magnitogorsk).

Jalonen on koko valmennusuransa liputtanut kiekollisen ja hyökkäävän pelitavan puolesta. Mediapuhe aiheesta on kokenut ajat sitten inflaation, mutta Jalosella on yritys ja erehdys -menetelmän kautta nyt myös maajoukkueessa sitä valmentajan(kin) työssä oleellisinta: käytännön menestyksellä ja teoilla hankittua uskottavuutta.

Liikaa on silti liikaa kiekollisuudessakin, mikä näkyi Venäjä-pelin tehottomana neppailuna ja näennäishallintana. Sekä Kontiola että varsinkin Aaltonen ovat saaneet välillä kannattajat - joskus myös valmennuksen ja joukkuekaverit - repimään hiuksiaan, kun kiertely, kaartelu ja vielä yksi kikkakolmonen eivät johda kuin kiekon ja selkeän maalipaikan hukkaamiseen. Ja pahimmassa tapauksessa yv-vastahyökkäykseen toiseen päähän (jonne kaahaaminen pakkien avuksi ei aina ole kärjessä kummankaan prioriteettilistalla.)

Sinänsä huipputaitavasta, peliälykkäästä ja pehmeäkätisestä Aaltosesta on irvailtu, että tämä on Suomen paras pelaaja juonimaan itsensä läpiajoon – joka päättyy maalin taakse.

– No joo, juttuja nyt piisaa… mutta totta se on, että KHL sopii minulle parhaiten. Venäjällä voi haistella, kärkkyä ja pitää kiekkoa niin paljon kuin pystyy. Kun tehoja tulee, kukaan ei niin huutele puolustuspelin perään, ”Iin Kovaltshukiksi” kutsuttu laituri hymähtää.

Itseluottamuksestaan huolimatta Aaltonen on realisti. Hän tietää, että ylempiin ja yv-kenttiin (jotka ovat ainoita, jossa Aaltosesta on joukkueelle hyötyä) on kova tunku.

– Leijonissa on eri lailla velvoitteita puolustuspelin ja pelisysteemin suhteen. Pitää saada omat heikkoudet sille tasolle, että ohittaa samaan rooliin tyrkyllä olevat kaverit.

NIIN, SE ROOLITUS. Joukkueen kasaamisen laatikkoleikki on toki normaalia kimurantimpaa kotikisojen valtavien paineiden ja härdellin takia. Mahdolliset NHL-miehet tulevat mukaan usein viime tipassa, pitkästä kaudesta ja pudotuspelipettymyksistä väsyneinä – mutta kuka oikeasti uskoo, että ammattivalmentaja jättäisi Teemu Selänteen tai Kimmo Timosen tasoisia tähtiä pois, mikäli he ovat saatavilla?

– Mitä? Semmoinen nyt on ihan höpölöpöä. Parhaat pelaavat ja pelaavat eniten; tämä on huippu-urheilua. Se on sitten eri, jos on samantasoisia vaihtoehtoja Euroopasta ja NHL:stä. Niistä valmennus voi hyvin ottaa sopivamman, Juhamatti Aaltonen hymähtää.

Entä härdelli, joka on jo alkanut ja seuraa mestaruutta puolustavaa Leijonalaumaa kisojen joka hetki?

– Tulleehan siitä ihme sirkus, mutta ei me voida piiloutua johonkin hotelliin kolmeksi viikoksi – silloin ainakin pälli leviää. On hyvä, että ihmisiä kiinnostaa, mutta kyllä vaikka syömässä pittää voida käydä rauhassa. Mutta eiköhän me jottain kikkoja keksitä siihenkin.

Kikkailkaa niin paljon kuin lystäätte, kunhan jäällä kiekko toimitetaan tarpeen tullen myös suoraviivaisesti keskialueen yli hyökkäyspäähän – ja ampumalla tai vaikka vähemmän nätisti survomallakin maalin edestä verkkoon loputtoman siirtelyn ja kulmissa pyörimisen sijaan. ”Ei tää voi olla näin vaikeeta, hei”. Teoriassa.

Ruotsin EHT-turnaus: la Suomi-Tshekki (Tukholma), su Ruotsi-Suomi (Tukholma).

Julkaistu: 10.2.2012