Kanadan Quebecissä vaikuttaa tällainen Xavier Dolan, ja eikös hän olekin ärsyttävä jätkä. Herra Dolan täyttää ensi maaliskuussa 26 vuotta. Hän on entinen lapsinäyttelijä, joka on ehtinyt kirjoittaa ja ohjata viisi pitkää elokuvaa. Niistä uusin voitti merkittävän palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Kolmessa elokuvassaan Dolanilla on myös yksi pääosista.
Esimerkiksi Kangastuksia-elokuvassa riittää lähikuvia Dolanin sinänsä hyvin kauniista kasvoista. Kamera hivelee pärstää ja taustalla soi vaikkapa Bang Bang, se biisi jota Kill Billissä käytettiin jo niin hyvin, ettei sitä kannattaisi elokuvissa kovin heppoisin perustein enää veivata.
Dolanin uusin ohjaus, homssuisesta äidistä ja mielenterveysongelmaisesta teinipojasta kertova Mommy oli Cannesin elokuvajuhlien tapauksia, ja jotkut ennustivat Dolanille parhaan ohjaajan palkintoa. Se olisi ollut pahinta, mitä itsekeskeiselle ohjaajantaimelle olisi voinut tapahtua, mutta aivan hyvin ei käynyt nytkään: Dolan jakoi tuomariston palkinnon – Cannesin ”kolmannen sijan” – Jean-Luc Godardin kanssa. Jane Campionin johtama jury antoi siis kilpasarjan nuorimman ja vanhimman ohjaajan jakaa tämän kunnianosoituksen.
Godard, 83, mainitsi myöhemmin, ettei Mommy kiinnosta häntä. Dolan iski takaisin tyrmäämällä sekä Godardin tuotannon, saavutukset että hänet ihmisenä.
Silmälaseissaan maailman pahimmalta überhipsteriltä näyttävä Dolan puhuu haastatteluissa yleensä itsestään. Tapasin Dolanin ensimmäisen kerran juuri Kangastuksia-elokuvan tiimoilta Tukholman elokuvajuhlilla viisi vuotta sitten. Leffa oli tuhtia hipsterhöttöä, nättejä kuvia ja ääniä snobistisena sillisalaattina. Esimerkiksi Godardin ulkokohtainen apinointi oli ilmiselvää.
Haastattelusta ei tullut oikein mitään, sillä Dolan uppoutui kehumaan omia ratkaisujaan minäminäminä -asenteella ja sitten ryhtyi tenttaamaan, mitä ajattelin elokuvan eri kohtauksista. Sitten hän voivotteli, että ehkä elokuva on huono eikä hänen pitäisi tehdä elokuvia, kun haastattelija kerran ei yhtynyt hänen näkemyksiinsä.
Seuraavan kerran haastattelin Dolania vuosi sitten trillerin Tom at the Farm pressipäivänä Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuvassa hermoherkkä mies (Dolan itse) matkustaa poikaystävänsä hautajaisiin tämän perheen maatilalle. Vainajan veli suhtautuu tulokkaaseen väkivaltaisesti, mutta vire on myös perverssin eroottinen. Taas valkokangas oli täynnä lähikuvia ohjaajan visagesta.
Kollegani vertasi Tom at the Farmia Hitchcockin Köyteen. Kas kun en ole koskaan nähnyt yhtään Hitchcockin elokuvaa, Dolan sanoi teatraalisesti ja järkytti journalisteja. Purin hammasta. Kun The Hollywood Reporter -lehti kirjoitti elokuvasta negatiivisen arvion, Dolan twiittasi kriitikolle: ”voit suudella narsistista persettäni”. Touché!
Hollywoodhan on tietysti nuorelle auteurille jo nyt avosylin auki, ainakin jos häneltä itseltään kysytään. Ainakin kahdessa taannoisessa haastattelussa Dolan on kertonut sanoneensa ei monille Hollywood-tuotannoille, joita hänelle on tarjottu ohjattavaksi. Ei ole toki aivan mahdotonta, etteikö näin olisi käynyt.
Ärsyttävintä on, että Dolanin elokuvat alkavat olla todella hyviä. Melodraamasta komediaan ja trilleriin vaivattomasti syöksähtelevä Mommy oli tosiaan yksi Cannesin purevimmista elokuvista. Emotionaalinen näkökulma on sekä ADHD:stä että jonkinlaisesta sosiopaattisuudesta kärsivän pojan, Steven. Dolan viettelee siis samastumaan aivan sietämättömään tyyppiin ja onnnistuu näin kertomaan ihmisyydestä jotain todella jykevää.
Parhaimmillaan Dolan on henkilöohjaajana. Antoine Olivier Pilon on ilmiömäinen Stevenä. Anne Dorval on sekä uskottava että hurja äitinä, jonka elämänhallinta on eri tavalla yhtä sekaisin ja moraali olematonta. Tähän asti molemmat näyttelijät tunnettiin vain Kanadassa.
Itse epäilen vielä salaa, että Mommyn erinomaisuus oli sittenkin pitkälti osaavan leikkaajan ansiota. Voi myös olla, että Xavier Dolan on pian yksi maailman kiinnostavimmista ohjaajista. Toivotaan, ettei hän sentään voita parhaan ulkomaisen elokuvan Oscaria. ■
