Heidät kyllä tunnistaa Torremolinoksen torilla. Sisarukset Flora ja Juan-José Laisaari Bostrom ovat saaneet vanhemmiltaan niin suomalais-inkeriläiset geenit, et-teivät he espanjalaisiin huku.
He ovat jääneet asumaan tänne, isänsä Jussi Laisaaren työkulmille Málagan liepeille, vaikka Flora välillä asui kahdeksan vuotta Suomessakin.
– Isä ei ikinä kertonut meille omasta elämästään. Vasta, kun muutin Suomeen, rupesin itse tutkimaan vanhoja lehtiä, joita isällä oli tallessa, ja sain niistä tietää, Flora Laisaari sanoo.
Täältä, mistä Jussi Laisaari kerran lähti menneisyyttään etsimään, löydämme hänen tarinansa puuttuvat palaset.
Jussi Laisaari kävi 1970-luvulla lastensa kanssa vierailulla omassa opinahjossaan Zaragozassa.
Häiden jälkeen 1965 Jussi Laisaari ja Ritva Boström ovat muuttaneet Espanjaan. Jussi on Finnairin edustajana Málagassa.
Alkuvuodesta 1966 syntyy Flora, kaksi vuotta myöhemmin Juan-José, Pikku-Jussi. Pian sen jälkeen Ritvalla alkavat salaperäiset oireet – uupumusta ja kävelyvaikeuksia.
– Isä oli jo niin onnellinen, että hänellä on lapset, vaimo ja sukulaisia. Ja yhtäkkiä vaimolla oli MS-tauti. Espanjassa ei tiedetty, mikä se oli, ja mummoni halusi äidin Suomeen. Isä ei voinut lähteä, kun työpaikka oli Málagan kentällä, Flora Laisaari sanoo.
– Olin nelivuotias, Juan-José kaksi. Äiti halusi meidät Suomeen, mutta isä sanoi, että hän ei ilman lapsia jää. Se oli ymmärrettävää, kun hän oli aina ollut yksin. Ja isällä oli ehto, että lasten piti olla aina yhdessä. Hän ei halunnut, että meillä olisi sama kohtalo kuin hänellä. Niinpä Antonia-mummo otti meidät, kun isä joutui matkustelemaan.
– Virallista eroa vanhemmille ei tullut. Äiti asui Myllypuron sairaskodissa, isä oli täällä. Isä sanoi, että Ritva on ainoa vaimo ja tulee olemaan.
Pekka Mutanen (vas.), joka 1990-luvulla muutti Suomeen, kirjoitti kirjan perheensä vaiheista. Velipoika Jussi Laisaaren tarina oli tuttu jo Avusta.
Jussi Laisaari halusi lapsilleen parasta.
– Isä pisti minut yksityiseen nunnakouluun, missä kävi Málagan rikkaitten lapsia. Se oli kallis ja arvostettu koulu, mutta isä aina sanoi: ”Kun kuolen, en voi teille mitään perintöä jättää, vain tämän kasvatuksen.”
– Meillä piti olla aina hyvät vaatteet. Isä antoi rahaa kasvattimummolle, joka osti kaupasta kangasta ja vei ompelijalle. Kaikki vaatteet olivat käsintehtyjä. Mutta perhettä meillä ei ollut, se puuttui.
– Isä oli joskus aika tiukkana meidän kanssa. Rumia sanoja ei saanut sanoa, ja piti käyttäytyä hyvin joka paikassa. Hän saattoi jopa lyödä nyrkillä pöytään, että nyt hiljaa, mutta ei se paha ollut.
Jussi Laisaaren lapset Juan-José ja Flora asuvat isänsä entisillä työkulmilla Torremolinoksessa.
Vuonna 1979 Amalia ja Pekka Mutanen, Laisaaren äiti ja veli, saapuvat Pauli Myllymäen 60-vuotispäiville. Myllymäki, perheen yhdistäjä ja Avun ex-päätoimittaja, on jäänyt eläkkeelle Me-lehdestä, ja johtaa Urho Kekkosen viimeistä vaalikampanjaa.
He ovat kuin yhtä perhettä. Myllymäki on pitänyt tiiviisti yhteyttä, lähetellyt kortteja ja paketteja, majoittanut heidät, onpa tilannut heille Apu-lehdenkin, joista suurin osa tosin pysähtyy rajalle.
Seuraavana keväänä ystävä soittaa Pekka Mutaselle Moskovasta: Myllymäki on menehtynyt sydänkohtaukseen.
Mutaset haluavat tulla hautajaisiin, mutta viranomaiset ovat tylynä: hautajaisiin päästetään, jos vainaja on verisukulainen.
”Pauli Myllymäki ei ollut meille, Mutasille, verisukulainen. Mutta sukulaisena me häntä pidimme, ja sukulaiseksi hän on meille jäänyt. Äitini suri hänen kuolemaansa aivan kuin olisi menettänyt oman poikansa”, Pekka Mutanen kirjoittaa.
Heinäkuisena aamuna 1980 myös Amalia Mutanen lähtee parempiin pöytiin. Maallikkopappi siunaa hänet Besovetsin hau-tausmaan multiin.
– Amaliaa emme ehtineet tavata. Isä halusi viedä meidät tapaamaan äitiään, mutta ei saatu viisumia Espanjan kansalaisina. Sitten, kun saatiin matkustaa vapaasti, Amalia kuoli jo, Flora Laisaari sanoo.
Neuvostomaa suistui yhä syvempään kuiluun.
Samaan aikaan, kun Pekan vaimo Armida pahoinpideltiin sairaalakuntoon, heidän poikansa Pauli sai kutsun asepalvelukseen. Hänet lähetettiin Valko-Venäjälle, jossa koulutettiin desantteja Afganistanin sotaan.
Sotaan lähdettiin ”vapaaehtoisesti”, mutta jos kieltäytyi, kersantit saattoivat hakata niskuroijan invalidikuntoon, mikä kirjattiin onnettomuudeksi.
Koulun jälkeen isä ehdotti Floralle muuttoa Suomeen, opiskelemaan ja suomen kieltä oppimaan. Flora oli lähtiessään 15-vuotias. Isä ja veli jäivät Málagaan.
Flora kävi pari vuotta Myllypuron yläastetta ja jäi töihin – tarjoilijaksi, hedelmämyyjäksi – kunnes lähti maailmalle.
– Olin niin pitkään kulkenut paikasta toiseen, isä siellä, äiti täällä, aina jonkun nurkissa. Halusin itsenäistyä, ja sain työsuhdeasunnon. Oli kiva saada oma vapaus.
Äiti oli puhunut lapsille suomea kotona, mutta vei kielen mennessään. Isä puhui vain espanjaa. Flora oppi suomen Helsingissä, Juan-José ei puhu sitä vieläkään.
Jussi Laisaari oli siirtynyt Finnairin rahtiosastolle Suomeen.
Joulukuun alussa 1986 Pekka Mutanen saa puhelinsoiton. Laisaaren naapuri, joka myös on töissä Finnairilla, ilmoittaa Junnin olevan sairaalassa huonossa kunnossa.
Jussi Laisaarella on todettu kurkkusyöpä. Mihail Gorbatšovin aikaan siirtynyt neuvostomaa toimii joustavasti. Viisumi järjestyy nopeasti.
Sairaalan saattohoitohuoneeseen siirretty Junni ei enää pysty puhumaan. Lääkäri sanoo, ettei toivoa ole.
Pekka pyytää Junnin ja Ritvan vihkipastoria vierailemaan Junnin luona. Pastori viipyy pitkään.
– Siunasin veljesi. Enkeli on väsynyt lentämään, pappi sanoo Pekalle.
Alkaa vuosi 1987. Pekan viisumi on erääntymässä.
Tuntia ennen junan lähtöä sairaalasta soitetaan. Enkeli on poissa.
”Junnin kuolema oli minulle aivan kuin hän olisi lähtenyt laivalla pitkälle matkalle, lähtenyt kohti uutta ja tuntematonta maailmaa. Minä ja kaikki Mutaset jäimme laiturille vilkuttamaan laivan perään…”
Pekka saa jatkettua viisumiaan.
Tammikuun kahdeksas päivä 1987 Jussi Laisaari siunataan Malmin isossa kappelissa. Väkeä on tullut paljon – työtovereita, tuttavia, naapureita.
Vaimonpuoleinen suku on yhtenä joukkona ”flunssassa”. Sukujen välit ovat kireät.
– Ensin kuoli äiti ja reilu vuosi sen jälkeen isä. Ne päivämäärät ovat minulla ylhäällä jossain, mutta en ole halunnut muistaa. Jäimme taas yksin, Flora Laisaari sanoo.
Kun Flora Laisaari muutti yhteen lastensa isän kanssa, hän ajatteli, että nyt Laisaaren kirous saa murtua.
– Meillä oli onnellinen elämä, ja ajattelin, että voi, kun saataisiin kerrankin kunnollinen perhe-elämä. Sitten mieheni kuoli vatsasyöpään alle viisikymppisenä. Poikani oli saman ikäinen kuin minä silloin, kun isäni kuoli. Nyt ajattelen, että toivottavasti minulle ei käy sama kohtalo, vaan saisin nähdä, kun lapseni kasvavat.
Pekka Mutanen oli muuttanut 1990-luvun inkeriläisaallossa Suomeen, ja uskoi hänkin elämän jo tokenevan.
Mutta jos oli Amalia Mutanen aikoinaan otettu Suomessa rakkaudella vastaan, samanlainen ei ole Pekan vastaanotto. Tytär tuo koulusta viikkolehden, jossa Mutaset olivat kertoneet traagisen tarinansa.
Aukeama on tuhrittu mustekynällä täyteen haukkumista ja uhkailua. Kuvassa, missä Pekka näyttää koulutodistustaan, on kommentti: ”Väärennetty todistus mafian toimesta.” Armidan kuvaa somistaa teksti: ”Saastainen kupan runtelema ryssäkerjäläishuijari!” Koko aukeaman yli on vedetty lihava julistus: ”Painukaa Suomesta vittuun kun vielä omin avuin pääsette.” Liitteeksi on laadittu kuusi arkkia uhkauksia.
Se ei Pekka Mutasta pelota. Hän, toisin kuin nuo nulikat, on elänyt elämänsä Neuvostoliitossa.
”Jokaisen pitäisi käydä Siperian Akatemia, silloin jaksaisi kulkea elämän tietä vastamäessäkin”, hän kirjoittaa.
– Me näimme Pekan pari kolme kertaa. Hänelle tehtiin ohitusleikkaus. Ajattelin, että olisi kiva, kun he pääsisivät Armidan kanssa tänne. He voisivat täällä viettää vanhuudenpäivänsä, Flora sanoo.
Viime toukokuussa Flora sai tiedon, että Pekka ja Armida ovat menehtyneet kolarissa Petroskoissa.
Jussi Laisaaren lapset asuvat yhä Fuengirolassa. Juan-José, joka on pysytellyt poikamiehenä, tekee ilta- ja yövuoroja La Garrigan respassa. Flora on avustanut Fuengirolassa asuvia ja liikkuvia suomalaisia.
– Tein 17 vuotta samaa hommaa toiselle, mutta tuli lama-aika ja jättivät palkan maksamatta. Tein puoli vuotta ilmaista työtä. Kun mies kuoli, olin yksin lasten kanssa eikä ollut varaa kulkea töissä. Olen tehnyt iltaisin, mitä olen löytänyt. Onhan se kiva, että saa toisia auttaa.
Floran poika Carlos sai töitä keravalaisesta putkifirmasta ja muutti pari vuotta sitten Suomeen. Se oli äidin mielestä onnekas päätös.
– Täällä opettaja joskus soitti minulle huolissaan, että voi, kun sun pojalla ei ole ystäviä, se on aina välitunnilla yksin. Ja kotonakin hän oli yksin. Minulle hän sanoi: ”Äiti, mä en viihdy näiden espanjalaisten lasten seurassa, ne on niin outoja ja erilaisia, en jaksa kuunnella heidän juttujaan.” Mietin, onko pojassani jotain vikaa.
– Nyt huomasin, että kun hän muutti Suomeen, hän sai heti kavereita. Hän soittaa hevibändissä ja viihtyy hyvin, vaikka ei osaa paljon suomea. Kysyin, tulisitko Espanjaan, jos saisit hyvän työpaikan. Hän sanoi, että en varmasti. Jotenkin hän on syntynyt väärässä maassa. Ja hän on niin suomalaisen näköinenkin!
Floralla ja 16-vuotiaalla tyttärellä on kaksoiskansalaisuus. Suomesta ei ole ollut edes puhetta, kun lukio on kesken.
– En viitsi keskeyttää hänen elämäänsä, ettei käy kuin meille. Suorittakoot koulut loppuun ja mietitään sitten.
Flora Laisaaren poika Carlos Laisaari on jo kolmatta vuotta soittanut metallia Keravalla putkitöiden lomassa. Joku veressä kaipaa Suomeen.
Tulevaisuutta sisarukset eivät ajattele. Huominen kantaa huolen itsestään.
– Niin kauan kuin on terveenä ja on lapset, pitää elää täysillä ja yrittää olla onnellinen ja ajatella positiivisesti. Veljelläni on ihan sama. Hän nukkuu päivät, kun on yötyössä, ja yrittää olla onnellinen.
Ympärillä velloo rauhaton, velkainen Espanja. Työttömyys on suuri, ja Suomen kaltainen turvaverkko puuttuu. Mutta askel askeleelta asiat näyttävät kohenevan, ja ”aurinko paistaa aina Torremolinoksessa”.
Laisaaren suvussa ei ole totuttu valittelemaan. Aina on elämä jatkunut, vaikka osa onnesta olisikin kuin jotain inkeriläistä unta. Floran tytär Claudia Casabona Laisaarikin on tuore Espanjan mestari karatessa.
– Meillä on loppujen lopuksi ihan onnellinen elämä. Vaikka paljon pahoja asioita on sattunut, olemme aina yrittäneet saada iloa elämään, Flora sanoo.
”Eletty ja kestetty, ja se on ollut meidän historiamme. Mistä voisin sitä moittia”, toteaa Pekka Mutanenkin kirjassaan.
16-vuotias Claudia Casabona Laisaari, Flora Laisaaren kuopus, on tuore Espanjan mestari karatessa.
On aika palata Suomeen. Jussi Laisaaren tyttärenpoika Carlos Laisaari saapuu Keravan asemalle kitaroineen.
Hän soittaa Halo of Dreams -bändissä thrash metallia, ja ukkinsa tavoin hänen sydämensä on mielistynyt tähän pohjoiseen maahan. Viime kesänä Carlos soitti sadan sähkökitaran konsertissa Helsingin Senaatintorilla - eturivissä!
Ehkä muuan päivä hän laatii laulun inkeriläisestä Kikkerin kylästä, jossa muuan pikkupoika kerran jäi evakkojunasta ja aloitti tämän ihmellisen matkan.
Se matka jatkuu kolmannessa polvessa.
Sarja päättyy.
Teksti Jorma Lehtola, kuvat A-lehtien kuvatoimitus, Jorma Lehtola, Kirsi Tuura ja Flora Laisaaren kotialbumi
