Eeva

Lapsena saamelaisuus piti salata

Lapsena saamelaisuus piti salata

Suomalaistamisen aikakausi vieraannutti monet saamelaiset omasta kulttuuristaan. Inarilainen Ritva Torikka pystyy jo muistelemaan lapsuuden kokemuksiaan ilman katkeruutta.
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Kevään ensimmäinen kukka on sinivuokko. Sinivuokko kukkii metsissä äitienpäivänä.

Muisto biologian tunnilta naurattaa Ritva Torikkaa, 59. Saamelaislapsessa opettajan totuudet aiheuttivat syvää hämmennystä.

Ritva muistaa ihmetelleensä, mikä on sinivuokko ja miten äitienpäivänä voisi mikään kukka kukkia, kun metsässä on vielä metri lunta.

Mutta kun opettaja kysyi, tyttö vastasi niin kuin kuului: sinivuokkohan se.

Saamelaiset ohitettiin koulukirjassa yhdellä kuvatekstillä. Lapset oppivat, että lappalaiset olivat sukupuuttoon kuoleva kansa. Ei sanaakaan rikkaasta kulttuurista, katkerasta historiasta tai oman äidinkielen merkityksestä.

Yksi kansa, yksi kieli, yksi valtio. Näin ajateltiin sotien jälkeen, kun pienet saamelaislapset lähetettiin suomenkielisiin kouluihin ja asuntoloihin kauas kotoaan. Tarkoitus oli kitkeä pois saamen kieli ja tavat. Tehdä lapsista suomalaisia.

Moni omaksui ajatuksen, etteivät saamelaisuus ja saamen kieli olleet arvokkaita. Niin Ritvakin. Oli aikoja, jolloin hän ei erityisemmin mainostanut saamelaisuuttaan.

Kolme vuotta sitten ilmestynyt televisiodokumentti herätti keskustelua. Alettiin pohtia, pitäisikö Suomen valtion pyytää saamelaisilta anteeksi sitä, miten heitä oli kohdeltu. Ritva on sitä mieltä, että anteeksipyytäminen olisi osoitus siitä, että ymmärretään, mitä on tapahtunut.

”Tärkeää olisi kuitenkin myös se, että jokainen kävisi kokemukset läpi omassa mielessään ja yhdessä muiden kanssa. Sitä ei edelleenkään ole tehty tarpeeksi.”

Ritva itse uskoo, että on onnistunut käsittelemään lapsuuden traumaattiset kokemukset ja jättämään ne taakseen. Nykyään hän pukee Saamen puvun ja nutukkaat päälleen itsestään selvänä asiana. Kaksi teini-ikäistä tytärtä, Kiinasta adoptoidut Lifu ja Xia, puhuvat saamea äidinkielenään.

Matka tähän on ollut pitkä.

Lapsuus saamelaisuuden ytimessä

Ritva Torikka kertoo tarinaansa kotonaan Inarissa. Takana on työpäivä Saamen Radion uutisvuorossa. Hän on kävellyt lyhyen työmatkan, läpi omakotitalolähiön ja kylänraitin ja sitten pätkän inarilaisittain vilkasta maantietä.

Kaamos on jo laskeutunut Inarin ylle, mutta pimeys ei Ritvaa haittaa. Hän on tottunut kulkemaan pimeässä luonnossa lapsesta asti.

Ritva vietti lapsuutensa Angelin kylällä lähellä Norjan rajaa. Perheessä oli kuusi lasta, Ritva oli heistä keskimmäisiä. Äiti oli syntyperäinen angelilainen, isä Karjalasta Lappiin muuttanut rajamies.

Angelissa kaikki, paitsi rajamiehet, olivat saamelaisia. Äidin perheellä meni pitkään sulatella se, että sukuun tuli lantalainen.

”Isä oli ollut pohjoisessa Lapin sodan aikoihin ja päättänyt palata. Hän viihtyi näissä maisemissa ja alkoi elää niin kuin saamelaiset. Hän oppi kielen ja alkoi poromieheksi.”

Saamelaisuus oli paitsi oma kieli, pohjoissaame, myös porotaloutta, tarinoita ja uskomuksia, perinteistä vaatetusta, luonnon kiertokulun mukaan elämistä ja lestadiolainen usko. Lestadiolaisseurat olivat samalla sosiaalisia tapahtumia ja niitä järjestettiin vuorotellen joka kodissa.

Perheen miehet kulkivat metsissä ja tuntureilla porojen perässä ja kalassa, naiset pitivät huolen kodista ja lihanleikkuusta. Joka kevät talojen räystäiltä roikkui kilokaupalla kuivaa poronlihaa, josta riitti syötävää koko kesäksi.

Lapsuus oli vapaata.

”Vielä viisikymmentäluvulla Angelissa oli monta kymmentä lasta. Yhdessä juoksimme metsissä ja jokivarressa”, Ritva muistelee.

Kuusivuotiaana lapsuus loppui. Silloin Ritva sanoi vanhemmilleen hyvästit moneksi kuukaudeksi ja matkasi kouluun Riutulaan. Koska matka oli pitkä, kotiin pääsi ainoastaan jouluna, pääsiäisenä ja kesäisin.

”Niihin aikoihin Angelissa ei vielä ollut tietä. Kouluun kuljettiin niin, että traktorin lavalla mentiin ensin kolmisenkymmentä kilometriä joenylityspaikalle. Joen toisella puolella Norjassa kulki soratie. Sieltä matka jatkui takaisin Suomen puolelle Karigasniemeen, ja sieltä seuraavana päivänä autolla Inariin. Viimeiset kilometrit käveltiin pitkospuita pitkin Riutulaan. Pääsiäisenä matka taittui lentokoneella.”

Lähes kaikki Riutulan lapset olivat saamelaisia. Pienet saamelaislapset oppivat kuitenkin pian, että heidän toivottiin olevan toisenlaisia kuin he olivat. Suomalaisempia.

”Koulussa ei saamen kieltä saanut edes käyttää. Minulla oli varmasti helpompaa kuin muilla saamelaislapsilla, koska osasin myös suomea.”

Ritva Torikka Inarissa Juutuanjoen varrella.

Kaikesta, mitä opettajat ja asuntolan hoitajat tekivät ja sanoivat, välittyi ajatus, että saamelaislapset olivat huonompia kuin muut: likaisia ja arvottomia. Nutukkaat eli heinäkengät piti vaihtaa koulun asuntolassa harmaisiin huopatöppösiin, koska aikuisten mielestä nutukkaat sotkivat liikaa. Poronhoitotyöstä opettajat puhuivat vähättelevästi. He olettivat, etteivät saamelaiset kykene oppimaan samalla tavalla kuin suomalaiset.

Oppimisessa monella saamelaislapsella olikin vaikeuksia.

”Moni oli kouluun tullessa ihan ummikko. On vaikea oppia mitään, jos ei ymmärrä, mitä opettaja sanoo tai mitä kirjassa lukee. Sitä ei otettu lainkaan huomioon.”

Asuntolassa oli niin paljon lapsia, ettei kukaan ehtinyt koko aikaa valvoa heidän toimiaan. Aina löytyi joku vahvempi ja äänekkäämpi, joka otti pomottajan roolin.

Ritva muistaa joutuneensa marssimaan pikkujaloillaan kyykkykävelyä kilometrin päähän jängälle. Oli myös pilkkaamista ja tönimistä.

”Lapset voivat olla julmia toisilleen. Niihin aikoihin ei puhuttu koulukiusaamisesta. Ei meille lapsille tullut mieleenkään mennä kertomaan asiasta kenellekään aikuiselle.”

Pienellä Ritvalla oli usein ikävä äitiä ja isää. Puhuakseen vanhemmille täytyi kuitenkin mennä talonmiehen kotiin ja soittaa Angeliin taloon, jossa oli kylän ainoa puhelin. Sieltä lähdettiin hakemaan vanhempia, jotka sitten soittivat takaisin.

Lapsi ei tohdi ryhtyä sellaiseen kuin silloin, kun on todella hätätilanne.

”Yleensä surin suruni ihan yksin. Yhdentoista hengen huoneessa moni itki öisin itsensä uneen. Kun sitten vihdoin pääsin odotetuille kotivierailuille, en halunnut muistella enkä puhua ikävistä asioista. Vanhemmilla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä jouduin koulussa kestämään.”

Puolustuskeinona ujous

Pahimmat kokemukset olivat kuitenkin vasta edessä.

Yhdeksänvuotiaana Ritva aloitti Ivalossa keskikoulun. Siitä puhuessaan hän puistelee päätään. Riutulan ajoilta hänellä on myös mukavia muistoja, mutta Ivalossa elämä oli ajoittain silkkaa piinaa.

”Ivalo tuntui minusta lähes suurkaupungilta. Asuntolassa asui varmaankin ainakin kaksisataa lasta, suurin osa pohjoisen kylistä tulleita saamelaisia.”

Saamelaisten vähättely oli Ivalossa vielä räikeämpää kuin Riutulassa. Ivalolaiset eivät tunnustautuneet 1960-luvulla saamelaisiksi, vaikka olisivat sitä olleetkin.

”Muistelen, että luokatkin jaettiin niin, että jollain luokalla oli ainoastaan asuntolan lapsia ja jollain toisella kyläläisiä. Eräs opettaja muisti sanoa melkein joka tunnilla, että olimme tyhmempiä, tietämättömämpiä ja laiskempia kuin etelän koululaiset.”

Kun Ritva kulki serkkutytön kanssa kylällä, kylän lapset juoksivat perässä ja huusivat ”heinäkenkä, heinäkenkä”. Omaa kieltä ei uskaltanut käyttää julkisesti. Kaikesta aisti, että sitä ei vain kuulunut puhua.

Ritva nieli kiukut.

”Olin ujo syrjäkylän tyttö. Pitkälle teini-ikään se oli puolustuskeinoni. Kun oli oikein huomaamaton, saatettiin jättää rauhaan.”

Hän ei silti halua syytellä lapsia. Malli kiusaamiseen tuli varmasti aikuisilta.

”Tuskin lapset itse edes ymmärsivät, mitä tekivät.”

Jos omaa kieltään puhuu vain aika ajoin, kieli vääjäämättä ruostuu. Moni niistä, joita halveksittiin kouluaikoina saamen kielen takia, puhui omille lapsilleen suomea, jotta nämä välttäisivät saman kohtelun. Tämän vuoksi saamen puhujia on tänä päivänä huomattavasti vähemmän kuin 1960-luvulla, vaikka parin viime vuosikymmenen aikana kieltä on pyritty elvyttämään.

Ritva Torikka on vasta aikuisena ymmärtänyt saamelaisuuden puolesta taistelemisen arvon. Lapsuudestaan hän ei ole silti katkera.

Ritva Torikka on onnekas. Hänen kielensä ei päässyt rapautumaan. Kävi nimittäin niin, että kun hän oli keskikoulun viimeisellä luokalla, saamelaiset alkoivat herätä puolustamaan omaa kulttuuriaan.

”Huoahdimme kaikki helpotuksesta, kun selvisimme oppikouluajoista kunnialla. Asuntolasta poismuutto tuntui vapauttavalta. Yhtäkkiä vain päätimme, että puhumme omaa kieltämme, jos niin haluamme. Emme välittäneet muista.”

Ivalon suurissa lapsilaumoissa oli jotain hyvääkin. Ritva tutustui muihin saamelaislapsiin Nuorgamia ja Sevettijärveä myöten.

Yhdessä serkkunsa kanssa hän kävi myös Norjan puolella saamelaistapahtumissa. Sielläkin nuoret puhuivat samaa kieltä. Tuntui tärkeältä kuulua johonkin.

Lukion lähestyessä loppuaan Ritva huomasi, että Oulussa voisi opiskella saamen kieltä opettajan opintojen ohessa. Hän päätti lähteä sinne.

”Saamelaisliike koki niihin aikoihin vahvan nousun. Alettiin huomata, että myös me kykenimme opiskelemaan ja pääsemään elämässä pitkälle.”

Alettiin painaa saamenkielisiä oppikirjoja ja pikkuhiljaa myös lastentarhoihin saatiin saamenkielisiä hoitajia.

”Se nosti alas painettua itsetuntoa.”

Oma kotikylä antoi voimia

Ritva Torikka päätyi valmistumisensa jälkeen opettajaksi Inariin ja sieltä Saamen Radioon. Välillä hän palasi Angeliin ja teki sieltä käsin Muumi-kirjojen käännöksiä ja porohommia.

Omaan kotikylään uudelleen tutustuminen antoi voimia. Ritva ymmärsi, että se oli paikka, josta hän ponnisti.

”Nuorempana mietin paljon, mikä minä olen. Olin aina ollut vähän erilainen, koska en ollut täysin saamelainen enkä täysin suomalainen.”

Ritva ei kuitenkaan voinut kuvitellakaan asumista kaupungissa. Oma äidinkieli, porot ja pohjoisen avara luonto merkitsivät hänelle eniten.

”Tajusin että se, mitä olin saanut kotoa oli niin vahva, että se kantoi. Olin sydämestäni saamelainen.”

Ritva Torikan elämässä on ollut kausia, jolloin menneisyyden kokemukset ovat painaneet mieltä enemmän. Hän on ollut ahdistunut ja paininut alemmuudentunteen kanssa.

Myöhemmin hän on kuitenkin ymmärtänyt, että asuntola-aikojen vähättelevä ilmapiiri, kiusaamiskokemukset ja yksin selviäminen tekivät hänestä myös vahvan.

”Elämänkokemus on tuonut sen, että osaan laittaa asiat oikeaan perspektiiviin.”

Ritva on aina lukenut paljon.

”Minua on kiinnostanut, mitä ihmisten välillä tapahtuu ja mitä se aiheuttaa ihmisessä. Se on ehkä helpottanut käsittelemään vaikeita asioita.”

Taistelua saamelaisuuden puolesta

Vahvuudesta oli hyötyä, kun Ritva nelikymppisenä adoptoi yksin kaksi lasta kaukaa Kiinasta. Moni epäili hanketta, mutta Ritva oli vakuuttunut siitä, että selviäisi.

Hän sai kasvattaa Xiasta ja Lifusta rauhassa sellaisia, kuin heistä tulisi. Äidin iloksi myös heistä kasvoi sydämeltään saamelaisia.

Omille vanhemmilleen Ritva ei kanna kaunaa lapsuutensa tapahtumista.

”Saamelaislasten kohtelu oli yksinkertaisesti asia, jolle ei silloin voitu mitään. Jokainen yritti siinä tilanteessa selviytyä niin hyvin kuin pystyi. Seuraavalla sukupolvella on taas hieman helpompaa.”

Eniten Ritva Torikkaa harmittaa saamelaiskulttuurin alasajo. Moni hänen ikäisistään ei ole siirtänyt omaa kieltä ja kulttuuria lapsilleen. Suomalaistaminen onnistui.

”Nyt kun ymmärrämme, millainen rikkaus saamelaisuus on, joudumme taistelemaan sen puolesta.”

Jatkuva taistelu uuvuttaa.

”Valtion olisi jo korkea aika myöntää, ettei saamelaisten kohtelu ollut oikein. Tarvitsemme paljon korjaavia toimenpiteitä.”

Inarin kylällä saamenkieltä ei edelleenkään kuule usein. Kaikki kyläläiset eivät halua osallistua saamelaistapahtumiin.

Silti Ritva Torikka kokee, ettei vastakkainasettelu elä enää yhtä vahvana kuin ennen.

”Toisaalta saamelaiskysymyksestä on tullut poliittinen. Kiistellään, kenellä on oikeus olla saamelainen. Moni, joka aiemmin kielsi saamelaisuutensa, haluaa nyt sen statuksen. Ehkä taustalla on vilpitön identiteetin etsintä, mutta osalla varmasti myös saamelaisille mahdollisesti tulevat edut.”

Ritvassa saamelaisuus ei nyt, viisikymppisenä perheenäitinä, herätä vahvoja tunnekuohuja. Hän puhuu sitä kieltä, mikä tulee sydämestä ja pukeutuu niin, että kunnioittaa sukunsa perinteitä. Hänellä on Angelissa omia poroja, ja tytöistä etenkin Xia vaikuttaa kiinnostuneelta jatkamaan poronhoitoperinnettä. Työssään Ritva käyttää saamea, ja se on myös kolmihenkisen perheen kotikieli.

”En enää mieti aktiivisesti sitä, kuka olen. Saamelaisuus on minulle sitä, miten elän. Kun katselen joka suuntaan avautuvaa luontoa, vaivaiskoivuja ja tunturijärviä, tai kun istahdan vuolaana virtaavan joen rannalle, olen kotonani.”

Toimittaja: Susanna Chazalmartin

Kuvat: Tea Karvinen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 01/2015.

Julkaistu: 22.6.2016