Apu

Lasten kasvattama Pirkka-Pekka Petelius



Lasten kasvattama Pirkka-Pekka Petelius

Pirkka-Pekka Petelius pitää kiinni lapsen uteliaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Petelius iloitsee uudistuneista sukupuolirooleista, jotka sallivat hellyydenosoitukset miehellekin – oma isä ei ottanut häntä syliin.
Teksti Pasi Kostiainen
Kuvat Milka Alanen

Pirkka-Pekka Petelius, 64, potkii jääkelkkaa ja on maskia vaille sketsihahmonsa James ”Apuva” Potkukelkka. Ollaan Brahenkentällä Helsingin Kalliossa, jäällä luistelee useita koululuokkia. Yläkouluikäiset tytöt ja pojat keskittyvät liikuntatuntiensa peleihin. Kun Petelius oli itse koululainen 1960-luvulla, tytöt ja pojat eivät pelanneet lätkää keskenään.

– Nyt pelaavat. Miten hienoa!

Hän sanoo olevansa lapsihullu.

– Rakastan lapsenmielisyyttä ja lasten maailmaa. Siinä kaikessa on teeskentelemättömyyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Malttamattomimpina, riiviömäisimpinä hetkinäkin lasten reaktiot ovat aitoja. Sitä luontaista uteliaisuutta ei ihminen saisi hävittää missään vaiheessa. Mikä tahansa kiinnostaakin – ota selvää!

Peteliuksen mielestä maailma on muuttunut parempaan suuntaan. Myös miehen rooli on muuttunut.

– Olin onnellisimmillani, kun lapset olivat pieniä, mutta en tajunnut sitä silloin, Pirkka-Pekka Petelius sanoo.

Tv-ohjelma Possen ansiosta Petelius sanoo kohdanneensa paljon lapsia ja vähän vanhempiakin ohjelman faneja ja huomanneensa ison asian. Pojan ja miehen roolit ovat muuttuneet– muutenkin kuin niin, että tytöt kelpaavat pelikavereiksi koulun liikuntatunneilla.

Ruokakaupassa poikajoukko oli huomannut Peepeen, jututtanut, ottanut yhteiskuvat ja halunnut lopuksi halata. Halaukseen oli päättynyt myös keskustelutuokio parikymppisen nuoren miehen kanssa.

– Itse olen sodan käyneen isän kasvattama eikä hänen sukupolvensa miesten käytökseen kuulunut halailu. Kun maata rakennettiin uudelleen, se oli kovaa kamppailua eikä siinä ollut aikaa lempeydelle.

Petelius sanoo, ettei tietenkään tajunnut lapsena, kuinka sodan traumatisoimia aikuiset miehet silloin olivat, kuinka rikkinäisiä he olivatkaan. Ei heillä ollut keinoja sanoa omille lapsilleen rakastavansa heitä.

– En minäkään muista, että isäni olisi koskaan sanonut sitä minulle, ainoalle pojalleen. Tai ottanut syliin. Sitä olen joskus aikuisena harmitellutkin. Olisin ehkä päässyt nopeammin tähän onnellisuuden tilaan, jos isä olisi toiminut toisella tavalla.

Peteliuksen isä opetti pitämään huolta itsestään, puolustautumaan: ”Lyö ensin.”

– Tajusin, etten halua lyödä ollenkaan.

Petelius tuntee saaneensa lämpöä isältäänkin. Hän muistelee yhteisiä luontoretkiä ja sitä, kuinka pääsi reppuselkään. Mutta halauskin olisi kelvannut.

– Miten hienoa, että nyt se on nykyajan lapsilla ja nuorilla noin luontevaa!

Tunti päättyy ja koululaiset lähtevät. Vain yksi poika jää keräämään muovikartioita pinoihin. Petelius rientää auttamaan häntä.

– Oletko sä siellä Yle Areenassa? poika kysyy.

– Olen mä sielläkin, Petelius vastaa.

Petelius eli ruuhkavuosia tehdessään 1980- ja 1990-lukujen legendaarisia viihdeohjelmia. Velipuolikuu, Mutapainin ystävät, Hymyhuulet ja muun muassa Pulttibois ja Manitbois ovat kestäneet hyvin aikaa. 2010-luvun vanhemmat näyttävät niitä lapsilleen vaikkapa Yle Areenasta ja YouTubesta.

– Olin onnellisimmillani silloin, kun omat lapseni olivat pieniä, mutta en tajunnut sitä silloin, näyttelijä miettii.

Hän taustoittaa ajatuksensa tyypilliseen tapaansa.

– Tämä on toki jälkiviisautta. Totuus on ehkä se, että näen nyt tuon ajan paratiisillisena – ja ajattelen sen nyt tämän hetken onnen harson läpi olleen onnellista. En kuitenkaan tajunnut sitä silloin. Menin vaan. Todennäköisesti olin ihan onnellinen, mutten pysähtynyt pohtimaan sitä.

Syvemmällekin mennään: Petelius kertoo ruotsalaisesta onnellisuustutkimuksesta, jonka mukaan ihminen on onnellisimmillaan keskimäärin 65-vuotiaana.

– Ymmärrän sen. Silloin on yleensä elämässä saavutettu kaikki, mihin pyritään. On ehkä velaton. Ja ymmärtää elämän rajallisuuden.

Peteliuksella on kolme lasta ja yksi lapsenlapsi. Itku pääsi viitisen vuotta sitten, kun hän sai kuulla tulevansa vaariksi – niin häntä nyt kutsutaan. Itse hän kutsuu itseään esi-isäksi.

Nyt Petelius riemuitsee hetkistä neljävuotiaan pojan kanssa ja kertoo nauraen tämän pitävän vaaria hulluna.

Sitten hän taas vakavoituu.

– Omat lapset ovat ainutlaatuisia, mutta vanhemmuuden ainutlaatuisuutta ei välttämättä tajua saadessaan nuorena lapsia. Elämässä kaikki ratkaisut tehdään hetkessä, sidoksissa omaan aikaan, ja näin ikääntyneempänä hetkessä elämiseen pystyy paremmin. Sanotaan näin: mandoliinin kaikupohja on syventynyt.

Petelius kysyy itseltään, mitä hän olisi ilman lapsiaan – ja vastaa.

– Ainakin toisenlainen. Tuskin onnellisempi. Parhaimmillaan lapset kasvattavat vanhempia enemmän kuin vanhemmat lapsia. Vanhempana oppii ottamaan vastuuta muistakin kuin itsestään. Tosin ensin on pidettävä itsestään huolta, että pystyy auttamaan muita. On niin kuin lentokoneessa: hätätilanteessa happinaamari on otettava ensin itselle.

Kylmä jää hohkaa kengänpohjien läpi, kun Peteliusta kuvataan. Uusia koululuokkia liukuu jäälle. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt jonnekin vuosikymmenten taakse. Kukaan koululaisista ei räplää puhelimia, vaan keskittyy posket punehtuen liikkumaan ulkona.

On tosiaan pakkaspäivä. Etelä-Suomessa sellaiset ovat viime talvina käyneet harmillisen harvinaisiksi.

Petelius aikoo lähteä vielä illalla juoksemaan nastoitetuilla lenkkareilla. Hänen harrastamansa liikunnan lajivalikoima on laaja, saliharjoittelun lisäksi välineitä löytyy talveksi niin lasketteluun, hiihtoon, pyöräilyyn kuin lumikenkäilyyn.

Juoksu on rakas päähänpinttymä, jota Petelius voi ilokseen yhä harrastaa.

– Kutsun sitä kyllä yhä juoksuksi, vaikka nopeaa hiivintäähän se taitaa olla.

– Rakastan lapsen­mielisyyttä ja lasten maailmaa.

Nuorena miehenä 1970- ja 1980-luvuilla Petelius treenasi itseään määrätietoisesti rääkäten. Loikkaintervallit mäkijuoksuna veivät tajunnan rajamaille, mutta työ palkittiin. Petelius juoksi ennätyksekseen Cooperin testissä kovan tuloksen 3 600 metriä.

– Se on kyllä tällaiselle raparperijalalle hyvä aika. Anatomianihan ei millään muotoa sovi juoksemiseen. Jalkani ovat lyhyet ja vielä eri pituisetkin.

Maratonille tai juoksutapahtumiin Petelius ei kuitenkaan ole koskaan innostunut lähtemään. Hän vierastaa liikkumista porukoissa; paras trio syntyy kolmikosta ihminen–liikunta–luonto. Se kuulemma tuottaa uusia sinfonioita joka kerta, kun sille antaa mahdollisuuden.

Liikkumisesta Petelius ei keksi kuin hyviä puolia, mutta hän ei ole koskaan treenannut vain pitääkseen näyttelijänä kehonsa, instrumenttinsa kunnossa.

– Liikkuminen ei koskaan ole ollut tavoite, vaan itseisarvo. Se hikoilu ja tunne, että sydän lyö. Sen ohessa tulee sitten kaikki muu painonhallinnasta alkaen. Huomasin olevani riippuvainen hengästymisestä ja hikoilusta, kun en saanut puoleentoista kuukauteen liikkua sairastelun takia. Liikkuminen on kyllä addiktioista paras!

Petelius uppoutuu muistelemaan taannoin tekemäänsä lasketteluretkeä Alpeille. On kuin kuuntelisi Radio Suomen Luontoillan runollisimpia hetkiä, kun Petelius havainnoi.

– Kun kesken laskun pysähtyy puuskuttamaan, hengitys tasaantuu ja kuulee kaikki alppinaakkojen kääkätykset ja

tiaisten sirkutukset. Mieli on auki aurinkoisesta säästä ja…

Petelius on tehnyt Luontoiltaa jo kymmenen vuotta, ja homma viehättää häntä edelleen. Satunnaistyöksi rinnalle tulee 24. helmikuuta Helsingin Hartwall-areenaan saapuva Planeettamme maa 2 -esitys. Petelius on illan suomenkielinen isäntä ja kertoo BBC:n tuhansista luontofilmeistä tiivistetyn parhaimmiston tarinat, Prahan filharmoninen orkesteri säestää.

– Tämä ei muistuta mitään muuta duunia, mitä olen tehnyt. Olen itse saanut kääntää ja kirjoittaa esittelytekstit – ja ne luontoelokuvathan ovat aivan superhienoja, hän innostuu.

Luonto-ohjelmia radioon ja televisioon ja areenalle, elokuva- ja tv-draamarooleja, satuja Pikku kakkosessa ja päiväkodeissa ja kirjastoissa eri puolilla Suomea – miten Petelius on jaksanut viime vuosina tuon kaiken?

Hyvin, erinomaisen hyvin. Hän sanoo voivansa sitä paremmin, mitä enemmän tekee töitä.

Miehen heittäytyminen viihdeohjelma Posseen kirvoitti monenlaista palautetta. Kritiikki on Peteliuksen mielestä hyvin kuvaavaa.

– On tultu kysymään, miksi menet mukaan tuollaiseen ohjelmaan, jonka muut tekijät ovat lastesi ikäisiä. Juuri siksi. Posse ”ei kuulemma sovi arvolleni”. Miten niin? Mikähän se arvoni on? Se on just se, että olen siellä, mihin kukaan muu ei lähtisi!

Petelius sanoo, ettei hän halua pönöttää.

– En halua, että mietin arvoani iän myötä, koska silloin joudun sivuun itsestäni, ja haluan olla sisällä näissä nahoissa, Petelius selittää.

Peteliukselle kaiken tekemisen perusajatus on utelias itsensä likoon laittaminen.

– Ura-ajattelu on syvältä. En ole koskaan miettinyt tulevia duunejani uran kannalta, vaan olen mennyt mukaan, jos sydän on kehottanut. Jälkeenpäin voi sitten katsoa, muodostuuko kaikesta jokin ura vai ei.

Possea Petelius ei tosiaankaan kadu. Eikä varsinkaan siksi, että se on esitellyt hänet lapsille, taas uudelle sukupolvelle.

– Haluan tehdä tv-ohjelmia lapsille ja lasten kanssa, hän sanoo.

Luontevuuden ja yllätyksellisyyden kaipuu ajaa näyttelijän yhä uudelleen kohtaamisiin nuoren yleisön kanssa.

Keväällä on tulossa Luontoillan erikoislähetys, johon kysymyksiä saavat esittää vain lapset.

– Eihän aikuinen keksi kysyä, että ”kuoleeko kyy kyyn puremaan” tai ”miksi vatussa on karvoja”. Muistaakseni jälkimmäinen tosin oli kysymysviestissä kirjoitettu muotoon vadelmassa, Petelius virnistää.

Äskettäin Petelius koki lasten yllättävyyden kemiläisessä kirjastossa, jossa oli lukemassa iltasatuja. Lapset jaksavat kuunnella hänen mukaansa yleensä neljä satua. Tällä kertaa Petelius itse oli kolmen sadun jälkeen ”ihan innoissaan” ja aisti yleisön olevan myös.

– Sain kolmannen sadun loppuun, ja yksi lapsi huusi saman tien: ”Ei enää!” No eihän siinä sitten muuta kuin kirjan kannet kiinni. Sen pituinen se, Pirkka-Pekka Petelius nauraa.

Julkaistu: 26.2.2018