Image

Lapsuuden loppu

Lapsuuden loppu

Romaani Pienen pieni maa kaivaa esiin asioita, jotka ovat koteloituneet Juha Itkosen aivoihin 90-luvulla.
Teksti Juha Itkonen
Kuvat Anja Reponen
Mainos

Olin unohtanut Ruandan kansanmurhan. Hutut ja tutsit olivat koteloituneet aivopoimuissani jonnekin 90-luvun arkistoihin, samaan lokeroon Bosnian sodan, Monica Lewinskyn ja Estonian uppoamisen kanssa, ja sinne he olivat jääneet.Oman elämäni edetessä ja aina uusien kansainvälisten konfliktien puhjetessa en ollut ajatellut heitä sen jälkeen.

Jouduin googlaamaan myös Burundin. Tämä pieni valtio tosiaan sijaitsee Ruandan länsipuolella päiväntasaajan Afrikassa, ja sen pääkaupungin nimi todella on Bujumbura. Myös sen alueella asuu hutuja ja tutseja, ja melkein heti Ruandan kansanmurhan puhkeamisen jälkeen Burundikin ajautui viisitoista vuotta kestäneeseen sisällissotaan.

En tietäisi tätä, ellen olisi lukenut Gaël Fayen romaania Pienen pieni maa. Lukiessani sitä tunsin tuskallisen selvästi olevani vakaan ja vauraan pohjoiseurooppalaisen maan etuoikeutettu kansalainen. Niin on myös ranskalainen Faye, mutta sotaan ajautuva Burundi on hänen lapsuutensa maisema, hänen Hämeenlinnansa.

Alussa kaikki on hyvin. Kymmenvuotias Gabriel-poika asuu isänsä, äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa Bujumburassa. Isä on ranskalainen bisnesmies, äiti Ruandan tutseja. Rauhallisella kotikujallaan perhe elää mukavaa, aineellisestikin vaurasta elämää, johon perinteiseen kolonialistiseen tapaan kuuluu myös runsaasti afrikkalaista palvelusväkeä.

Loppuvuodesta 1992 idylli alkaa säröillä. Isä ja äiti riitelevät rajusti, ja äiti muuttaa pois kotoa. Myös ympärillä kuohuu: Ruandasta kuuluu huhuja suunnitteilla olevista kauheuksista. ”Miksi hutut ja tutsit sotivat”, Gabriel kysyy isältään. ”Koska heillä on erilaiset nenät”, isä vastaa.

Tarina on jopa surullisempi kuin ensimmäisillä sivuilla uskoisi. Jokainen lapsuus loppuu, mutta harvoin yhtä rajusti ja äkillisesti. Seuraavan parin vuoden aikana, juuri niinä 90-luvun vuosina, jolloin minäkin ehdin rekisteröidä Ruandan kansanmurhan, poika ei menetä ainoastaan äitiään ja isäänsä vaan koko siihenastisen maailmansa.

Viha on kuin sakea sumu, tunkeutuu joka paikkaan ja peittää kaiken kauniin alleen. Kotikadun kaveritkin, samat tutut pikkupojat, joiden kanssa Gabriel vasta äsken huolettomana kivitti mangoja alas puista, ovat äkkiä jengisotilaita, hutuille kuolemaa julistavia tutseja. Kokemiensa menetysten perusteella Gabrielillakin olisi pian monta hyvää syytä liittyä heidän joukkoonsa.

Pojan pelastaa Ranskan passi. Hän pääsee pois maasta ennen kuin viha ehtii syövyttää hänet kokonaan. Kaikki eivät pääse, lapset kasvavat aikuisiksi vihan keskellä, ja koska viha synnyttää vihaa, mikään ei muutu, burundit ja ruandat säilyvät paikkoina, joita täällä maailman turvallisissa osissa olemme mieluummin ajattelematta ja joita jotkut meistä, esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti, kutsuvat mutkattomasti persläviksi.

Gabriel ei ole Gaël Faye, mutta Faye on kertonut romaanin sisältävän omaelämäkerrallisia aineksia. Se on tietenkin sekä oletettavaa että kirjan koskettavuuden kannalta miltei välttämätöntä: niin paljon kuin haluankin uskoa kirjailijoiden rajoittamattomaan oikeuteen kirjoittaa ihan mistä tahansa, lukijana huomaan toivovani, että tämän kirjan kirjoittaja on kasvanut Burundissa. Toivon, että hän on kokenut tapahtumat ja tunteet, joista kirjoittaa. Muu tuntuisi huijaukselta.

Omakohtaisuuden huomaa. Vaikka Fayen, nyt 35, elämä Euroopassa vaikuttaa onnelliselta ja värikkäältä (ennen palkittua esikoisromaaniaan hän on ehtinyt muun muassa työskennellä Lontoossa investointipankkiirina ja luoda uran menestyvänä rap-muusikkona), kirjasta huokuu aito kaipuu, halu palata paratiisiin, jonka tietää ikuisesti kadotetuksi. Paluu on mahdollista vain sanoilla, ja osin siitä syystä Faye on romaaninsa ehkä kirjoittanutkin.

Kauheuksien keskelläkään kaikki ei nimittäin ole pelkästään kamalaa. Sekasortoinen ympäristö on myös kaunis, täynnä värejä ja tuoksuja ja makuja ja ääniä. Vaikuttavan romaanin ehkä hienoimmassa kohtauksessa Gabriel seisoo uimahyppytornin ylimmällä tasanteella kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla. Trooppinen sade rummuttaa pikkupojan ihoa. Kaverit odottavat alhaalla altaassa. Poika katselee tuttua maisemaa ja yrittää taltuttaa pelkonsa. Sota on jo käynnissä, mutta sotaa ei ole, ei tällä hetkellä – on vain pieni poika ja hänen pieni, yksityinen tunteensa.

Hän uskaltaa. Hän hyppää. Ja hypättyään hän tuntee olevansa enemmän elossa kuin ikinä aiemmin.

Julkaistu: 7.3.2018