Eeva

Laura Voutilainen: ”Olen pelännyt yksin jäämistä”


Laura Voutilainen elää vaihetta, jonka moni kokee vasta viisikymppisenä. Kun aikuiset pojat muuttivat kotoa ja pitkä liitto päättyi eroon, elämä tuntui ensin merkityksettömältä. Nyt Laura asuu ensimmäistä kertaa yksin ja nauttii muutoksesta, joka on mullistanut koko arvomaailman.
Kuvat Jouni Harala

Katso, tällainen tästä tuli! Laura Voutilainen näyttää puhelimen ruudulta kuvaa kotinsa seinästä. Ylellisellä pronssivärillä maalatussa huoneessa on rosoa ja luonnetta, maalitelan vedoista syntyneitä kauniita kohokuvioita.

Remontointi on ollut päällimmäisenä Lauran mielessä siitä lähtien, kun hän loppuvuodesta osti uuden kodin Espoosta. Tammikuussa vietetty lomakin hujahti huomaamatta rautakaupoissa.

”Viime aikoina olen perehtynyt erilaisten seinämateriaalien ja niihin kiinnitettävien proppujen ominaisuuksiin ja miettinyt, että olisipa hyvä, jos tällainenkin perustaito olisi opetettu koulussa”, Laura tuumaa.

"Kaksikymppisenä olin vielä monin tavoin kypsymätön raakile. Silti minulla oli vimmattu tarve mennä naimisiin ja saada lapsia."

Kodin kunnostus on ollut tärkeää tyyneysharjoitusta myös mielelle. Ystävät ovat kehuneet kilvan Lauran kodin muodonmuutosta, vaikka remontoijan mielestä kaikki onkin tapahtunut liian hitaasti.

”Kärsimättömyys on ollut aina yksi huonoista puolistani. Kun saan jonkin idean, haluaisin toteuttaa sen heti. Minun pitää hokea itselleni oikein ääneen kaupassa, että harkitse vielä, älä osta tuota ensimmäistä laattamallia.”

Toisaalta oman kädenjäljen näkeminen on ollut voimaannuttava kokemus.

”On uskomaton tunne katsella ympärilleen ja todeta, että tämä on nyt minun kotini ja saan tehdä siitä juuri sellaisen kuin haluan.”

Ero

Viimeksi kuluneiden parin vuoden aikana Laura Voutilainen on viettänyt enemmän aikaa itsekseen kuin koskaan aiemmin elämässään. Kun ero pitkäaikaisesta puolisosta Juha Heikkilästä astui voimaan vuonna 2016, Heinolassa oleva hirsikoti meni myyntiin ja Laura muutti vuokralle Helsingin keskustaan.

”Aluksi olin aivan hukassa, kun ymmärsin, ettei kukaan tarvitse minua enää. Olen koko elämäni ajan tottunut siihen, että teen asioita muiden ohjaamana, jotta heillä olisi hyvä olla. Tuntui omituiselta miettiä yhtäkkiä ensisijaisesti itseäni”, Laura myöntää.

Muutoksia Lauran elämään olisi tullut toki ilman eroakin. Hän sai molemmat poikansa nuorena ja elää nyt luopumisvaihetta, jollaisen moni muu kokee vasta viisikymppisenä.

Lauran kuopus Veeti täytti vuonna 2019 kahdeksantoista ja esikoinen Leevi on jo 21-vuotias – samanikäisenä Laurasta tuli aikoinaan äiti.

”Kaksikymppisenä olin vielä monin tavoin kypsymätön raakile. Silti minulla oli vimmattu tarve mennä naimisiin ja saada lapsia. Tarvitsin perheen maadoittajakseni, jotta sain vastapainoa ympärilläni pyörivälle hullunmyllylle. Pääni ei varmasti olisi muuten kestänyt.”

Julkisuuden paine

Myöhemmin Laura ymmärsi, ettei kyse ollut pelkästään laulajan työstä ja julkisuuden paineesta. Isän alkoholiongelma oli jättänyt varjon lapsuudenperheeseen ja opettanut tytön olemaan aina hieman varuillaan: tarkkailemaan muiden käytöstä ja varautumaan siihen, että ennalta sovitut asiat voivat muuttua silmänräpäyksessä.

Vasta isän kuoleman jälkeen kuusi vuotta sitten vyyhti alkoi purkautua. Moni mieltä askarruttanut asia alkoi saada selityksen.

”Tiedän, että lapsuuteni kokemukset tekivät minusta läheisriippuvaisen. Olen aina pelännyt yksin jäämistä ja peilannut tunteitani muiden kautta. Ulospäin se on näkynyt kahdenlaisena ääripäänä: minussa on asunut kova suorittaja, mutta toisaalta olen ollut hirvittävän herkkä”, Laura kuvailee.

Laura muistaa kokeneensa usein selittämätöntä tyytymättömyyden tunnetta silloinkin, kun asiat ovat olleet päällisin puolin hyvin.

”Aiemmin yritin tukahduttaa epämiellyttävät tunteet jatkuvan tekemisen alle. Ajattelin, että pääsen kaikesta yli porhaltamalla vain reippaasti eteenpäin. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, että pakeneminen ei kannata. On oltava rehellinen ja uskallettava kohdata itsensä ja tunteensa.”

Laura on huomannut, että oman arvomaailman muuttuminen vaatii usein eniten totuttelua lähipiiriltä.

”Monet järkyttyvät, kun käyttäydyt eri tavalla, mihin he ovat tottuneet. Kun et enää suostu kaikkeen, vaan uskallat sanoa ei.”

Yksin asuminen on opettanut Laura Voutilaiselle armollisuutta ja lempeyttä itseä kohtaan.

Tunteiden myrsky

Laura muistaa vieläkin ristiriitaisten tunteiden myrskyn, kun hän pakkasi tavaroitaan Helsinkiin muuttoa varten. Valokuva-albumeissa vilisti kaikki tähän asti koettu: häät, lasten syntymät, lomien kohokohdat ja jouluaatot. Tärkeät hetket, jotka ovat kerran olleet, mutta joihin ei ole enää paluuta.

”Varsinkin poikien kuvia katsellessa ymmärsin, kuinka nopeasti elämä on mennyt. Vaikka lasten kasvaminen on luonnollinen asia, tunteet ovat heitelleet laidasta laitaan. Mutta sekin on tarpeellinen vaihe. On itkettävä niin kauan, kun itkua riittää.”

Viime vuonna Laura käsitteli luopumisen teemaa myös unelmaroolissaan Mamma Mia! -musikaalin Donnana. Kun Laura harjoitteli ensimmäisiä kertoja Sofieta näyttelevän Petra Pääkkösen kanssa äidin ja tyttären koskettavaa Slipping Trough My Fingers -duettoa, kyyneleet valuivat poskille vuolaana virtana.

”Jokainen äiti tai isä osaa samastua siihen hetkeen, kun pieni koululainen on kasvanut isoksi ja on nousemassa omille siivilleen. Luopumiseen sisältyy niin paljon erilaisia tunteita: ylpeyttä, haikeutta ja samalla huolta tulevasta. Paula Vesala osasi tehdä tekstistä todella koskettavan suomennoksen”, Laura kiittelee.

"Minun oli todella vaikea päästää irti ajatusjumista, että olen epäonnistunut."

Hän itsekin etsii yhä paikkaansa äidin roolissa nyt, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa.

”Yllätän itseni vähän väliä pohtimasta, kuinka pojilla mahtaa mennä ja tarvitsevatkohan he minua. Ja samalla en missään nimessä halua olla se takertuva äiti, joka soittaa yhtenään perään. Pitää hyväksyä, että heidän on hiljalleen saatava omat siipensä kantamaan.”

Esikoisessaan Laura näkee paljon tuttuja luonteenpiirteitä.

”Leevi on monin paikoin kuin minä, kova ja herkkä yhtä aikaa. Ehkä siksi hän on ollut minulle se suurin haastaja pienestä pitäen. Veeti on puolestaan huomattavasti rauhallisempi ja toisinaan jopa huolestuttavan joviaali. Molemmilta pojiltani olen oppinut valtavan paljon.”

Avioerostaan Laura myöntää poteneensa pitkään syyllisyyttä. Kun hän meni naimisiin, hän piti itsestäänselvyytenä, että he pysyvät puolison kanssa yhdessä koko loppuelämän.

”Minun oli todella vaikea päästää irti ajatusjumista, että olen epäonnistunut. Surutyöhön on liittynyt pettymystä haaveiden kaatumisesta. Nyt osaan jo olla kiitollinen kaikista kokemuksista, vaikka toki muutos on pitkä ja vielä kesken”, Laura sanoo.

Omat käyttäytymismallit

Omia käyttäytymismallejaan Laura on tutkinut terapiassa, mutta myös lukemalla. Annu Palmun Rakasta itseäsi on viimeisin kirjalöytö, joka on ravistellut hänen käsityksiään itsetunnosta ja ihmissuhteista. Teos herätti pohtimaan rakkauden olemusta.

”Jo lähtökohdat parisuhteelle voivat olla hyvin erilaiset sen mukaan, minkälaisin odotuksin siihen lähdemme. Voin rakastaa jotakin ihmistä siksi, että tarvitsen häntä tai tarvita häntä siksi, että rakastan häntä. Tämä oli minulle käänteentekevä oivallus.”

Laura ei ole kiirehtinyt vakavaan suhteeseen, vaikka eron jälkeen on välillä arveltu, että hän on löytänyt uuden kumppanin.

”Juuri nyt minulla on sellainen olo, etten kaipaa ympärilleni mitään hankalaa säätöä, vääntöä tai huonoja ihmissuhteita. Haluan valita seurani niin, että tunnen olevani turvassa. Minulle on tärkeää olla rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin olen”, Laura sanoo ja katsoo suoraan silmiin.

"Olisi hirveää muuttua katkeroituneeksi, takakireäksi pingottajaksi, joka puskee kassajonossa ohi."

Toisinaan hän itsekin yllättyy päättäväisyydestään. Miten on mahdollista, että nainen, joka ennen pelkäsi yksin jäämistä, on nyt alkanut nauttia yksinolosta?

”Olen ylpeä, että olen uskaltanut kohdata suurimman pelkoni. Vasta nyt, 43-vuotiaana, minusta tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että olen aikuinen, joka on vastuussa omista tekemisistään ja tunteistaan.”

Silti Lauran on vaikea kuvitella, että hän viettäisi loppuelämänsä yksin.

”Onko olemassa ihmisiä, jotka oikeasti haluavat sitä? Epäilen. Minun mielestäni olemme syntyneet tänne opettelemaan rakastamista. Ihmiset voivat haluta parisuhteelta erilaisia asioita, mutta uskon, että jokainen kaipaa rinnalleen toista ihmistä.”

Laura uskoo tunnistavansa, milloin on oikea hetki ottaa riski ja hypätä. Nelikymppisenä odotukset parisuhteelle ovat toisenlaiset kuin nuorena äitiydestä haaveillessa.

”Kun kohdalle osuu ihminen, jonka kanssa on oikeasti hyvä olla ja näen, että hän kokee samoin, olen valmis.”

Toistaiseksi tärkeimmän turvaverkoston muodostavat naisystävät.

”Olen onnekas, sillä minulla on viiden naisen rakas ryhmä, joka on kulkenut rinnallani vuosia. Meillä kullakin on ollut omat ylä- ja alamäkemme, mutta olemme aina kuunnelleet ja tukeneet toisiamme. Se on voimavara, joka nousee tällaisessa elämäntilanteessa erityiseen arvoonsa.”

Lauran pahin painajainen olisi löytää itsestään menneisyyteen jämähtänyt vatvoja, joka ei millään pääse yli kohtaamistaan vastoinkäymisistä.

”Olisi hirveää muuttua katkeroituneeksi, takakireäksi pingottajaksi, joka puskee kassajonossa ohi ja tiuskii muille ihmisille.”

Ikä on tuonut malttia

Malttia Laura on opetellut viime vuosina myös työssään. Nuorempana hän muistaa usein turhautuneensa, jos palaverissa kukaan ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä.

”Nyt toppuuttelen itseäni, että ei se mitään, malta mielesi, vielä sinun hetkesi tulee. Huomaan, että iän myötä olen oppinut myös neuvottelutaitoja. Voin joustaa, mutta tiedän myös rajani ja uskallan pitää niistä kiinni.”

Vaikka musiikkibisnes on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut, Laura tunnistaa yhä samat kompastuskivet, jotka hän itse joutui käymään läpi kahdeksantoistavuotiaana vasta-alkajana.

”Monissa levy-yhtiöissä nuoria artisteja yritetään muokata haluttuun suuntaan. Ja riistosopimuksia on yhä. Niitä, joissa todetaan, että otamme kyllä mielellään musiikillisen osaamisesi, mutta voisitko ensin riisua vähän vaatteita? Onneksi rinnalle on tullut myös vastailmiöitä. On hienoa nähdä artisteja, jotka menestyvät omina persooninaan.”

Laura myöntää, ettei ole koskaan osannut suhtautua työhönsä pelkkänä liiketoimintana. Musiikki on ollut hänelle lapsesta saakka paljon enemmän: tapa olla, hengittää ja ilmaista itseään.

”Ei siinä toki ole mitään väärää, jos artisti haluaa kasvattaa suosiota tavoitteellisesti vain rikastuminen mielessään. Minulle se ei vain sovi.”

Laura Voutilainen sanoo miettineensä paljon sitä, mihin hän haluaa loppuelämänsä käyttää. ”Teenkö muiden odottamia asioita vai investoinko itseeni?”

Juhlavuosi

Viime vuonna Laura Voutilainen juhli 25-vuotista taiteilijauraansa. Matkaan on mahtunut radiohittejä ja menestystä, mutta myös notkahduksia. Koskaan Laura ei ole silti katunut ammatinvalintaansa.

”Välillä urani on ollut melkoista vuoristorataa. Olen miettinyt, riitänkö ja kelpaanko tällaisena. Nykyään hyväksyn sen, että nousut ja laskut kuuluvat artistin elämään. Tärkeintä on, että rakkaus musiikkiin säilyy. Se näkyy yleensä lopputuloksessakin.”

Laura sanoo nauttineensa aina monipuolisesta tekemisestä. Konserttien ja musikaaliroolien lisäksi hänet on nähty animaatioelokuvien ääninäyttelijänä, laulukilpailujen tuomarina sekä Tanssii tähtien kanssa- ja Vain elämää -televisio-ohjelmissa. Tänä keväänä Laura nähdään myös Syke-sarjassa pienessä roolissa.

”Näyttelemisessä haluaisin päästä kehittämään itseäni lisääkin. Konsertteja järjestäessäni saan puolestaan iloa kokonaisuuden suunnittelusta. Mietin tapahtuman visuaalista ilmettä, valaistusta, puvustusta ja draaman kaarta.”

Työtä unelmien eteen

Vaikka Laura onkin onnistunut ravistelemaan sitkeän suorittajan harteiltaan, hän hurmaantuu yhä kunnianhimoisesta tekemisestä. Aina, kun televisiosta tulee taitoluistelua, Laura nauliintuu ruudun ääreen.

Millintarkat liikkeet, teknisesti mahdottomilta tuntuvat hypyt ja musiikin tuoma herkkyys muodostavat taikamaailman, jonne on helppo upota.

”Ihailen ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään unelmansa eteen järjettömän määrän työtä silloinkin, kun he tietävät, että mitalisijoille yltäminen on epätodennäköistä. Sellainen uhrautuminen kiehtoo minua.”

Toisinaan Laura on pohtinut, olisiko hänestä ollut urheilijaksi, jos musiikki ei olisi pysäköinyt sieluun. Laura on ollut liikunnallinen lapsesta saakka ja testannut rajojaan muun muassa kilpailemalla triathlonissa.

”Toistaiseksi vastaan on tullut aina raja, jolloin kyseenalaistan kaiken ja mietin, onko tekemisessä mitään järkeä. Triathlonissa se hetki koitti, kun joku kilpailuhenkinen ihminen ui suoraan päältäni ja painoi minua pohjaa kohti.”

Silloin Laura ymmärsi, että hän haluaa mieluummin nauttia liikunnasta kuin taistella henkensä puolesta.

Äärimmäisyyksiin lipsahtavan tekemisen sijasta Laura sanookin arvostavansa nykyään täydellistä toimettomuutta. Joutilaisuuden taitoa, jota emme ymmärrä lapsena, mutta josta tulee aikuisena kaukainen, tavoittamattomalta tuntuva unelma.

”Kaipaan niitä kesäpäiviä, kun lapsena kävelin herättyäni verkkaisesti järven rantaan, pulahdin uimaan ja istuin pitkään rantakivellä omissa mietteissäni. Ei ollut odottamassa velvollisuuksia tai tekemättömiä töitä. Oli lupa vain olla.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 3/2019. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 1.12.2019