Apu Terveys

Suolistosairaudesta kärsivä Laura Kolbe: ”Olen alkanut hyväksyä vatsani pömpötyksen – Oman kehon hyväksyminen on ehkä sitä iän suomaa armollisuutta”

Suolistosairaudesta kärsivä Laura Kolbe: ”Olen alkanut hyväksyä vatsani pömpötyksen – Oman kehon hyväksyminen on ehkä sitä iän suomaa armollisuutta”
Historiantutkija, professori Laura Kolbe on oppinut tulemaan toimeen kiukuttelevan vatsansa ja suolistosairauden kanssa. Kehohäpeä on alkanut iän myötä hellittää, ja Välimeren maissa hän tuntee itsensä eroottiseksi.
Julkaistu: 23.6.2022

1. Ikä tuo armoa minäkuvaan

”On olemassa fantastisia harmaahiuksisia naisia, mutta itseäni en haluaisi nähdä vielä harmaapäisenä. Jokin häveliäisyyden eetos siinä on, ja mieleen hiipii nuoren naisen kehonkuva. Kampaajat ovat saaneet minusta uskollisen, ikuisesti kahvinruskeahiuksisen asiakkaan.

Kasvoin 1960-luvulta lähtien kauneuden kaipuuseen ja estetiikan merkitykseen. Isänäitini sanoi, että kaunis pukeutuminen on kohteliaisuutta toisia kohtaan. Se päti varsinkin silloin, kun lähdettiin kaupungille. Kauniit vaatteet ovat ilo, eivätkä ne ole enää niin ikään sidottuja kuin ennen. Tosin nyt käteen osuvat maksikokoiset alkkarit!

Välimeren kaupungeissa olen kokenut, että naisen vartalo saa viestittää eroottisuutta. Kehopositiivisuus on aistillisuutta. Sen näkee ihmisten katseista, ja se röyhistyttää ryhtiä ja olemusta. Olen 157-senttinen, ja keskikropan osuus on koko vartalonmitassa loppujen lopuksi aika lyhyt. Vatsa pömpöttää, mutta olen alkanut hyväksyä myös sen, vaikka vatsa onkin kehohäpeäni ainainen kohde. Oman vartalon hyväksyminen on ehkä sitä iän suomaa armollisuutta. Kyky nauraa itselle on elämässä tärkeää.”

2. Ihminen on kokonaisuus

”Keho on yllättävän voimakas instrumentti, kuin kimppu toiveita ja unelmia, pettymyksiä ja häpeää, iloa ja surua, harmia ja voivottelua. Oma kehoni on selvinnyt kinkkisistäkin tilanteista. Vaikein kremppa on haavainen paksusuolentulehdus, joka minulla todettiin jo 1980-luvun puolivälissä. Herkkä vatsa ja ruoansulatuksen ongelmat ovat sukujuttumme. Olen vatsaihminen ja reagoin ikäviin asioihin keskikehollani.

Kun lapseni syntyivät, sairaus paheni. Myös siksi lapsiluku jäi kahteen. Olin välillä varma, että saan suolistosyövän, mutta tässä sitä mennään. Olen kroonikko loppuelämäni, mutta tauti on pysynyt kurissa lääkityksellä ja säännöllisillä tutkimuksilla.

Vaikka luotan moderniin lääketieteeseen, joskus tuntuu, että se on unohtanut ihmisen kokonaisvaltaisen hoidon. Olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia, ja tunteet vaikuttavat moniin fyysisiin oireisiin. Suolistotulehduksiin on alettu suhtautua uudella herkkyydellä vasta 2020-luvulla.”

Laura Kolbe.

3. Nautinnot kuuluvat elämään

”Olen oppinut, mitä vatsani kestää ja mitä ei. Se ei kestä paprikaa, raakaa sipulia eikä valkosipulia, mikä on vähän ironista – olihan äitini, toimittaja Pirkko Kolbe, Suomen valko­sipuliseuran aktiiveja. Hän oli varsinainen valko­sipulikuningatar!

Kahdensadan grammat pihvit eivät mene enää alas, mutta en ole ihan kokonaan kasvissyöjä. Sama maltillisuus koskee alkoholinkulutusta. Nuoruudessa akateemisia juhlia piisasi ja viini virtasi. Jos nyt nauttisin viiniä yhtä lailla, minusta tulisi helposti pöhnäinen nuokkuja. En koe entisenlaista riehaannuttavaa humalaa. Elämässä pitää kuitenkin olla nautintoja. Nautin kauniista kattauksista ja illallisista ystävien kanssa.

Parhaat nautinnot liittyvät kehon hyvinvointiin ja siihen, että keho toimii ja venyy edelleen. Pidän sauva­kävelystä kesäpaikkakuntamme Sysmän teillä. En koe, että kävelysauvat olisivat naurettavia tai hävettäviä kuntoiluvälineitä.

Nautinto on myös istua kesäiltana saunan terassilla ja katsella Päijänteen pintaa siideripurkki kädessä. Tunnustan silti avoimesti, kasvutaustaani häpeämättä, etten ole luonto- tai metsäihminen vaan urbanisti. Luontosuhteeni on lähinnä topeliaaninen.”

4. Olemme toisiamme varten

”Venäläis-­saksalaisen isäni ja riihimäkeläis-helsinkiläisen äitini suvuissa on ollut yhdistävänä tekijänä sydämen sivistys. Elämää eletään yhteisön osana ja toisiamme varten. Kantava ajatus ei ole minä vaan me. Hoiva ja rakkaudellisuus sekä pyrkimys hyvään elämään ovat osa keskiluokkaista elämää, johon kasvoin ja jota elän.

Perusporvarilliset arvot, ahkeruus, kouluttautuminen ja työnteko, ovat elämääni ylläpitäviä arvoja. Kun asuimme 1990-luvulla Amsterdamissa Hollannissa, puolisoani tuijotettiin, koska minä tein töitä. Siellä oivalsin viimeistään, että naisella pitää olla koulutus, oma työ ja oma palkka.

Sukuni neljän naisen sukupolviketjua yhdistävät velvollisuudentunto, pelottomuus ja tietynlainen rohkeus sekä huumorintaju. Naisen talou­dellinen tasa-arvo on syvällä yhteiskuntamme rakenteissa. Siihen kiteytyy suomalaisen tasa-arvon ja tekemämme sosiaalisen luokkaretken suuri merkitys.

Sukupolveni on luultavasti kaikkein materialistisin, koska kasvoimme sotien jälkeen vaurastuneessa maassa. Lasteni sukupolvella on kyllä ollut materiaalista hyvää, mutta yhteiskunta heidän ympärillään on huomattavasti epävarmempi kuin ennen. Ammatin ja parisuhteen löytäminen näyttäisi olevan haastavampaa kuin omassa nuoruudessani.”

Laura Kolbe

  • Ikä: 64 vuotta
  • Ammatti: Helsingin yliopiston Euroopan historian professori
  • Perhe: puoliso Thomas Forss, aikuiset lapset Johannes ja Carolina
  • Ajankohtaista: uutuuskirja Keho – matkoja ikään, mieleen ja minuuteen

1 kommentti