Apu

Laisaaren arvoitus, osa 3/4: Onnen päiviä

Laisaaren arvoitus, osa 3/4: Onnen päiviä

Kaksi vuotta saa Jussi Laisaari odottaa ennen kuin pääsee rajan taa tapaamaan äitiään. Viisi vuotta myöhemmin hän menee naimisiin, ja yhä on Neuvostoliitto jarruna.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto
Mainos

”A, nyt miust tehtii Suomen rouva”, totesi

Amalia Mutanen kauppakeskuksessa saatuaan Avun lahjoittaman turkislakin päähänsä. Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun Jussi Laisaari löysi inkeriläisen äitinsä Amalia Mutasen. Apu on toiminut välikätenä, koska Neuvostoliitto ei ole myöntänyt kulkulupaa kummallekaan

Mutasille on lähetetty Petroskoihin monin leimoin varustettuja kutsukirjeitä, ja kuukaudesta toiseen he ovat juosseet toiveikkaina virastossa, että joko viisumi on tullut. Aina on vastassa tyly torjunta: teillä ei ole Suomeen mitään asiaa.

– Mene käytävälle, mitä siinä uliset, tokaisee naisvirkailija Amalian taas kerran purskahtaessa itkuun.

Kahden vuoden odotus palkittiin, kun äiti ja poika syksyllä 1960 tapasivat Leningradissa. 

Vihdoin syksyllä 1960 Espanjan viranomaiset sallivat Laisaarelle yhden matkan Neuvostoliittoon, vaikka virallisia diplomaattisuhteita ei ole. Viisumia voidaan käydä järjestämään. 

Laisaari pääsee tapaamaan äitiään Leningradiin. Kaikki hänen kolme veljeään

Pekka, Šuri ja Pauli – ovat tulossa sinne Petroskoista äitinsä mukana. 

Päätoimittaja Pauli Myllymäki lähtee tueksi. Sitä tarvitaan jo Neuvostoliiton rajalla, kun kaksi tuikeailmeistä konepistoolimiestä soittaa paikalle tumman Pobedan, josta työntyy ulos pari upseeria keräämään passit. Selailtuaan ne läpi ja luotuaan tulijoihin ”katseen, jonka alla pahinkin vakoilija olisi paljastunut”, he kehottavat seuraamaan Pobedaa ohi synkkien vartiotornien.

Laisaarelle synnyinmaan tiukka tullitarkastus on järkytys. Äidille varattu kultakorukin löytyy housujen kellotaskusta ja kiinnitetään miehen rintaan, että ”ei tarvitse piilottaa, viekää vain äidillenne”. Bussinkuljettaja yrittää lohduttaa.

– Tullimiehet sanoivat, että jos he olisivat tietäneet, että tämä on Laisaari, niin he eivät olisi tarkastaneet hänen tavaroitaan lainkaan. Ei tässä mitään hätää ole.

”Hermot miult männiit sinu takias”, torui onnellinen Amalia Mutanen Leningradissa, kun tapasi vihdoin poikansa Jussin mukanaan muutkin poikansa: Pauli (vas.), Pekka ja Šuri. 

Elokuun ensimmäisenä lauantaina 1960 äiti ja poika vihdoin tapaavat Leningradin Europeiskaja-hotellissa.

”Amalia työntyy ovesta sisään ja kyynelten läpi hän näkee Junninsa ensi kerran pitkien vuosien jälkeen. Äiti ja poika syleilevät toisiaan pitkään ja näen pienen mummoressukan nyyhkyttävän poikansa olkaa vasten”, Apu kertoo.

– Älä itke, äiti.

Siinä he istuvat hotellin sängyn laidalla. Amalia silittelee Junninsa tukkaa ja nuhtelee onnellisena:

– Hermot miult männiit ja syväntauti tul, ko siut menetin. Eikä olt mittää tietoo, mihin sie jouvvuit, vai saitko surman.

Pekan silmin Junnin suurin muutos on tapahtunut käytöksessä:

”Entinen kyläpoika ja tappelupukari, millaisena hänet muistimme, oli kohtelias ja suvaitsevainen. Tapaamisemme aikana hän yritti olla aina lähellä äitiä, aivan kuin olisi pyytänyt häneltä anteeksi sitä, mitä kärsimyksiä hän oli äidille kaikkina vuosina aiheuttanut.”

Armida (vas.) ja Pekka Mutasen poika Petroskoissa ristittiin Pauliksi, koska niin moni Pauli liittyi Amalia Mutasen (kesk.) erikoiseen elämäntarinaan.

Junni kuin joulupukki avaa konttinsa – äidille kultainen rintaneula, iso suklaarasia ja kävelykengät, Pekalle ja Paulille Junnin pukuja, kello ja päällystakki, Šurille monot ja paita. 

Myllymäki on tuonut matkalaukussa Avun tuliaiset: villapaitoja, kelloja, täytekyniä, sukkia ja Amalialle kaunis leninki.

Paikalle ilmestyy paikallinen lehtimies kyselemään, milloin Junni aikoo palata synnyinmaahansa. Koskaan juttu ei ilmesty, tiedot menevät tärkeämpiin mappeihin.

Kierretään Nevski prospektit, Mars-kentät ja Pietarhovi, syödään seljankaa ja kuorrutettua kanaa Europeiskajassa, nostetaan maljat votkaa ja gruusialaista punaviiniä. 

”Äiti oli sikäli herkistynyt, ettei vastustanut tapansa mukaan ryyppäämistä”, Pekka Mutanen kirjaa.

Pari kiitävää päivää kestää perheen haikea jälleennäkeminen. Sen jälkeen yhteydenpito supistuu jälleen vilkkaaseen kirjeenvaihtoon.

– Nyt ko sie ossaat nii hyväst suomee, mie tahtoisin piässä vaikk kerran siun luoksees. Jos en piäse jouluks, nii voi olla piäsen kevvääl, Amalia haaveilee. 

Sitä joulua tai kevättä hän saa odottaa vielä pitkään.

Keväällä 1963 Pauli Myllymäki pääsee jo Petroskoihin saakka. Hän on viimeksi ollut siellä vuonna 1941 – ase kourassa kaupunkia valtaamassa. Vanha Äänislinna on muuttunut kovasti.

Pekka Mutanen esittelee hänelle uunituoreen 40 neliön asuntonsa kivitalon neljännessä kerroksessa: kaksi huonetta ja keittiö. 

Pekka ja Armida ovat saaneet lapsen, joka on ristitty Pauliksi. Päivänä, jona he rekisteröivät liittonsa, Juri Gagarin kävi avaruudessa, mutta kuherruskuukautensa he joutuivat viettämään heinäladossa, koska elämä oli mitä oli. Armida on kiilleliuskatehtaalla riipijänä.

Lapsen nimi oli heti selvä: ”Ukkini äidin puolelta oli Pauli, vanhin veljeni on Pauli, ja vielä kaiken lisäksi henkilö, joka Apu-lehden välityksellä löysi meille Junnin, on myös Pauli, Pauli Myllymäki.” 

Šurin vaimo Alla on latvialainen, kun taas kolmas veljeksistä on hiljan lähtenyt bussinkuljettajaksi Viroon.

Amalia asuu yhä hatarassa puutalossaan Suolusmäessä, pitsiverhojen ja gobeliinien keskellä, piironkinsa päällä luottavainen taulu: ”Kristus on minulle elämä, kuolema on minulle voitto.” Kesällä hänkin muuttaa poikansa luo kaupunkiin.

Jälleen Myllymäki avaa laukkunsa: saksalainen parranajokone, höyrysilitysrauta, pojalle pojan kokoinen nalle. Amalia tarjoaa rosollia, sylttyä ja vatruskoita. Vastaisuudessa, jos pikku-Pauli kieltäytyi ruoasta, saattoi mummo kehaista: ”Pauli Myllymäkiki sitä söi ja kiittel, a sie et taho…”

”Sinne he jäivät taas, mutta uskon, että vielä tapaamme. Ehkä saamme vielä Amalian käymään Suomessa. Sitä nyt yritämme”, Myllymäki kirjoittaa.

Jussi Laisaari sai töitä Kar-Airilta ja siirtyi yhtiön edustajaksi Espanjan Malagaan.

Laisaari on saanut töitä Suomesta. Kar-Air palkkaa hänet lentokoneiden kuormaajaksi Seutulan lentokentälle. Suomen kielen opiskelu etenee vauhdilla, ja Jussi siirtyy yhtiön edustajaksi Espanjan Malagaan, suomalaisten kasvavaan turistikohteeseen.

Mies on monelle tuttu. Suomalaisturistit saattavat kääntyä hänen puoleensa, että ”Jussi, sinä kun olet Apu-mies, niin auta”. 

Työ sallii Laisaaren käydä usein Suomessa. Eräällä reissulla hän tapaa Seutulan lentokentällä kioskimyyjä Ritva Boströmin. He menevät kihloihin, ja kevätkesällä 1965 Ritva käy kahdesti Petroskoissa tulevaa anoppiaan tapaamassa, ensin isän, sitten äidin kanssa.

– Voi-voi, ko hienon ja sorjan Junni naiseksee löys. On ko suuren kartanon kasvatti, Amalia kehuu vieraiden mentyä.  

Häät lähestyvät. Päätoimittaja Pauli Myllymäki paiskii ärtyneenä töitä matkustuslupien saamiseksi. Neuvostoliiton suurlähetystö taipuu, mutta joku pikkuvirkamies aina jossain jarruttaa.

– Eivät ennempää laskeneet, eivät hyö lase tälkää kertaa, Amalia alkaa alistua. 

Häät pidetään marraskuussa 1965. 

Juhlapäivää kirkastaa tieto, että Amalia ja Pekka ovat, seitsemän vuoden odottelun jälkeen, saaneet viisumin Suomeen. Se on ilmoitettu heille yhtä viime tipassa kuin evakkoon lähtö: lähdette saman tien, viisumin saatte Moskovasta.

– Moskovaanko? Eihä Suomi ole siel päinkää, Amalia ällistyy.

Moskovassa selviää, että passit ovat olleet valmiina jo pitkään. Viivyttelyllä on yritetty saada vieraat luopumaan matkasta.

Häiden aattona sähke ilmoittaa heidän saapuvan Helsinkiin – mutta vasta sunnuntaina iltapäivällä.

Jussin sekavat paperit on saatu kuntoon.

Aamulla kirkkoherra Kai Leander vihkii parin luterilaisin menoin Helsingin pitäjän kivikirkossa. Bachin Preludi soi, ja pappi puhuu Jumalan johdatuksesta ja rakkauden voimasta.

Iltapäivän katolista vihkitilaisuutta on saatu lykättyä pari tuntia, ja kaikki kiiruhtavat asemalle. Juna Leningradista on kymmenen minuuttia myöhässä. 

Mutta sieltä saapuu Amalia mustassa takissaan ja villahuivissaan. Pekalla on kesätakki ja lippalakki.

– A, missä on morsian, Amalia kysyy.

Roomalaiskatolisessa kirkossa Ramón Garriga Marqués saattaa Jussin alttarille, Pauli Myllymäki morsiamen. Myllymäen viisivuotias tytär Kati on morsiusneitona. 

Vihkiseremonia on koruton ja vaikuttava. Amalia seisoo eturivissä kyyneleet poskillaan. Pekka näkee kirkollisen vihkimisen ensi kertaa elämässään. 

Kun lentovirkailija Jussi Laisaari ja neiti Ritva Boström marraskuussa 1965 sanoivat ”tahdon”, Jussin äiti vihdoin sai matkustusluvan.

Hääillallisella Laulumiesten ravintolassa syödään häränhäntälientä, graavia lohta, poronselyksiä ja lakkaparfaita. Ruokalista on painettu silkille, ja tarjottimilla säkenöivät kynttilät.

Myllymäki kertaa Mutasten tarinan. Ääninauhalta kuullaan, miten Amalia seitsemän vuotta sitten vastaa kysymykseen, tunteeko hän Avun kannessa olevan pojan.

– Täs kysytää, KUKA MINÄ OLEN? Mie teil sanon: Sie olet poikain Juho Mutanen.

”Äiti pyyhki kyyneleitä, moni taputti käsiä, ja kaikkien huomio kääntyi äitiin päin. Hän istui pöydässä valkoisessa villaisessa huivissa, ja minusta hän oli sillä hetkellä kauniimpi kuin koskaan”, Pekka Mutanen kirjoittaa muistelmissaan.

Spede Pasanen, ”kaljupäinen Apu-lehden toimittaja”, naurattaa juhlaväkeä tempuillaan. 

Orkesteri soittaa pikkutunneille asti. Myllymäkikin virittää Avun puolesta morsiusparille ikioman kontrabassosoolon.

Seitsemän vuoden odotus. Amalia ja Pekka Mutanen ehtivät nipin napin Jussi Laisaaren ja Ritva Boströmin roomalaiskatoliseen vihkitoimitukseen. 

Amalia ja Pekka Mutanen viipyvät Helsingissä kuukauden, pääosin Myllymäen perheen hoivissa.

Kirjeitä ja soittoja satelee ympäri maata. Yksi tiedustelee vieraiden viihtymistä, toinen pyytää vieraaksi, kolmas laittaa kukat tulemaan.

Jussi Laisaaresta on tullut ”meidän kaikkien yhteinen kummipoika”. 

Pukevan kauppakeskuksessa Apu lähestyvän joulun kunniaksi vaatettaa vieraat ”kiireestä kantapäähän”. Turkislakki saa Amalian jo kehaisemaan:

– A, nyt miust tehtiin Suomen rouva, hattukin piähän. Mitä hyö sannoot Petroskoissa, sannoot et Pekka vaihto vanha äitiis hienoo Suomen rouvaan.

Vierailu Vaasassa inkeriläisystävien luona tietää Amalialle elämän ensimmäistä lentomatkaa. Yönsä hän haluaa viettää Helena Hyrrin pienessä ja hatarassa mökissä, kun ”on nii paljon juteltavvaa”. 

– Taretaanhan myö, Helena sanoo. – Pannaan tuli uuniin ja katellaan miten se ripsää ja rapsaa. Sitten siitä ei ole kohta jäljellä kuin tuhkaa. Niin se käy meille ihmisillekin.

Kansanedustaja Martta Salmela-Järvinen (oik.) esitteli Mutasen perheelle eduskunnan toimintaa Helsingissä.

Helsingissä Mutaset tapaavat kansanedustajia ja pääministeri Johannes Virolaisen, joka seitsemän vuotta sitten teki turhaan työtä Amalian saamiseksi Suomeen. 

– Maamuska, tämä on niin kuin Kosygin meillä, niin korkea virka-asema. Ei ne usko Petroskoissa, että tämä alentu puhumaan minun kanssani, Pekka Mutanen sanoo.  

Amalia ja Pekka käyvät myös Anjalassa, Muhniemen kylässä, jossa he olivat evakossa 1943. Isäntä Manne Leinonen ottaa heidät lämpimästi vastaan, ja Pekka löytää vanhan koulunsa.

Suomen Autoteollisuuden tehtaalla Karjaalla Pekka näkee, miten täkäläisiä kuorma-autoja tehdään, ja Helsingin liikennelaitoksella huippumodernia autonkorjausta. Onpa hänelle esitelty Herttoniemen Syväpainokin, jossa Jussi Laisaaren tarinat on Apuun painettu.

Olli ja Kirsti Lyytikäinen kutsuvat käymään. Jyrisevä Lincoln tuo Mutaset Avun toimitusjohtajan kotiin, jossa Pekka pääsee pitämään sylissään juuri syntynyttä Anne Lyytikäistä. Pekalle automekaanikkona tuottaa iloa, että isäntä Olli on autoasioissa vallan ”tolkun mies”.

Maire Heijari ja Sirkka Kero perehdyttävät Amalia Mutasta vanhushuoltoon Kustaankartanon vanhainkodissa. 

Kotiin Petroskoihin palattua Mutasen perheen kirous jatkuu. 

Syksyllä 1967 Petroskoissa riehuu salaperäisiä tulipaloja. Syylliseksi kaivetaan Aleksanteri ”Šuri” Mutanen, Jussin veli, joka kuuluu tehneen kaiken yksin, ”ulkomailta ohjattuna”. 

Kotitarkastuksissa Pekan ja Armidan kotoa on löydetty raskauttava todiste: tulitikkurasia, jossa on Helsingin tuomiokirkon kuva. 

Käräjäsali on sakeanaan huutoja. Hänet pitää tuomita kuolemaan! Antakaa hänelle elinikäinen! Lähettäkää hänet uraanikaivoksille! 

Šurille langetetaan kymmenen vuoden tuomio ja raskaat korvaukset tulipaloista. Kuomuauto vie hänet mennessään. 

”Mikä ei tapa, se vahvistaa. Mutta kaikella on rajansa. Šurin tapaus mursi äidin sydämen”, Pekka kirjoittaa. 

Äiti alkaa sairastaa, ja saa lopulta infarktin. Sairaalahuoneessa hän tapaa kuusi muuta naista, kaikilla takanaan sotavuosien vaellukset, armoton työnteko ja pienet eläkkeet. Amalia ei saa edes eläkettä, koska ei pysty todistamaan sovhoosivuosiaan.

Pekka turvaa selustansa liittymällä Puolueeseen – karjalaiskirjailijoiden suosituksilla, mutta äitinsä kauhistukseksi. 

Kun Šuri vuonna 1977 vapautetaan, hän saa junalipun Petroskoihin, 53 kopeekkaa ruokarahaa ja 25 ruplaa uuden elämän aloittamiseksi. Tulipalokorvauksista osa on tuolloin yhä maksamatta. 

Šuri saa töitä taloelementtejä valmistavasta kombinaatista, tuo palkkansa kotiin, mutta alkaa myös ryyppäillä. Palkka ei ole häävi. Äiti täydentää sitä myymällä käsitöitään. 

”A, nyt miust tehtii Suomen rouva”, totesi Amalia Mutanen kauppakeskuksessa saatuaan Avun lahjoittaman turkislakin päähänsä.

Häiden jälkeen Jussi Laisaaren jäljet himmenevät. 

Olemme jo aiemmin yrittäneet selvittää hänen myöhempiä vaiheitaan. Tiesimme hänen olleen Kar-Airilla töissä.

Kollega, entinen lentoemäntä, haravoi turhaan Finnairin vanhempaa lentohenkilöstöä. 

Jussi oli kadonnut.

Sitten tulee mieleeni ajatus. Ehkäpä Jussi ja Ritva ovat eläkkeelle jäätyään asettuneet Espanjaan. Googlehan senkin varmasti tietää.

Löydän mielenkiintoisen Facebook-sivun: Juan-Jose Laisaari Bostrom! Se ei enää voi olla sattumaa.

Lähetän viestin Juan-Josélle Torremolinokseen.

Kaksi päivää myöhemmin puhelin kilahtaa. Siellä on Flora Laisaari.

– Veljeni sai viestinne, mutta koska hän puhuu vain espanjaa, hän pyysi tiedustelemaan, mistä on kysymys, sanoo Flora puhtaalla suomen kielellä.

– Kyllä, me olemme Jussi Laisaaren lapset. Kyllä te voitte tulla meitä tapaamaan. 

On aika lähteä Espanjaan. Sieltä Jussi Laisaari 57 vuotta sitten tuli, ja jonnekin sinne, Vantaan ja Malagan välille, hänen jälkensä 1970-luvulla katosivat. 

Tarina jatkuu.

Teksti Jorma Lehtola, kuvat A-lehdet kuva-arkisto

Lue Jussi Laisaaren tarinan ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

Julkaistu: 30.12.2015