Image

Essee: Kuka hoitaisi minun lastani? Tarvitsemme kulttuurisia malleja hoivan jakamiseen, koska ystäviltä avun pyytäminen on vaikeaa

Essee: Kuka hoitaisi minun lastani? Tarvitsemme kulttuurisia malleja hoivan jakamiseen, koska ystäviltä avun pyytäminen on vaikeaa
Lähes aina tuoreille vanhemmille on liikaa se, että heidän pitäisi itse pyytää ja kysyä. Hyvinhän me pärjätään, vauvahan enimmäkseen nukkuu, ei me haluta olla vaivaksi. Mistä tämä yksin pärjäämisen eetos tulee, saanko räjäyttää sen? kysyy Katri Kiukas esseessään.
Julkaistu: 27.7.2022

Ystäväni ovat tuoneet minulle kukkakaupan kimpun, ojentaneet sen käteeni ja pohtineet ääneen, etteivät oikein tiedä, mitä tuoreelle vauvaperheelle pitäisi tuoda. Kimpussa on iso sininen kukka, ei mikään pirkkaruusu, johon minulla minimiäitiyspäivä­rahallani korkeintaan olisi varaa. Istun sohvalla vauva sylissä, vaikka istuminen tekee kipeää. Välilihani on leikattu joitakin päiviä aikaisemmin. Siitä en puhu.

Heillä kenelläkään ei ole lapsia. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaana olen helsinkiläisittäin nuori äiti, vaikka olen vain hitusen alle ensisynnyttäjien keski-iän koko maassa.

Aikaisemmin olen kestinnyt kahvipöydässä sukulaisia, joiden arvioivat katseet olen tuntenut itsessäni ja kodissamme. Katseet tuntuivat vähän samoilta kuin sen kotikäynnille saapuneen neuvolaterveydenhoitajan katse. Hän punnitsi vauvan, tarkasti napanuoran tyngän, kyseli imetyksestä ja samalla – tietenkin – katsoi, näyttikö kotimme siltä, että vauva saisi siellä tarvitsemaansa hoivaa.

Kun ystävät lähtevät, palaan makuulleni. Olo on kuin jyrän alle jäänyt, maitoa ja verta valuva ruumis täynnä kipua ja kolotusta, roikkuva vatsanahka kuin kengurulla ilman poikasta.

Synnytyssairaalan vihkosessakin kirjoitetaan loputtomiin imetyksestä, baby blues mainitaan. Mutta minun kehoni ei kiinnosta enää ketään, paitsi ruuantuotanto­välineenä. Tarvitsen hoivaa siinä missä vastasyntynyt lapsenikin, mutta kukaan ei kerro sitä minulle enkä itse sitä tajua.

Synnyttäneen ja tämän perheen hauraaseen tilaan ei ole helppoa astua. Pysähtyneeseen aikaan, tuulettamattomiin huoneisiin, joissa raiteiltaan nytkähtänyt elämä on kuoriutunut kiillotteen alta: pyykit, tiskit, rasvaiset tukat ja kulahtaneet asut. Mitä sanoa, mitä tehdä? Kysyä vai ei synnytyksestä, perheen voinnista tai unesta? Olla olematta kliseeautomaatti, olla olettamatta, olla kuitenkin avuksi.

Ihailen kaveriani, joka kertoo vievänsä aina vähintään jonkun piirakan tuoreelle perheelle. Näin sen pitäisi olla. Viisaasti hän sanoo, että hän kantaa niissä tilanteissa sen kiusaantuneisuuden ja häpeän siitä, että on jotenkin liikaa. Yleensä ei kuitenkaan ole. Lähes aina tuoreille vanhemmille on liikaa se, että heidän pitäisi itse pyytää ja kysyä. Hyvinhän me pärjätään, vauvahan enimmäkseen nukkuu, ei me haluta olla vaivaksi.

Mistä tämä yksin pärjäämisen eetos tulee, saanko räjäyttää sen? Jos olet yhdeksän kuukautta hautonut ihmisen alkua sisälläsi, pusertanut hänet ulos luisen lantion läpi, avohaava hiljalleen kutistuvassa kohdussasi vuotaa, rinnanpäät ovat arat jatkuvasta imettämisestä, sinusta on tullut äiti toiselle, juuri silloin on lupa olla vaivaksi. Lupa olla vaivainen, hoivattava, hellittävä, ruokittava.

Olen pelännytkin: jos muutun näille ihmisille noloksi vain lapsistaan puhuvaksi mammaksi, katoavatko he lopullisesti? En tiedä, kertovatko nämä ajatukset enemmän minusta vai kulttuuristamme.

Törmään netissä surffaillessani ja työnteon aloittamista viivyttäessäni Helsingin Sanomien huhtikuun lopussa julkaistuun juttuun. Siinä sosiologian professori Antti Tanskanen kertoo, että lapsia jää etenkin Helsingissä syntymättä sen vuoksi, ettei perheillä ole tukiverkkoja, jotka tarjoavat apua lastenhoitoon. Tyypillisimmin hoitoapua saadaan lasten isovanhemmilta, mutta kaupungeissa on paljon toisilta paikka­kunnilta ja toisista maista muuttaneita, joiden sukulaiset asuvat liian kaukana auttaakseen säännöllisesti. Ystävien apu ei Tanskasen mukaan korvaa sukulaisten apua, koska ystävien kesken auttamishalukkuus on sukulaisia vähäisempää ja kynnys avun pyytämiseen korkea.

Tai ehkä meillä ei vain ole kulttuurisia malleja avun pyytämiseen ja antamiseen.

Toisaalta perheet ovat laajempia kuin luulemmekaan ja niihin kuuluu myös ystäviä. Helsinkiläiset avioliiton ulkopuolella lapsen synnyttäneet äidit kertoivat vuonna 2017 toteutetussa tutkimuksessa lapsen perheeseen kuuluvan keskimäärin seitsemän henkilöä kotitaloudesta ja sen ulkopuolelta, ennen kaikkea sukulaisia, mutta myös ystäviä. Äitien tukiverkoista kysyttäessä seitsemänkymmentä prosenttia koki saavansa riittävästi emotionaalista tukea, mutta vain puolet sai riittävästi konkreettista apua.

Toisaalta äidit vastasivat kyselyyn pian lapsen syntymän jälkeen, ehkä todellisuus ei ollut vielä iskenyt kasvoille, ehkä mukana oli toiveajattelua: nämä ihmiset haluan sitoa itseeni ja lapseeni. Miten perhe määrittyisi viisi vuotta myöhemmin, kun on selvinnyt, keillä on aikaa ja jaksamista osallistua lastenhoitoon, sietää sitä, että ennen niin menevä ystävä ei koskaan jaksa tai pääse lähtemään spontaaneihin illanviettoihin ja höpöttää sielläkin vain lapsistaan?

Nyt olen katkera, anteeksi. Ehkä kyse on vain siitä, että minun on ollut vaikea olla hyvä ystävä ja hyvä vanhempi samaan aikaan. En ole jaksanut pitää yhteyttä tai osannut kommunikoida tarpeitani ja rajojani. Varsinkaan en ole osannut pyytää apua, enkä aina osaa vieläkään.

Välillä, etenkin äitiyden alkumetreillä, tuntui myös, että lapsettomien ystävien oli vaikea ymmärtää lapsen uuteen järjestykseen nyrjäyttämää todellisuutta. En muista mitään tilanteita, muistan vain tunteen. Toisaalta miten he olisivatkaan voineet ymmärtää: muille ikäisilleni alkoi syntyä lapsia, kun esikoiseni lähestyi kouluikää. Jos loputtomiin jatkuvat katkonaiset yöt, symbioottisen elämän ihanuus ja raskaus tai se, kauanko viiden aterian tarjoileminen päivässä vie aikaa, tulivat minulle yllätyksenä, miten he olisivat voineet tietää. Miten he olisivat voineet tietää, millaisessa vuosia kestävässä mullistuksessa minuuteni oli?

Ja minua on hävettänyt kertoa näistä asioista ystävilleni. Olen ajatellut, että se on epäkiinnostavaa. Olen pelännytkin: jos muutun näille ihmisille noloksi vain lapsistaan puhuvaksi mammaksi, katoavatko he lopullisesti? En tiedä, kertovatko nämä ajatukset enemmän minusta vai kulttuuristamme.

Yhdeksän vuotta esikoiseni syntymän jälkeen minulla on edelleen joitakin ystäviä. Yksi heistä hoitaa lapsiamme säännöllisesti. Useimmista en edes tiedä, haluaisivatko tai olisivatko he valmiita hoitamaan lapsia, koska en ole koskaan kysynyt. Eivätkä he ole apuaan tarjonneet.

Lapsellisten kesken apua on helpompi ottaa vastaan ja tarjota, vaikka ei oltaisi edes läheisiä ystäviä. Todennäköisesti tämä johtuu siitä, että vastavuoroisuus tulee kuin itsestään: tällä viikolla ystävä hoitaa lapsia, seuraavalla minä. Lapsettomien ystävien kanssa tulee helposti tunne, että jää jotakin velkaa.

Yhdeksässä vuodessa on myös tapahtunut paljon: mitä vanhemmiksi, keskiluokkaisemmiksi ja muka itsenäisemmiksi olemme kasvaneet, sitä vaikeampi ystäviltä on ylipäätään pyytää apua. Opiskelijoina muutimme vuoroin toistemme koteja, nyt jokainen tilaa yksinään muuttofirman ja ne häpeävät, joilla ei ole varaa. Nuorina astuimme epäröimättä vieraampiinkin koteihin ja kaivelimme surutta toistemme ruokakaappeja. Nyt hipsuttelemme harvakseltaan toistemme kodeissa ja arvioimme uuden tuttavuuden makua ja luokka-­asemaa sisustuksen ja kirjahyllyn perusteella. Ei helvetti, koska tämä muuttui tällaiseksi?

Lasten isovanhempien kanssa on helpompaa. Meillä on kahdet pääkaupunkiseudulla asuvat osallistuvat isovanhemmat, jotka ottavat yökylään, mökille ja teatteriin. Avun pyytäminen heiltä hävettää pääsääntöisestä vain vähän.

Isovanhempien tarjoamaan hoivaan meillä on malli. Agraariyhteiskunnassa, jossa lastenhoito ei ollut suuressa arvossa, tämä naisten työ lankesi usein niiden vastuulle, jotka olivat liian raihnaita tekemään raskaampia töitä, eli isoäideille. Suurella osalla tämän päivän vanhemmista on muistoja mummolassa vietetyistä viikonlopuista tai lomista. Isovanhemmuus on ylipäätään positiivisena ja antoisana nähty suhde.

Ja ehkä on myös niin, että suhde lapseen näyttäytyy kulttuurissamme antoisana vain sellaisille, joilla ei ajatella muuten olevan niin kiinnostavaa ja tärkeää sisältöä elämässään – siis mummoille.

Kun kaikilla ei ole omia lapsia ja lapsiluku on pieni, mahdollisuudet hoivan tasaisempaan jakamiseen ja siihen, että hoivaaminen voisi olla hauskaa ja antoisaa raskaan ja kuluttavan sijaan, ovat paremmat kuin koskaan.

Tuttavani on viettänyt ihanan päivän ystävänsä kanssa ja hehkuttaa, kuinka hoivan täyteistä heillä on ollut. Minua ärsyttää. Päivitys ei kerro tarkemmin, mitä on tehty, mutta voin kuvitella: On laitettu ruokaa yhdessä, käyty hyviä keskusteluja, joissa molemmat ovat kokeneet tulleensa kuulluiksi, ehkä joku on antanut toiselle selkähieronnan. Sydänemojit kertovat, kuinka ihastuttavaa tällainen toiminta­kykyisten ihmisten toisilleen vapaaehtoisesti antama hoiva on. On feminististä hoivailla itseään ja vastavuoroisesti ystäviään.

Minne unohtuivat aikaisempien feministipolvien ajatukset lapsettomien ja lapsellisten jaetusta hoitovastuusta sekä yhteisöllisestä lasten kasvatuksesta, joista Adrienne Rich kertoo keskustellun aktiivisesti feministisen Of Woman Born -klassikkoteoksen ilmestymisen aikaan 1970-luvulla? Nyt me puhumme vain perhevapaista ja ajattelemme, että niiden jälkeen päiväkoti on ihan tarpeeksi hoivavastuun jakamista.

Julkinen päivähoito ja lapsilisät on rakennettu maailmassa, jossa lasten saaminen oli vahva normi ja yhden vanhemman talouksia oli vähemmän. Nykyään yhä useampi jää vapaaehtoisesti tai tahtomattaan lapsettomaksi, ja vastaavasti joidenkin vuosikymmenten kuluttua yhä useampi vanhus elää ilman aikuisia lapsia. Olisiko aika jakaa hoiva­vastuita uudelleen sekä vero­varoin tuotetuissa palveluissa että henkilökohtaisissa elämissämme? Luoda kulttuu­risia malleja niin, että kaikilla olisi oikeus ja vastuu hoivata riippumatta siitä, onko heillä omia lapsia tai sairaita vanhempia.

Kun kaikilla ei ole omia lapsia ja lapsiluku on pieni, mahdollisuudet hoivan tasaisempaan jakamiseen ja siihen, että hoivaaminen voisi olla hauskaa ja antoisaa raskaan ja kuluttavan sijaan, ovat paremmat kuin koskaan.

Nyt se ei sitä ole. Suomessa asuvat seitsemäksi uupuneimmat äidit neljästäkymmenestä vertailumaasta.

Ystävien hoiva, se ihana, vapaa, molemmin­puolinen, se ei ole työtä. Se on jonkinlainen kevytversio, joka sisältää samoja elementtejä kuin niin sanottu kova hoiva: emotionaalista tukea ja toisen perustarpeista huolehtimista. Se on ihanaa ja tärkeää mutta ei työtä.

Minua ärsyttää taas, kun saan Nuori Voima -lehteen kirjoittamaan esseeseeni kommentin, jossa kehotetaan laajentamaan näkökulmaa ystävien väliseen hoivaan. Jään pohtimaan, onko ystävien välisessä hoivassa kyse laisinkaan samasta asiasta kuin hoivassa, jota vanhemmat antavat lapsilleen, lapset ikääntyneille vanhemmilleen, lastentarhanopettajat ja lähihoitajat lapsille, vanhoille ja sairaille.

Marxilaisten feministien jalanjäljissä väitän, että tällainen hoiva on työtä, tapahtuipa se maksutta tai palkkaa vastaan. Se on työtä, koska se on välttämätöntä elämän ja työvoiman uusintamisen kannalta. Ilman sitä joku ja lopulta me kaikki kuolemme. Se on työtä myös siksi, että sen pakollisuuden aste on korkea. Seuraukset lapsen hoitamatta jättämisestä ovat paljon pahemmat kuin sen, että yhtenä aamuna toimisto­työläinen ei ilmestykään työpaikalleen.

Ystävien hoiva, se ihana, vapaa, molemmin­puolinen, se ei ole työtä. Se on jonkinlainen kevytversio, joka sisältää samoja elementtejä kuin niin sanottu kova hoiva: emotionaalista tukea ja toisen perustarpeista huolehtimista. Se on ihanaa ja tärkeää mutta ei työtä. Tällä en tarkoita sanoa, etteivätkö ystävien väliset hoivaavat suhteet olisi tärkeitä. Mutta monen vuoden ajan suurimman osan vapaa-ajan resursseistani pyykinpesuun, ruuanlaittoon, ruokkimiseen, ulkoiluttamiseen, lohduttamiseen ja nukuttamiseen käyttäneenä minua nyppii sellainen löysä puhe, jossa ihana päivä ystävän kanssa samaistetaan arkiseen kovaan hoivaan, joka on pakko viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ja jota ilman koko yhteiskunta romahtaisi.

Siinä vertailussa arkinen hoiva on, no, arkea. Ystävyys on kuohuviiniä.

Ehkä olen taas vähän katkera. Elämä tuskin on elämisen arvoista ilman kuohuvaa, ja toisaalta myös ystävyyssuhteet kannattelevat elämää. Ystävyydestä feminismin historiassa ja nykyisyydessä kirjoittava Sasha Roseneil tähdentää, että yksin­asuvat britit käyttävät juuri ystävyyssuhteisiin aikaa ja niitä varten nähdään vaivaa, ystävät auttavat sukulaisia useammin arkipäiväisissä asioissa ja ystäviltä saadaan myös lastenhoitoapua. Myös helsinkiläisten aviottomien äitien tukiverkoissa ystävä oli yleisimmin mainittu tukiverkon jäsen.

Todennäköisesti ystävät ovat tärkeitä erityisesti emotionaalisen tuen antajina. Kuten se Ranskassa vaihto-oppilasvuottaan viettänyt ystäväni, joka kuunteli virtana suustani pulppuavan synnytyskokemukseni saattaessaan minua ja kantorepussa nukkuvaa nelikuista esikoistani Charles de Gaullen lentokentälle Pariisin hälyisillä kaduilla ja metrovaunuissa.

Mitä tapahtuisi, me kysymme, jos me… alkaisimme asettaa hoivan elämän keskipisteeksi?

Näin kysyy eri alojen tutkijoista ja aktivisteista koostuva The Care Collective The Care Manifesto -pamf­letissaan. Lontoossa perustettu kollektiivi haluaa haastaa tuottavuuden ja voitontavoittelun ihmisiä, yhteisöjä ja valtioita ohjaavana periaatteena ja tuoda sen tilalle ajatuksen keskinäisestä riippuvuudesta. Riippuvuus läpäisee paitsi henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset suhteet, myös globaalit suhteet ja lopulta myös suhteen maapalloon ja elonkehään. Viime sijassa olemme riippuvaisia maasta.

Uusliberaalin ideologian läpäisemä kulttuurimme paitsi työntää hoivan ja sen tarpeen näkymättömiin, myös ohjaa meitä hoivaamaan vain lähimpiämme, kollektiivi esittää. Aikamme ei kannusta kohdistamaan resursseja toisten hoivaamiseen vaan arvioi­maan tekemisiämme ennen kaikkea hyödyn näkökulmasta.

Hän on älykäs, kielellisesti erittäin lahjakas, sivistynyt, ajattelussaan radikaali ja koen että hän tuo ajatusmaailmaani näkökulmia, joita minulla ei ilman häntä ole. Tuttavuus on minulle arvokas, kirjailija Milja Sarkola kiteyttää päähenkilönsä suulla uusliberaalin suhteen ihmisiin kirjassaan Pääomani.

Maailmaamme hallitsevasta näkökulmasta suhde lapseen ei ole arvokas. Se ei auta eteenpäin uralla eikä hoivaamiseen käytettyjä tunteja voi listata ansioluetteloon. Miten tällaisessa maailmassa voisikaan olla tilaa vapaaehtoisille hoivavastuille?

Kun Roseneil kirjoittaa ystävyyden merkityksen sosiaalisena suhteena kasvavan, pitäisi kysyä, minkälaisen ystävyyden.

Keväällä heti äitienpäivän jälkeen luen Helsingin Sanomien jutun taiteilija Meiju Niskalan kummipäivästä. Minua itkettää vähän. Kerran viikossa Niskala hakee ystäväpariskunnan lapset luokseen, ja illan he puuhailevat yhdessä kaikenlaista: hoitavat kasveja, laittavat ruokaa, rakentavat majoja ja toisinaan käyvät museossa. Niskala kokee tärkeäksi arjen jakamisen, sen, että lapset näkevät monenlaista elämää, ja iloitsee siitä, että suhde lapsiin on niin läheinen, että he uskaltavat näyttää hänelle tunteensa. Instagram-tilillään Niskala kertoo, että periaatteena kummipäivässä on jatkuvan leikin tapa olla: kiinnostunut, kokeileva ja leikillinen suhtautuminen ympäristöön ja sen ilmiöihin. Perheen aikuisille kummipäivä tarjoaa hengähdystauon tai mahdollisuuden keskittyä omiin puuhiinsa ilman vaivaa lastenhoitoavun järjestämisestä.

Haluan heti palkita Niskalan jollakin palkinnolla enkä eniten siksi, että hän on avuksi ystävilleen, vaan siksi, että hän arvostaa lapsia niin paljon, että on valmis uhraamaan aikaa ja resursseja rakentaakseen suhteen pieniin olentoihin, jotka ovat pikkuisen eri lajia kuin me aikuiset.

Miten tällaisia aikuisia saadaan lisää? Jokaiselle lapselle!

Ennen kummipäivän keksimistä Niskala hoivasi sairasta äitiään vuosien ajan katsoen voimattomana, kun järjestelmä kutisti kokonaisen ihmisen muistisairaaksi, kun terveet hylkäsivät sairaan, ja keksi kaikki kuviteltavissa olevat konstit masentuneen äidin lohduttamiseksi.

Niskala kuvaa omaa romahdustaan sen jälkeen, kun hänen äitinsä oli tuhkattu ja tuhkat siroteltu. Venyminen vuosia äärimmilleen toisen vuoksi oli kantanut veronsa, sen Niskalan autofiktiivisen Sata kirjettä kuolleelle äidille -romaanin lukija ymmärtää. Mutta silti jää kysymys, mitä romaanin päähenkilö olisi voinut tehdä toisin. Ei kyse ole vain äidiltä peritystä tavasta auttaa ja hoivata vaan siitä, että niin moni muu jätti äidin yksin.

Psykiatrisessa sairaalassa myös Niskalan päähenkilö jää yksin. Ystävät kaikkoavat, mutta onneksi jostain ilmaantuu iilimatoja, ihmisiä, jotka soittavat sairaalle, käyvät kaupassa hänen puolestaan, juovat kahvia pöydän ääressä ja sen alla, pitävät kiinni kädestä, liimautuvat kylkeen eivätkä päästä irti.

Iilimadot, pyydän tosiaan, että ajattelet tästä edespäin heitä positiivisesti, kirjoittaa Niskala.

Niskalan kirja kysyy: mikä on meidän vastuumme toisesta sairauden hetkellä ja mitä on rakastaminen, tunne vai tekoja? Hän kirjoittaa kolmesta ystävästä, jotka palaavat äidin vierelle:

Nämä kolme olivat oivaltaneet, että tragedian kohdanneen ihmisen näkemisessä ei ollut kysymys siitä, miellytätkö sinä [äiti] ja sinun tuulesi ystävääsi, vaan siitä, voisiko ystävä tehdä jotain sinun hyväksesi tässä ja nyt.

Nimittäin emme me kaikki ole niin taitavia keksimään itse, kommunikoimaan ja pyytämään. Häpeä painaa meitä: itse olet lapsesi synnyttänyt, itse saat sen kasvattaakin, kuiskii se korviimme.

Tietenkin lapsen saaminen on aivan eri asia kuin sairastuminen. Silti se on mullistus, joka muuttaa paitsi vanhempia myös heidän suhteitaan muihin. Synnytys ei ole sairaus, mutta siihen ja lapsivuodeaikaan liittyy sairauteen verrattavaa haurautta ja hoivan tarvetta.

Ehkä nämä ovat niitä kohtia, joissa voimme opetella olemaan ystäviä toisillemme, kun ystävyys on antamista, ei saamista. Koska myöhemmin, ihan koska tahansa, voi olla se hetki, kun sairas ystävä tarvitsee iilimatoja, jotka eivät päästä irti ihosta, eivät anna päästää irti elämästä, vaikka kuinka rimpuilisi.

Hoivan kautta maailman katsominen auttaa näkemään, mikä yhteiskunnassa tai elämässä on lopulta välttämätöntä ja tärkeää. Ehkä juuri hoiva tarjoaa ulospääsyn koko elämän katsomisesta hyödyn kautta.

Hoiva ottaa aikansa, sitä ei voi hoputtaa, se luo syvää merkityksen tunnetta, joka asettaa oman elämän tavoitteet ja päämäärät mittakaavaansa. Kun pieni parkuva ihminen kiipeää syliin, rauhoittuu, rentoutuu, enää pieni itku värisyttää kehoa, ei tarvitse kysyä, mikä on tärkeintä. Vastaus on ilmiselvä: olla tässä tätä ihmistä varten, kun hän tarvitsee minua.

Promiskuiteettisen hoivan käsite, jota The Care Collective ehdottaa, laajentaa hoivan piiriä ydinperheistä ystäviin, sukulaisiin, yhteisöön ja elonkehään asti niin, että hoivaajien ei tarvitse uupua eikä kenenkään jäädä ilman tarvitsemaansa hoivaa.

Siksikin minä itkin vähän kummipäivälle. Niskala tarjoaa konkreettisen mallin siitä, mitä hoivan jakaminen voi olla. Nimittäin emme me kaikki ole niin taitavia keksimään itse, kommunikoimaan ja pyytämään. Häpeä painaa meitä: itse olet lapsesi synnyttänyt, itse saat sen kasvattaakin, kuiskii se korviimme.

Vaikka ystävästäni, lapsen kummitädistä, on ollut käytännöllistä apua minulle ja puolisolleni, tärkeintä on se, mitä hän antaa lapsillemme.

Kun kuopuksemme syntyi, me vanhemmat olimme viisaampia kuin esikoisemme kohdalla. Olin paljon vähemmän hoivan tarpeessa kuin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta uskalsin silti pyytää sitä.

Rotinaperinnettä mukaillen pyysimme vieraita tuomaan ruokaa, sanoimme, ettei muita lahjoja tarvita. Muistan, kuinka köllöttelin syyskuun auringossa vauvan kanssa sateenkaariviltillä lähileikkipuistossa esikoisen ja kumppanin leikkiessä etäämmällä. Välilihani oli ehjä, vatsanahka sai roikkua. Kahteen viikkoon meillä ei laitettu ruokaa. Muistikuvissani aurinko paistoi joka päivä.

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin katselen, kuinka kuopus tarttuu kummitätiään kädestä. Reppu näyttää isolta hänen selässään, kun hän kävelee tomerana parkkipaikan reunaa kohti metsänrajaa. Ei vilkuta, ei katso taakseen. Pala nousee kurkkuun. Hän on jo niin iso! Lapsen kasvaminen on niin arkista, että sen huomaa lähinnä hetkissä, joihin kiteytyy jotain suurta. Mutta ehkä liikutus on vielä enemmän iloa siitä, että hänellä on tämä ihminen. Vaikka ystävästäni, lapsen kummitädistä, on ollut käytännöllistä apua minulle ja puolisolleni, tärkeintä on se, mitä hän antaa lapsillemme.

Maailma on aikuisten, ja liian usein puhumme hoivastakin aikuisten näkökulmasta. Tukiverkot, hoivavastuuta ottavat ystävät ja sukulaiset ovat tärkeitä vanhemmille. Mutta ei hoivavastuun jakamisessa ole kyse vain arjen helpottamisesta, suoritetuista hoitotoimenpiteistä, leivotuista piirakoista. Ennen kaikkea siinä on kyse suhteista. Kyse on myös lapsista, ei vain heidän vanhemmistaan.

Lapsella ei voi olla liian montaa rakastavaa aikuista ympärillään, eikä ole vain vanhempien vastuu rakentaa lapsen turvaverkkoa, vaan siitä voi ottaa vastuun kuka vain perheen läheinen, aikuinen, joka päättää haluta luoda suhteen lapseen.

Aikuiselle on etuoikeus päästä ystäväksi lapsen kanssa, saada jakaa hänen kokemuksensa maailmasta, nimetä, ihmetellä, riehaantua, leikkiä ja seikkailla hänen kanssaan. Tuntea pieni lämmin käsi omassaan, avata syli, kun sitä tarvitaan.

Mainittu kirjallisuus:

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille. WSOY 2019.

Milja Sarkola: Pääomani. Teos 2020.

The Care Collective: The Care Manifesto. The Politics of Interdependence. Verso 2020.

Castrén, Tuomaala, Neuvonen: Avioliittoperheen tuolla puolen. Vastasyntyneiden perheet Helsingissä. Tutkimuksia 2017. Helsinki.

Sasha Roseneil: Foregrounding friendship. Feminist pasts, feminist futures. Nouvelles Questions Feministes. Volume 30 no. 2 / 2011.

Adrienne Rich: Of Woman born. Motherhood as Experience and Institution. Norton 1995. Ensimmäinen painos ilmestynyt 1978.

Helsingin Sanomat: Kirjoitus hoito­avun merkityksestä lapsi­perheille synnytti kiivaan keskustelun – Tutkijan mukaan lapsia jää syntymättä erityisesti Helsingissä. 30.4.2022.

Helsingin Sanomat: Kummin oma päivä. 9.5.2020

Yle: 40 maan vertailututkimuksen yllättävä tulos: äidit ovat uupuneempia maissa, joissa on vahva sukupuolten välinen tasa-arvo. 11.4.2022.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »