Kohtasin Juha Hurmeen ensimmäistä kertaa Helsingin Ylioppilasteatterin käytävillä 90-luvulla. Opiskelin silloin valokuvausta. Olin juuri rakastunut näyttelijään ja vähitellen myös teatteriin.

Muistan, kuinka istuin Vanhan Ylioppilastalon salissa ja katsoin verkkareissaan hikoilevien opiskelijoiden harjoituksia. Olin haltioitunut ja hämilläni. En ollut aiemmin nähnyt sellaista paloa ja tekemisen vimmaa.

Hurme istui katsomossa eikä näyttänyt stressaavan juuri mistään. Kuulin kaunista suomen kieltä ja todistin, kuinka puupölleistä ja tavallisista esineistä tuli jotain ihan muuta. Henkilöt olivat sopivan kaistapäisiä mutta aina sydämellisiä.

Pidin siitä, että ohjaajan maailma ei ollut kyyninen. Se oli ennen kaikkea täynnä löytämisen iloa. 

Toinen kohtaaminen Hurmeen teatterin kanssa oli Lapinlahden sairaalan pihalla samaisella vuosikymmenellä. Aleksis Kiven kekseliäs kieli ja takana kimmeltävä merimaisema avautuivat edessäni helposti ja hauskasti. 

Juha Hurme näytteli muiden mukana ja lakonisella tyylillään sai kaikki nauramaan. Muistan miettineeni silloin, kuka tämä omalaatuinen mies on. En ollut tottunut näkemään esityksiä muualla kuin saleissa tai lavoilla. Voiko teatteria tehdä näinkin, leikkisästi ja lähellä luontoa? 

Meni vuosia, ja sain lopulta tilaisuuden ottaa siitä selvää ihan itse.

Ennen Muuttomiehet-näytelmän harjoituksia Juha Hurme levitti KOM-teatterin aulaan telttansa kuivumaan ja saappaat patterin viereen lämpiämään.

”Missä olit yötä?” kysyin, kun näin makuupussit katsomon tuoleilla. 

”Metsässä”, ohjaaja huikkasi ja jatkoi harjoituksiamme.

Niinpä tietenkin. Tämä mies ei vain lue ja ajattele, hän myös elää luonnossa. Se tulee kaikesta läpi, se on vilpitöntä ja mutkatonta.

Huomasin, miten yhdessä tekeminen vaikutti minuunkin. Teki mieli mennä juoksemaan ennen lavalle astumista, teki mieli katsoa kaupunkia yöllä ja nähdä betonin piilossa oleva kauneus. 

Hurmeen maailma on muutakin kuin kirkkaita sanoja ja historian tietämystä, se on sammalta ja käärittyjä sätkiä soutuveneen nokassa. Siellä on joskus myös pimeää ja kylmää.

Hän on kokenut sen, kuinka maailma kutistuu oman pään kokoiseksi eikä siellä liiku kuin fiktiivisiä riivaajia. Hulluuden ja todellisen läsnäolon raja on häilyvä, mutta taiteen tekemisen kannalta olennainen.

Kun on selvinnyt takaisin valoon, on varmasti helpompi olla ihminen.

Hurmeen katseessa on pelottomuutta, jonka oppii vain kaupungin ulkopuolella, koskemattoman luonnon keskellä. Sieltä hän tulee ja varmasti myös menee sinne takaisin. Hän on pitelemätön niin kuin taiteilijan pitääkin olla. 

Hurmeen aistien väkevyys herättää meidät muutkin, olemme niin suorittamisen puuduttamia että todellinen eläminen saattaa unohtua.

– Juodaan kuule kahvit ensin, Hurme sanoo, kun pyydän häntä kuvattavakseni.

Ei ole kiire mihinkään, maailma on miljardeja vuosia vanha ja tämä hetki on vain osa sitä ketjua.

Katsotaan toisiamme ja ollaan ihmisiä. 

Teksti ja kuva Laura Malmivaara