Apu

Lamaantunutta naurua



Lamaantunutta naurua

Pitkästä, pitkästä aikaa olen alkanut seurata säännöllisesti kotimaista viihdeohjelmaa omasta vapaasta tahdostani.
Teksti Tuomas Marjamäki
Kuvat Timo Pyykkö

Munamies ja Timo Harjakainen saivat minut Putous-koukkuun jo viime vuonna, tänä talvena Jani-Petteri ja Usko-Eevertti. Ohjelma tulee sentään kerran viikossa ja vain osan aikaa vuodesta, joten yliannostuksen vaara ei ole välitön.

Olin jo varma, että suomalainen sketsiviihde on kuollut eikä nousisi entiseen, kyseenalaiseen loistoonsa. 1990-luvun taitteessa, jolloin itse olin vielä ala-asteella, koulukavereiden kanssa käydyt syvälliset keskustelut koostuivat enimmäkseen Pulttiboisin hokemista. Yläasteelle siirryttyäni koko Suomen valtasi Kummeli-huuma, joka sai opettajat harkitsemaan ammatinvaihdosta.

Sketsiohjelmia tulvi tuutin täydeltä. Ne ryöstöviljeltiin loppuun ja yleisö kyllästyi. Mutta miksi ne ovat nyt Putouksen muodossa tulleet takaisin?

Kaivoin huvikseni keväällä 1993 ilmestyneen Apu-lehden ja siinä julkaistut ohjelmatiedot. Suomalaisia puhtaita sketsiohjelmia esitettiin viikon aikana kaikkiaan viisi: maanantaisin tuli Tsa Tsa Tsaa (Jukka Puotila & Aake Kalliala), tiistaisin Soitinmenojen uusinta (Eija Ahvo, Susanna Haavisto, Heikki Kinnunen ja Erkki Saarela), perjantaisin Kiitos ja hyvästi (Joonas Myllyveräjä, Jukka Laaksonen ja Juha Laitila), lauantaisin Viihdeohjelma Tukholma (Pirkka-Pekka Petelius ja Mikko Kivinen) sekä Kolmannen korvapuusti (Heikki Kinnunen ja Eija Ahvo ym.). Näiden lisäksi ohjelmistosta löytyi brittiläinen sketsishow Lunta tupaan, kotimainen komediasarja Hynttyyt yhteen sekä satiirit Hyvät herrat, Frank Pappa Show ja Tv-ohjelma Kettunen.

Mitä muuta kuului kevääseen 1993? Suomi oli syvässä lamassa, talous kuralla ja työttömyysaste yli 16 prosentissa. Vaikeuksien vastapainoksi suomalaiset halusivat nauraa. Aivottomat sketsit toimivat tässä tarkoituksessa hyvin. Ehkä se taantuminen näkyi huumorin tasossakin, jos sellaista ylipäänsä voi mitata.

En tiedä muuttuivatko nousukauden alkaessa huumorintekijät vai heidän yleisönsä. Joka tapauksessa komiikka vakavoitui ja sketsit saivat väistyä draamallisempien, enemmän sanomaa sisältävien komedioiden tieltä. Spontaani hauska korvattiin isommalla rahalla tehdyllä, ”laadukkaammalla” huumorilla, joka ei välttämättä huvittanutkaan. Ainakin minun mielenkiintoni lopahti ohjelmiin, joiden kohdalla en tiennyt, oliko niiden tarkoitus naurattaa vai herättää joitain muita tunteita.

Olihan sitä kaikenlaisia hupiohjelmia tässä välissäkin, mutta tuntuu siltä, että Putous on nyt ensimmäinen koko kansaan kolahtava juttu aikapäiviin. Hokemat täyttävät taas koulujen pihat, työpaikan kuppilat ja julkiset kulkuneuvot. Kaikki on hirrrrrveen hienoa ja munansaannokset ovat taas muodissa. Viitsi vitsi, ne ovat aina olleet muodissa.

Putous on tervetullutta takapakkia viihdeohjelmien kehitykseen: pitkä, koko perheen yhteen kokoava lauantai-illan viihdepaketti, jonka ainoana tarkoituksena on naurattaa (ja osin jännittää, miten näyttelijät selviytyvät). Putous ei missään vaiheessa asettaudu katsojan yläpuolella, vaan puolitoistatuntinen, runsaasti improvisaatiota sisältävä suora lähetys pitää näyttelijät nöyrinä yleisönsä edessä. Se myös osoittaa, kuinka vaikeaa naurattaminen on.  Ilahduttaa nähdä, kuinka paljon esiintyjät ovat viikon varrella tehneet töitä saadakseen huumorin toimimaan.

Mutta miksi Putouksen kaltainen nauru jälleen kelpaa? Vastaus löytyy, kun vilkaisee ympärilleen. Haittaakse?

Julkaistu: 17.2.2012