Matleena Kuusniemi heitettiin 20 vuotta sitten Kulttuuritalon suihkulähteeseen. Minä lensin heti perässä, koska olimme molemmat päässeet juuri Teatterikorkeakouluun ja se oli silloin tapana.

Kuusniemi oli jo näytellyt televisiossa niin kuin minäkin. Meillä oli ollut sama poikaystävä, joten ystävystyimme helposti. Olimme yhtä pitkiä, saman ikäisiä ja opettajat sekoittivat nimemme sen verran usein, että Kuusniemi värjäsi hiuksensa.

Seurasin kurssikavereideni kehitystä ylpeänä mutta suurimman vaikutuksen minuun teki aina Kuusniemen läsnäolo. Tuntui kuin olisimme etsineet samaa olemisen tapaa mutta minä en vain uskaltanut olla niin rauhassa kuin hän.

Kuusniemi oli usein avoimen pihalla, minä peitin epävarmuuteni sujuvasti. Minä kaahasin eteenpäin, Kuusniemi pysähtyi kuuntelemaan muita ja itseään. Jotain hahmotonta hän etsi, jotain sellaista mikä ei ollut repliikeissä tai toiminnassa, sellaista jonka perässä minäkin olin mutta en vain osannut päästää vielä irti.

Koulun jälkeen meillä oli edelleen lauluyhtye Higher Ground Sisters, jonka kanssa keikkailimme. Kuusniemen matalan sointuva ääni oli yhtyeemme pohjakivi. Aina kun Kuusniemi lauloi, yleisö hiljentyi kuuntelemaan.

Soolojen myötä ymmärsin meidän jokaisen erityisyyden. Laulaminen oli eri tavalla opettavaista kuin yhdessä näytteleminen. Siinä äänet konkreettisesti sulautuivat toisiinsa ja laulu soi vasta, kun kaikki onnistuivat. Oli pakko tukea toisia ja antaa myös oman äänen kuulua.

Opimme luottamaan toisiimme emmekä antaneet kateellisuudelle tilaa.

Yhtyeet vaihtuivat, elokuvat menestyivät, mutta me pysyimme uskollisia sille, minkä olimme yhdessä kokeneet. Olemme erilaisia ja se on hyvä niin.

Kuusniemi ehdotti, että ”hymykuva olisi kiva”, kun pyysin häntä studioon.

– Olen yleensä niin huono nauramaan vaikka en ole yhtään vakava ihminen, Kuusniemi sanoi ja rävähti tuttuun nauruunsa. Tiesin mistä hän puhui.

Joskus valokuvien minä tuntuu vieraalta, liian kapealta. Olisi helpottavaa, kun saisi olla sellainen kuin on, paljas ja suojaton.

Meikki ei peittäisi ihon läpinäkyvyyttä, vaatteet eivät veisi persoonaa johonkin outoon suuntaan ja olisi tilaa vielä todellisille tunteille.

Kuusniemen kanssa se on mahdollista. Hänen imussaan on helppo mennä minne vaan, koko ajan väylä on auki impulsseille tulla ja mennä.

Kun tapaamme, emme puhu lapsistamme tai arkisista ongelmista, meitä puhuttaa näyttelemisen ydin. Yritämme karsia turhaa ja keskittyä vain siihen, millä on työssä ja ihmissuhteissa eniten merkitystä. Siihen, mikä näkyy silmissä kun hymyilee.

Joskus mietin, mitä Kuusniemen salaperäisen viehätysvoiman takana on. Mistä herkkyys kumpuaa? Nyt luulen, että olen päässyt siitä selville.

Se ei ole pelkästään tinkimättömyys totuuden edessä, ei pelkästään luontaista karismaa. Kuusniemi on ymmärtänyt kaikista tärkeimmän asian mitä näytellessä pitää tehdä – hengittää. Ei riitä että selviytyy, pitää myös olla rehellinen itselleen ja se tapahtuu ainoastaan, jos muistaa hengittää.

Teksti ja kuva Laura Malmivaara

Lue myös: Laura Malmivaara kuvaa kiinnostavia persoonia: Juha Hur