Eeva

Laura Kolbe perheensä salaisuudesta: "Äidin alkoholismista vaiettiin"

Laura Kolbe perheensä salaisuudesta: "Äidin alkoholismista vaiettiin"

Professori Laura Kolbe kuvailee äitiään, toimittaja Pirkko Kolbea briljantiksi naiseksi, jonka kanssa oli helppo keskustella. Oli ainoastaan yksi asia, josta tytär ja äiti eivät voineet keskenään puhua. Se oli äidin juominen.
Teksti Pirjo Houni
Mainos

Päijänteen rannalle levittäytyvä Sysmä on helsinkiläiselle Laura Kolbelle tärkeä. Sinne hän vetäytyy viikonloppuisin ja vapaa-aikanaan. Huvilan rauhassa ovat syntyneet myös monet kirjat, joita hän on kirjoittanut historioitsijana ja tutkijana.

Samoissa maisemissa viihtyi myös Laura Kolben äiti, Helsingin Sanomien toimittaja Pirkko Kolbe, joka tuli tunnetuksi sunnuntaisin lehdessä ilmestyneistä nimimerkki Piin pakinoista. Pakinat päättyivät aina Kympin huuleen, joka sai lukijat hihittelemään. Ajan mittapuun mukaan kevennykset saattoivat olla välillä pikkutuhmiakin.

Useat kustantajat pyysivät Suomen Kuvalehdessä työskennellyttä ja sieltä Helsingin Sanomiin 60-luvun lopulla siirtynyttä Pirkko Kolbea kirjoittamaan muistelmansa. Kilttinä ihmisenä Pii ei suoraan kieltäytynyt, vaan kiemurteli ja kaarteli vastauksissaan. Toimittajavuosilta ei ollut päiväkirjoja eikä muistiinpanoja, joihin olisi voinut muistelmissaan tukeutua.

”Lupasin äidille, että voisimme tehdä kirjan yhdessä, mutta se jäi lopulta tekemättä”, Laura Kolbe sanoo.

Äidin ja tyttären suhde oli pääpiirteissään hyvä ja välit lämpimät.

”Juttelimme paljon kaikesta mahdollisesta. Äitini oli älyllisesti briljantti ja hänen yleissivistyksensä laajaa. Hän luki tauotta ja ratkoi vapaahetkinään kumipäisellä lyijykynällään ristisanatehtäviä.”

Oli ainoastaan yksi asia, josta äiti ja tytär eivät voineet keskenään puhua. Se oli äidin juominen ja lääkkeiden väärinkäyttö.

Laura Kolben perheessä asiat näyttivät olevan päällisin puolin hyvin.

“Äidin kuolema laukaisi minussa kipeitä tunteita”

Pirkko Kolbe kuoli syksyllä 2008. Hän sairasti viimeisinä vuosinaan keuhkoahtaumaa, mutta kuolema tuli kuitenkin äkillisesti.

”Äidin kuolema laukaisi minussa voimakkaat ja kipeät tunnereaktiot. Sisälläni avautuivat jotkin lukot, ja niiden takaa alkoi purkautua asioita, joita oli ryhdyttävä käsittelemään.”

Samoin aikoihin tutkijana ja Euroopan historian professorina Helsingin yliopistossa toimiva Laura Kolbe oli saanut valmiiksi yhdessä Katriina Järvisen kanssa tekemänsä sosiaalisesta noususta eli luokkaretkestä kertovan kirjansa. Myöhemmin hän käsitteli samaa teemaa vielä toisessakin teoksessa, viime vuonna ilmestyneessä Yläluokka – olemisen sietämätön vaikeus.

Eräänlaista luokkaretkeä teki myös Pirkko Kolbe. Lapsuutensa kasarmialueella viettänyt Pirkko lähti parikymppisenä 50-luvun alussa Lontooseen ja meni sairaalaan töihin, sitten lastenhoitajaksi. Englannin kokemukset inspiroivat hakeutumaan Tampereelle toimittajaopintoihin.

Aviomies oli saksalaistaustainen, mutta Viipurissa syntynyt ekonomi Boris Kolbe. Suomessa syntyi poika, sitten tytär, kun perhe asui isän työn vuoksi Kolumbian Bogotassa. Laura oli puolitoistavuotias perheen palatessa kotimaahan. Pirkko Kolbe pääsi Suomen Kuvalehteen töihin.

Laura Kolbe kuvailee 60-lukua perheen kulta-ajaksi. Koti oli Helsingin uudella esikaupunkialueella Pohjois-Haagassa. Elintaso kohosi, ja ilmassa oli paljon optimismia. Hankittiin kesämökki, isompi asunto  ja kaksi autoa.

Kaikki näytti ulospäin hyvältä. Toimitusjohtajaisä oli hauskannäköinen ja äiti pukeutui tyylikkäästi. Tukholman serkut lähettivät Lauralle omia, pieneksi jääneitä vaatteitaan.

”Jos joskus olen kokenut laimeita yläluokkatuntemuksia, niin silloin astellessani muita paremmin puettuna pikkutyttönä Pohjois-Haagan kaduilla.”

Naisten juominen oli tabu

Molempien vanhempien ammatillinen elämä oli 70-luvulla kosteaa. Toimittajille järjestetyissä tiedotustilaisuuksissa alkoholia tarjottiin avokätisesti, ja niissä viihdyttiin välillä pitkään.

Viina kuului olennaisesti myös idänkauppaa hoitavan toimitusjohtaja Boris Kolben illanviettoihin Moskovassa. Kaikki eivät siitä menosta selvinneet terveinä, vaan alkoholisoituivat.

”Jos olohuoneessamme oli virtahepo, niin se oli alkoholismi”, Laura sanoo lapsuudenkodistaan.

Juominen oli tuolloin tabu. Siitä ei puhuttu, ei etenkään naisten juomisesta.

Laura kuvailee äidin koko olemuksen muuttuneen 70-luvulla. Boutiquemekot vaihtuivat froteevaatteisiin ja t-paitoihin ja kaunis nutturakampaus ajan hengen mukaisesti peruukkeihin.

Juomisen myötä ulkomuotokin pyöristyi. Helsingin Sanomien palstakuvassaan Pii esiintyi baskeripäisenä naisena.

Kun avioliitossa meni huonosti, Pirkko Kolbe ei viihtynyt kotona. Hän tuli myöhään ja lähti aikaisin.

”Lapsena oli ikävä odottaa, milloin vanhemmat saapuisivat kotiin. Aina he lopulta tulivat, vaikka myöhäänkin. Kumpikaan ei jäänyt päiväkausiksi omille teilleen.”

Isoveli on puolitoista vuotta Lauraa vanhempi. Sisaruksia vanhempien riitaisuus yhdisti.

”Äidin oli vaikea huolehtia arkiympäristöstään. Minusta tuli äitini pikku siivoojatar, joka hoiti kotia ja järjesteli asioita.”

Laura Kolbe sanoo onnellisuusmuurin peittäneen taakseen perheen todellisen arkielämän. Niin on jälkikäteen osoittautunut käyneen monessa muussakin perheessä. Monet nuoruudenkaverit ovat kertoneet myöhemmin, että heidänkin äitinsä kiintyivät liikaa punaviiniin. Tuohon aikaan naisten alkoholismista vaiettiin.

”Miten paljon helpompaa olisi ollut, jos siitä kaikesta olisi puhuttu avoimemmin.”

Pirkon 75-vuotisjuhlia vietettiin vuonna 2007, vuosi ennen hänen kuolemaansa. Kuva: Laura Kolben kotialbumi.

“Äiti oli salajuoppo”

Laura Kolbe sanoo ihailleensa äitinsä älyllisyyttä loppuun asti, vaikka samaan aikaan jotkin hänen piirteistään saivat tyttären uupumaan.

”Pahinta oli voimattomuus. Asenteeni on se, että jos eteen tulee ongelma, se hoidetaan ja korjataan, mutta minulla ei ollut välineitä, joilla olisin pystynyt vaikuttamaan äitini käytökseen.”

”Olin varmasti äidille julmakin kommentteineni, mutta oli raskasta katsoa, kun lahjakas ihminen ei hallinnut elämäänsä.”

Pikkupulloja löytyi kotoa sieltä täältä.

”Äiti oli tissuttelija, salajuoppo. Ehkä hän häpesikin omaa juomistaan”, Laura arvelee.

Kodin ilmapiiri oli jännitteinen. Vanhempien välillä oli ristiriitoja, eikä tytär pystynyt niitä ratkomaan.

”Molemmat vanhemmat olivat lahjakkaita sivaltajia, ja verbaalisuus loisti heidän riidoissaan. Äiti oli boheemi, isä siivousintoilija, ja piirteet vain korostuivat vuosien mittaan. Isä alkoi hakea rinnalleen perinteisempää rouvaa.”

Vanhemmat erosivat 1981. Käytännössä he olivat eronneet jo vuosia aiemmin, ja isällä oli virallisen eron astuessa voimaan uusi perhe.

”Äitini oli ex-miehelleen katkera elämänsä loppuun asti. Tarjolla saattoi olla mukavia uusia miesehdokkaita, mutta äiti ilmoitti, ettei menisi enää koskaan naimisiin. Hän sanoi rakastavansa olla vain itsekseen.”

Laura oli isän tyttö, ja välit isään säilyivät hyvinä, vaikka hän jäikin asumaan äidin kanssa.

”Isä oli kyllä elämässäni mukana ja rahoitti opintonikin. Äidin mielestä asetuin eron jälkeen isän puolelle.”

Boris Kolbe kuoli vuoden 2015 keväällä. Hän oli tuolloin 86-vuotias.

“Lopetin itseni syyllistämisen”

Jossain vaiheessa nuoruuttaan Laura Kolbe ymmärsi, ettei vanhempiaan voi hoitaa loputtomasti eikä lapsi voi heitä muuttaa. Se ei ole lapsen tehtävä. Tyttärelle oivallus oli tärkeä käännekohta. Vapauttavakin.

”Kivi putosi sydämeltäni sen ymmärrettyäni. En pystynyt juoksemaan siivoushommissa ja järjestelemässä asioita äidin kotona ja mökillä. Jos hän halusi sanomalehtipinojen vyöryvän päälleen, minun oli vain annettava tapahtua niin. Lopetin syyllistämästä siitä itseäni. Se oli helpottavaa.”

Laura sanoo molemmilla olleen omat  roolinsa.

”Välillämme oli syvää keskinäistä kunnioitusta ja arvostimme toisiamme, mutta minun roolikseni oli muodostunut siivoaminen. Osoitin sillä rakkauttani.”

Kun Laura tapasi äitinsä viimeisen kerran, hän ryhtyi silloinkin puuhailemaan ja järjestelemään tämän kotia. Kuoleman läheisyyttä ei kumpikaan aavistanut.

”Se oli minun tapani toimia hänen kanssaan, vaikka olisimme voineet vain jutella.”

Viimeiset kymmenen elinvuottaan Pirkko Kolbe eli raittiina. Ensin jäivät pikkusikarit, sitten viinilasilliset.

”Ehkä uhkaava terveyden täydellinen pettäminen herätti hänet viimein muuttamaan elintapojaan.”

Tytär löysi äidin kuoleman jälkeen vielä pöydällisen verran lääkkeitä tämän asunnosta. Joukossa oli erilaisia psyykenlääkkeitä, ahdistusta helpottavia pillereitä ja unitabletteja.

”Äiti oli lahjakas myös luulosairauksissaan. Hänellä oli vuosien mittaan epämääräisiä kipuja. Hän uskoi sairastavansa milloin mitäkin tautia ja haki niihin lääkitystä. Jollei yksi lääkäri suostunut antamaan lääkkeitä hänen kuvittelemaansa sairauteen, vaikkapa reumaan, hän meni seuraavalle, kunnes sai haluamansa pillerit.”

Rohkeat toisinajattelijat

Pirkko Kolbe joutui jäämään Helsingin Sanomista eläkkeelle 61-vuotiaana vuonna 1993, vaikka olisi halunnut jatkaa vielä jonkin aikaa. Hän ei jättänyt silloin vain työtään, vaan samalla ison osan sosiaalisesta elämästään.

”Se oli hänelle kova pala ja laukaisi toistamiseen masennuksen. Ensimmäinen masennuskausi oli ollut avioeron jälkeen. Äidin ammatti-identiteetti oli voimakas, ja hän tunsi kuuluvansa vahvasti toimituksen yhteisöön.”

Eläkkeelle jääminen paljasti senkin, että noin 95 prosenttia sosiaalisesta elämästä oli ollut sidoksissa asemaan suuren päivälehden toimittajana.

Monista ”ystävistä” ei kuulunut eläkevuosina enää risahdustakaan. Vain todelliset ystävyyssuhteet jäivät.

”Äiti makasi sohvalla, verhot vedettyinä ikkunoiden eteen. Olin varma, ettei hän enää nousisi vällyjensä välistä, mutta kyllä hän sieltä puolen vuoden kuluttua taas nousi.”

Laura asui niinä vuosina juristimiehensä ja kahden lapsensa kanssa Hollannissa. Hän sanoo olevansa ikuisesti kiitollinen kaikille äitinsä ystävättärille, jotka kannattelivat Pirkkoa henkisesti ja huolehtivat, että hänessä henki pihisi.

Laura sanoo arvostavansa juuriaan. Naimisiin mennessään hän halusi pitää sukunimensä.

”Olen ylpeä nimestäni ja siitä, että olen tunnetun äidin tytär. Siitä on ollut iloa ja etua. Minut on heti liitetty johonkin yhteyteen.”

”Hän oli hyvä äiti ja vielä parempi isoäitinä, vaikka ilmoittikin minulle jo synnytyslaitoksella, ettei sitten aio lapsenlapsiaan hoitaa. Silti hän oli käytettävissä ja osoitti syvää rakkauttaan niin veljeni kuin minunkin lapsia kohtaan. Hän ei vain halunnut olla se vinksahtanut mummi, joka levittelee joka suuntaan lastenlastensa kuvia.”

Tiettyä samankaltaisuuttakin äitinsä kanssa Laura löytää, vaikka sanoo olleensa aina suorittaja ja kympin tyttö.

”En ole sitä ominaisuutta hävennyt, vaan päinvastoin, koska olen ollut samaan aikaan myös rääväsuu. Tunnistan meissä molemmissa rohkeuden ja velvollisuuden ajatella toisin.”

Syntyivätkö pakinat viinan voimalla?

Pirkko Kolbe oli feministi ja kiihkeä tasa-arvon kannattaja. Lehtijutuissaan hän puolusti virkaäitejä kotiäitien hyökkäyksiltä ja korosti naisten oikeutta ansiotyöhön.

”Minun tehtäväni on sanoa omat mielipiteeni toisella tavalla ja palauttaa ihmisten mieliin kulttuuriperintömme.”

Äidiltään Laura sai kaksi elämänohjetta. Ne olivat: ”älä anna kenenkään etuilla” ja ”jos joku käy kimppuusi, potkaise sääreen”.

”Niihin liittyi tervettä itsetuntoa ja ylpeyttä omasta itsestä. Ei pidä antaa muiden kohdella itseään miten vain.”

Laura olisi toivonut äidin olleen elämässään onnellisempi.

”Hän sai kyllä ammatillista arvostusta ja kiitosta, ja hänellä oli hyvät suhteet lapsiin ja ystävättäriinsä, mutta jäikö maine ja ylistys sittenkin vain pintaan? Olisinko minä voinut tuottaa hänen elämäänsä enemmän iloa?”

Pakinoissaan Pii halusi ravistella sovinnaista ajattelua ja ärsyttääkin. Äitinsä viimeisten vuosien pakinoita lukiessaan Laura on ollut huomaavinaan, ettei ilmaisu ole niissä enää terävimmillään.

Muuttuivatko Kympin huulet vain entistä tuhmemmiksi? Ja missä määrin alkoholi oli Piille 80-luvulla inspiraation lähde? Syntyivätkö jutut viinan voimalla vai viinasta huolimatta, tytär miettii nyt jälkeenpäin.

Vai olisiko alkoholinkäytössä ollut myös halua vapautua edellisen sukupolven normeista?

Isovanhemmat olivat korostaneet omalla elämänasenteellaan kunnollisuutta. Isoisä oli raivoraitis, isoäiti saattoi välillä maistella hämäläistä sahtia.

Onnelliset hetket Sysmässä

Laura Kolbe oli yliopistovuosiin asti hänkin raitis. Pikkusikaritkaan eivät houkutelleet. Pelkkä haju tuo edelleen liikaa muistoja nuoruudesta.

”Vasta opiskelijaelämä monine kulttuuritapahtumineen sai minut käyttämään alkoholia. En edelleenkään kestä tissuttelua, enkä koskaan juo yksin. Kun juhlin, niin saatan juhlia silloin reippaamminkin. En myöskään kestä omassa parisuhteessani ratkaisemattomia ristiriitoja.”

Sekin lienee seurausta omien vanhempien toraisesta avioliitosta.

Sysmässä on nautittu kesistä jo monen sukupolven ajan. Isoäiti osti sieltä vanhan torpan 60-luvun alussa, ja Pirkko Kolbe rakensi hämäläismaisemiin omaa heimotunnettaan. Nyt seuraava sukupolvi, Laura ja hänen veljensä puolisoineen ja lapsineen, on levittäytynyt jo useampaankin mökkiin.

”Hyvän ruuan laittaminen yhdisti meitä kaikkia silloin ja yhdistää edelleen. Synnyin sukuun, joka arvostaa maukasta ja ravitsevaa ruokaa. Nuorempana minulla oli kesäisin kaksoisidentiteetti. Vietin aikaa myös isäni suvun huvilalla Hangossa.”

”Kesät olivat vielä 70-luvulla ilon aikaa, erilaisia kuin talvet. Sysmä eli nousukauttaan, ja äidin ja hänen ystävättäriensä kesäelämä pyöri siellä. Topeliaanisissa maisemissa meillä oli paljon onnellisia hetkiä ja kivaa tekemistä”, Laura Kolbe sanoo.

Mökin katosta Laura muistaa roikkuneen nokkosia ja erilaisia villiyrttejä jo kauan ennen kuin siitä tuli muodikasta. Pirkko oli kiinnostunut luonnonlääketieteestä ja kuivatteli lehtiä myös teeksi ja mausteiksi.

”Savusauna ja sienimetsä olivat äidin lempipaikkoja.”

Samoissa paikoissa viihtyy tytärkin, jollei hän ole kaupungissa ja vietä aikaa sen kahviloissa tai kirjastoissa.

Laura Kolbe lunasti lupauksensa ja kirjoitti äidistään muistelmat. Nykyajan nainen ilmestyi lokakuussa vuonna 2016. Lue kirja-arvio täältä!

Kuvat: Juha Juntto

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 09/2015. Eeva.fi:hin koostimme siitä päivitetyn version.

Julkaistu: 25.10.2016