Ennen vanhaan yhtyeet hajosivat kuin avioliitot tai kodinkoneet. Tarkkaavainen sivustaseuraaja saattoi ehkä ounastella jotakin, osata lukea tulevan romahduksen merkkejä, mutta noin yleisesti ottaen tapahtuma tuli aina yllätyksenä, ilman ennakkovaroitusta.
Yhtäkkiä bändi vain lakkasi olemasta olemassa, jätti maailmaan itsensä kokoisen aukon. Syyksi esitettiin lakonisesti ”musiikilliset erimielisyydet”, vaikka todellisuudessa rumpali nai kitaristin vaimoa tai sitten basisti tunsi jonkin kuolevan sisällään joka kerran kun hän näki laulajan virittävän kasvoilleen karismaattiseksi luulemansa ilmeen.
Tänään on toisin. Comebackeista on tullut popin tuottoisin bisnes, mutta jotta voisi joskus palata, täytyy ensin poistua. Joten miksi ei tekisi niin ajoissa, julkisesti, kunniakierroksen kanssa?
Taiteellisesti tämä on PMMP:lle juuri oikea hetki laittaa pillit pussiin. Julkaistuaan kolme 2000-luvun hienoimpiin kuuluvaa albumia – Kovemmat kädet (2005), Leskiäidin tyttäret (2006) ja Veden varaan (2009) – yhtyeen luomisvoima tuntui alkavan hiipua. Rakkaudesta (2012) oli vielä kelpo levy, mutta uusia avauksia se ei enää sisältänyt – ja sillä oli jopa selviä täytekappaleita, mikä oli aikaisemmilla levyillä ollut yhtä mahdottoman tuntuinen konsepti kuin vissyn juominen viinilasien välillä.
Tynnyrin pohja ei vielä näkynyt, mutta Paula, Mira ja Jori Sjöroos tiedostivat sen jo lähenevän. Siksi hana oli hyvä sulkea.
Näin harkittu ja hallittu poistuminen tarjosi avoimen maalin medialle. Oli yhteenvetojen aika, hetki julistaa PMMP sukupolvi-ilmiöksi, muistella kesää 2005 kuin Helsingin olympialaisia, seepian sävyisin ajatuksin. Samalla avautui tie myös Suomen popmaailmassa harvinaiselle backlashille, vastaiskulle. Alkoi ilmestyä kolumneja ja blogeja, joissa aikaisemmin asiaa ujostelleet kirjoittajat rohkenivat tuoda julki, etteivät he itse asiassa pidä ollenkaan yhtyeestä, Mira Luodin venkoilusta lavalla, Paula Vesalan toisinaan nyrpeistä lausunnoista, yhtyeen musiikin kompressoidusta soundista. Epäiltiin, että jäähyväiskiertue on vain keino pedata comeback parin vuoden päähän.
Vastaisku paljasti unohtuneen tosiasian: jäähyväisten pitäisi olla lyhyitä. Harvat pitävät vieraista, jotka jäävät päällystakki yllä höpöttämään eteiseen kolmeksi vartiksi. Kun hetki koittaa, lähtö on tehtävä ripeästi. Muuten jää helposti kummituksen asemaan, olioksi joka on sekä yhä täällä että jo toisaalla, ja popyhtyeelle se on vaikea osa. Sydämenkin voi särkeä vain kerran, kovalla iskulla.
Onneksi PMMP:llä oli kuitenkin reservissään vielä yksi kunnon kierrepallo. Vaikka yhtyeen seitsemäs albumi Matkalaulu pursuaakin hittejä, mikään hittikokoelma se ei ole. Kunnianhimoisella albumilla yhtye on livekokoonpanossaan äänittänyt uusiksi yksitoista kappalettaan tuottaja Samuli Kosmisen avulla. Alkuperäisversioita tiukempaa bändisoitantoa odottaneet tosin pettynevät ja pahasti, sillä vaikutteet on napattu lähinnä Múmin, Efterklangin ja Sigur Rósin kaltaisten skandikummajaisten suunnalta.
Jo avauskappale Heliumpallo paljastaa mitä tuleman pitää. Viimevuotinen radiohitti on riisuttu ja hidastettu 7-minuuttiseksi outofolkiksi niin, että varsinkin ensimmäisellä kuulemalla osuvampi nimi sille olisi Pölypallo. Lautturi on taannutettu kuin aikakoneella 2000-lukulaisesta radiohitistä suorastaan kalevalaiseksi virreksi. Alun perin riehakas Matkalaulu on nyt jossakin lasten- ja tuutulaulun välimaastossa.
Vastapainoksi sitten Korkeasaari ravataan läpi kuin juoksumatolla ja Kovemmat kädet ovat saaneet lisävarustuksekseen nyrkkiraudat.
Kaikki ei tietenkään toimi. Rakkaalleni on yhä yhtyeen uran heikoimpia kappaleita ja fantastisen Nukkekoti-mahtiballadin ylvään sovituksen karsiminen tuntuu yhtä tyhmältä kuin verhojen ja tapettien repiminen oikeasta nukkekodista.
Matkalaulu on silti luova, rohkea ja omaperäinen projekti – jäähyväiskiertueen täydellinen vastakohta siis. Samalla kun PMMP pitkittyneellä rundillaan lahjoittaa hittejään yleiseksi omaisuudeksi ja samalla tekee niillä tiliä, Matkalaulu tallettaa niitä avantgarden ja inspiroituneen kokeellisuuden pankkiholveihin. ■
