"Synnytys oli ihan normaali. Minä ja mieheni olimme molemmat mukana. Sain lapsen syliin heti, ja minulle tuotiin tuttipullo, jolla aloin syöttää lasta. Mieheni katkaisi napanuoran. Meille tarjottiin samppanjalasista omenamehua. Olin niin onnellinen, etten osaa edes kuvailla sanoin sitä. Meitä kohdeltiin perheenä, minä olin äiti ja mieheni isä. Naistenklinikan henkilökunta oli esimerkillistä.

Äitini, joka oli synnyttänyt lapseni, vietiin gynekologiselle puolelle, ja me jäimme synnytysosastolle muutamaksi päiväksi hoitamaan vauvaa. Kotona alkoi normaali arki, ja meistä tuntui uskomattomalta, että näin hyvin voi käydä.

Minulla oli todettu 16-vuotiaana kohdun rakennehäiriö, eli minulla ei ole toimivaa kohtua. Olin silloin jo parisuhteessa lapseni isän kanssa. Sokkini keskellä lääkäri kertoi sijaissynnytysvaihtoehdosta. Äitini sanoi heti, että hän on valmis auttamaan, jos haluaisin biologisia lapsia.

Olimme parikymppisiä mieheni kanssa, kun päätimme ruveta hoitoihin. Äitini oli silloin vähän yli nelikymppinen. Toisella hoitokerralla tärppäsi. Se oli minun ja äitini parasta aikaa yhdessä. Äiti tykkäsi olla raskaana. Koimme kaiken yhdessä, olin mukana neuvolassa ja ultrassa. Jo odotusaikana lapsi tuntui täysin omalta lapselta, sitä ei voi verrata adoptioon, jossa ihminen saa vieraan lapsen. Lähempänä raskautta ei voi itse käydä.

Puhuimme asiasta vain niille, joille oli pakko. Ajattelimme, että kyseessä on niin tuntematon juttu, ettei asiaa jaksa selitellä. Jos joku kysyi, miten raskauteni sujui, kerroin että hyvin. En alkanut selittää heille, etten itse asiassa ollut raskaana. Raskausaikana pidimme aika matalaa profiilia.

Tytön ristiäisissä kerroin papille, että sijaissynnyttäjä synnytti vauvan. Pappi oli tosi iloinen puolestani ja sanoi, ettei kirkon kanta asiaan ole hänen mielipiteensä.

Olemme puhuneet äidin kanssa jälkeenpäin asiasta paljon. Äiti tietää, miten tärkeän asian hän on tehnyt minulle. On ajan kysymys, koska kerron tästä tyttärelleni. Kerromme varmaan mummin kanssa yhdessä.

Lue koko artikkeli Avusta 30/2013.

Teksti Julia Thurén

Kuvitus 123rf