Apu

Leena Lehtolaisen työssä luonto on tärkein kuiskaaja



Leena Lehtolaisen työssä luonto on tärkein kuiskaaja

Uusin teos on poikkeuksellisesti saatavissa vain Kirjan ja ruusun päivänä maanantaina 23.4.
Teksti Jorma Lehtola
Kuvat Timo Pyykkö

Tumma hirsitalo kohoaa inkoolaisessa peltomaisemassa, tunnin päässä Helsingistä – tai puolen tunnin päässä Tapiolasta, kuten kirjailija Leena Lehtolainen, 54, itse mieluummin laskee.

– Tapiola on minulle yhä tärkeä sielunmiljöö. Anoppi ja vanhempi poika asuvat siellä. Mutta koen tämän maalaismiljöön minulle sopivana, eikä täältä ole lentokentälle kohtuuton matka, kun mieheni kanssa reissaamme paljon.

Lehtolainen hankki talon miehensä Mikko Lensun kanssa 2000-luvun alussa, jolloin he muuttivat kahden poikansa kanssa Espoosta luontoon.

– Rauha täällä on tärkein. Voi mennä ulos ilman, että on hirveätä ihmisvilinää, on ajattelun rauha. Kaupunkimiljöö jollain tavalla rasittaa tai kuormittaa mun psyykeä. Jos on viikon kaupungissa ja käy paljon näyttelyissä, saa kyllä virikkeitä, mutta kaikella on rajansa, Lehtolainen sanoo.

Metsän äänet

Pirtti on valoisa, isot ikkunat – yhdet avautuvat pelloille, toiset aurinkoiseen metsään. Lehtolaisen lempipaikka on pitkän punaisen sohvan nurkassa, jossa hän voi nostaa katseensa kirjasta luontoon.

Luonto merkitsee paljon, eikä hän osaa pelätä sitä – paitsi, jos villisika poikasineen tulee vastaan.

– Hyvin mielelläni teen töitä kävellen pitkin pihoja ja metsiä. Ajatteluprosessi syntyy paremmin luonnossa kuin työpöydän ääressä.

Metsä tarkoittaa sieni- ja marjakankaita – ”olen sienihullu” – ja elävää liikennettä, kettua silloin, mäyrää tällöin. Valkohäntäkauriiden reitti kulkee lähistöllä, ja näätäkin on nähty puussa. Kissat pitävät huolen käärmeistä.

Äänimaailma on keväisin ja syksyisin ”aivan mielettömän hieno”.

– Kun aamulla avasin ikkunan, mun mielestä tuolla huusi kurki. Mietin, että hitsi, onko nyt tulossa semmoiset tuulet. Tästä menee muuttoreitti, hanhet ja kurjet menevät yli. Merikotkan olen nähnyt muutaman kerran, ja helmi- ja lehtopöllöjä. En ole suuri ornitologi. Kylällä asuu tunnettu lintumies Lasse J. Laine, jolta voin aina tiedustella.

Haikeat pellot

Vanhat ruusupensaat muistuttavat puutarhayrittäjästä, joka talon 1970-luvulla kesäpaikakseen rakensi. Sitä on 1980-luvulla laajennettu, ja pari vuotta sitten, kun lapset lähtivät maailmalle, rempattu. Tilaa on 250 neliötä.

Lehtolaisen mies on rakentanut takapihalle kivimuuria, ja viereiseen kaivantoon on tehty oma avanto uitavaksi.

– On yritetty saada kivimuuriin kivikkokasveja, yrttejä ja ruusuja ja milloin mitäkin. Tykkään, että piha ei ole ylipuistomainen.

Ympäristö korostaa vuodenaikoja. Talvisin tähdet näkyvät ihan toisella tavalla kuin kaupungissa, välillä huikean kirkkaana koko Linnunrata. Maisemaa hallitsevat naapuri Magnuksen pellot.

– Kun ne ovat lumen peitossa, puiden varjot näkyvät hienosti, mielettömiä pitkiä sinisiä iltoja, kun lumi heijastaa valoa. Kun hän kyntää ja kylvää keväällä, oras nousee ja muuttuu vihreäksi ja sitten keltaiseksi. Ja on aina yhtä haikeata, kun vilja korjataan ja maa onkin yhtäkkiä ruskea ja on syksy. Se on kauhean konkreettista.

Menetetty aasi

Meri on puolen kilometrin päässä, rannoilla kesämökkiasutusta.

– Meillä ei ole omaa rantaa, mutta on uimapaikkoja ja jokirannassa kanootti. Joki tulee Tähtelästä. Edesmennyt presidentti Koivisto vitsaili, että ”meidän likavedet tulevat siihen teille”. Se on kiva joki, jossa on saukkoja ja vesilinnustoa.

Alue on vanhaa Porkkalan vuokra-aluetta, mikä näkyy venäläisinä turisteina.

– Yhdessä vaiheessa piti joessa olla venäjänkielisiä ”kalastus kielletty” -kylttejä, kun venäläiset olivat turhan innokkaita tulemaan kalalle, Lehtolainen naurahtaa.

Metsän takana on Lomamäen Lemmikkipuisto.

– Äänimaisemaani kuului pitkään Speedy-aasi, jonka huuto parhaalla säällä kantoi meidän pihalle asti. Speedy kuoli vuosi sitten ja minä kaipaan sen aasin huutoa. Kopparnäsiin tulee kesällä lihakarjan lehmät, ja tuulen mukana kantautuu lehmien mölinää, joka on hyvin kotoisa ääni.

Oman tien kulkijat

Kissat ovat painaneet sohvan pieluksiin omat mukavat kolonsa. Nyt ne ovat keväisillä retkillään – suomenruotsalainen Hönde ja virolainen löytökissa Magnus –, mutta talo on täynnä maalattuja lajitovereita, fado-kissoista pehmopetoihin, seisoopa rautainen ilves kirjahyllyäkin vartioimassa.

Kissat ovat oivaa seuraa kirjoittamisen yksinäisinä päivinä, ja kun hiiret syksyisin alkavat rapista karkuun talvelta, kissa osoittaa lopullisen hyötynsä.

– Olen joskus herännyt siihen, että hiiri on tuotu sänkyyn. Se ei ole kauhean miellyttävää, mutta kissoista ei kannata yrittää kasvissyöjiä tehdä.

Kissat ja kirjailija ovat sielultaan samaa sukua.

– Mieluiten kuljemme omia polkujamme. Olin juuri pari viikkoa Toscanassa. Onnellisimmillani olen vaelluskengät jalassa ja reppu selässä. Kissakin on varmaan onnellisimmillaan, kun se menee, minne haluaa.

Pään tyhjentäminen vaelluspoluilla antaa tilaa uusille ajatuksille.

– Muutama päivä menee, sitten se rauha tulee ja alkaa pyytämättä tulla ideoita ja ajatuksia. Toki välillä täytyy ihan miettimällä ratkaista ongelmia, mutta parasta on, kun ne pulpahtavat jostain itsestään.

Laajat maisemat

Lehtolainen on tehnyt pitkän kierroksen Outokummusta Helsinkiin opiskelemaan, sieltä Espoon Tapiolaan ja lopulta Inkooseen, ”takaisin maaseudulle”.

Laajan maiseman kaipuu periytynee synnyinseudulta Savosta, Vesannon koulun vintiltä.

– Ensimmäisen elinvuoteni vietin opettaja-asunnossa oppikoulun yläkerrassa, josta näkyi järvelle. Outokummussa asuin kerrostalossa ja omakotitalossa ennen kuin muutin Helsinkiin. Se välivaihe, johon en halua enää palata, on espoolainen rivitalolähiö.

Tapiolassa syntyi Lehtolaisen tunnettu naispoliisi, jota on käännetty 29 kielelle armeniaa ja hepreaa myöten.

– Meidän Konsta syntyi lokakuussa 1991 ja aika pian sen jälkeen lenkkipoluilla ja lastenvaunuja työnnellessä kehittyi Maria Kallio.

Luonnon voima

Olohuoneen takka räiskyy talvi-illoin, puulämmitteinen sauna lämpiää ja elämä maistuu. Luonto on näyttänyt vaikuttavimmatkin puolensa.

– Kun kirjoitin Tiikerinsilmää, olin päättänyt, että sen loppuun täytyy saada sähkökatko. Niin eiks perhana, tänne tuli oikeasti ukkonen ja sähköt katkesivat. Onneksi varatietokoneessa oli seitsemän tunnin akku. Kirjoitin konkreettisesti kynttilän valossa.

Tapaninpäivän myrsky 2011 katkaisi sähköt kahdeksi vuorokaudeksi.

– Laitettiin ruokaa Trangialla ja grillattiin takassa porofileitä. Kun on tulisijoja, muutaman ajan pärjää. Yksi draama oli, kun iso laho haapa sisääntulotien varrella kaatui omia aikojaan. Herra nähköön, kukaan ei jäänyt alle, mutta oli aikamoinen liikennekaaos, kun pelastuslaitoksella oli muitakin töitä.

Olohuoneen vieressä on musiikkihuone televisioineen ja pianoineen.

– Mies on se meidän pianisti. Minä laulan, ja usein musisoidaan yhdessä tai naapuruston kanssa.

Tilavalla terassilla voi kesäaikaan järjestää pitoja, äänekkäitäkin.

– Täällä eivät naapurit hakkaa seinään, voi aika täysillä luukuttaa musiikkia. Ja hirsi kaikuu hienosti. Yksi kaveri soitti konserttikannelta, niin vitsi, mikä kaiku!

Takapihan nuukahtaneessa puuvajassa voi majoittaa kissa-allergikkoja.

Jääkenttien kutsu

Lehtolaisen työhuone on epäortodoksisesti yläkerran makuuhuoneessa, ”ei niin saisi tehdä”. Sielläkin näkyvyys on olennaista.

– Kun on tottunut omaan ikkunanäkymään, niin pienikin poikkeama herättää huomiota. Kyllä nopeasti bongaan jäniksen tai hirven tai harmaapäätikan, joka tulee pihapiiriin.

Hyllyssä nojailee nuutunut nalle, jonka Lehtolainen sai yksivuotispäivänään Vesannon kunnan eläinlääkärin vaimolta. Nallen nimi on Ai-Ai, koko sen aikainen sanavarasto.

Huoneen nurkassa on hirmuinen kimppu kulkukortteja kirjailijatapahtumiin ja taitoluistelukisoihin kolmessa maanosassa. Sotšin olympiakisoissakin on käyty, turistina.

Rakkaus taitoluisteluun on vanhaa perua 1970-luvulta, kun tv-kanavia oli vain kaksi, mutta niissä paljon luistelua ja Seppo Kannaksen selostus. Mieltymykseen oli selvä syy.

– Siinä oli se fyysisen monimutkaisuuden, tanssillisuuden ja pikkutytölle tietysti kauniitten pukujen, glitterin ja kimalluksen, yhdistelmä. Se on moniulotteista draamaa ja elävä tilanne, jossa koskaan ei tiedä, onnistuuko se neloshyppy. Se on myös harvoja urheilulajeja, jossa miehet ja naiset urheilevat tasa-arvoisesti yhdessä.

Punkkia ja joogaa

Kellarikirjastossa, joka on myös Lehtolaisen joogahuone, on kaikki tarvittava John Irvingistä Saima Harmajaan. Lempiopus löytyy tutulta paikalta, modernistirunoilija Henry Parlandin Idealrealisation vuodelta 1929.

Jörn Donner antoi sen minulle ja sanoi, että ”sinä tarvitset sitä enemmän”. Parland kiinnosti minua kirjailijana niin, että tein hänestä aikoinaan gradun.

Sitä mukaa kuin uusia kirjoja tulee, ja tuleehan niitä, mies rakentaa lisää hyllyjä. Kirjojen kaipuu tulee lapsuudesta.

– Vanhempani olivat äidinkielenopettajia. Meillä luettiin paljon, eikä kirjoittamista pidetty kummallisena asiana. Monet ystävistänikin olivat innokkaita kirjaihmisiä. Harvat lukutoukat Outokummussa löysivät toisensa. Kyllä minun kirjailijakouluni on ollut Outokummun kirjasto, sieltä sai lainata rajattomasti.

Lehtolainen on ”kirjallisuuden sekakäyttäjä”, 150 kirjaa vuodessa. Listalla odottavat Amos Ozin Juudas ja Suomen Kirjailijaliiton historia.

Seinustalla seisoo isänäidin vanha rukki Pielavedeltä, vaikka ”meillä kehrää vain kissat”. Rukin yläpuolelta katsoo Ramones. Punk soi talossa ”ehdottomasti” vieläkin.

– Tampereella on muutamilla herroilla Die Toten Hosen -fan club, jonne kokoonnumme kuuntelemaan Toten Hosenia, syömään braatvurstia ja juomaan Bommerlunderia. Elämän ei pidä olla liian totista, Lehtolainen nauraa.

Uusi kirja kaupan päälle

Kirjan ja ruusun päivänä ensi maanantaina julkaistaan Lehtolaisen uusi Turmanluoti, jota jaetaan vain muun kirjaostoksen kaupanpäällisenä 120 kirjakaupassa.

– En edes tiedä, tuleeko kirja kirjastoihin. Jos sen haluaa, kannattaa olla valppaana, Lehtolainen sanoo.

Julkaistu: 17.4.2018