Image

Kyyneleet, mihin jäitte



Kyyneleet, mihin jäitte

Pixarin uusi animaatio Coco ei itkettänyt Kalle Kinnusta tarpeeksi.
Teksti Kalle Kinnunen

Pixarin uusi animaatio Coco ei itkettänyt Kalle Kinnusta tarpeeksi.  

Kieltämättä: Pixarin uusi elokuva Coco on pieni pettymys. Se pani itkemään vain kahdesti ja ainoastaan toisella kerralla sain kouristuksia.

Tarkoitan kouristuksilla sellaista kramppia, joka syntyy elokuvateatterissa, kun liikutus vyöryää valtoimenaan ja omasta tahdosta riippumatta. Itku alkaa, ja omalta osaltani se on usein eräänlaista korinaa, sillä jokin puolitietoinen psyyken osa pistää tunnereaktiolle hanttiin.

Silloin on ihan pulassa. Kun korina alkaa kantautua muutaman penkkirivin päähän, en tee kuolemaa valkokankaan äärellä, vaan katson jotain koskettavaa – melko suurella todennäköisyydellä Pixar-elokuvaa – ja nautin. Elämäni voimakkaimmat elokuvakouristukset aiheutti Inside Out – mielen sopukoissa. Kun näin sen Cannesin elokuvajuhlilla ja oma reaktioni tuli itselleni yllätyksenä, mietin selviänkö salista yhtenä palana ulos. Tunteikas elokuva oli kuin urheilusuoritus. Sen jälkeen oli runneltu mutta suunnattoman onnellinen olo.

Kouristuksia ovat toki aiheuttaneet myös näytellyt elokuvat. Yksi varhaisimmista kouristusten aiheuttajista oli Spike Leen 25th Hour – viimeinen ilta -elokuvan lopulla nähtävä kuviteltu elämä. Kyllä, se on aika manipulatiivinen jakso, ja kyllä, olen ylpeästi höppänä. Viimeksi kouristelin Sean Bakerin upean köyhäinkuvauksen The Florida Projectin katkeransuloista loppua sekä Luca Guadagninon poikarakkauselokuvan Call Me By Your Name lopussa kuultavaa isän puhetta.

Animaatiotalo Pixarin noituus on kuitenkin vaarallisinta laatua, minkä sain ensimmäisen kerran tuta Up – kohti korkeuksia -elokuvan suloisessa muistelojaksossa. Sopersin ja nautin kouristelulle antautumisesta.

Evoluutiotani elokuvankatsojana voisi pohtia akateemisemmin: kirjata ylös, koska kiinnostuin elokuvista pintaa syvemmältä, koska tutustuin tosissani tekoprosesseihin ja koska magia alkoi olla pitkälti mennyttä.

Onneksi asia ei ole niin yksinkertainen. Emotionaalinen evoluutio on arvaamatonta. Surut omassa elämässä voivat heijastua kyynistymisenä, mutta yhtä hyvin voimakkaampana tarraamisena fiktion tarjoamiin tunteisiin.

Mikään ei ole vaikuttanut niin rajusti kuin vanhemmuus. Kun siitä harppaa vuoden eteenpäin, tietää jo, että omassa elokuvankatsomisen historiassa on vain kaksi aikakautta, ennen ja jälkeen.

Isyyden myötä sain kokea ihan uudenlaisen rakastamisen tunteen – ja toisaalta tulin tietoiseksi kaiken katoavaisuudesta, elämä lyhyydestä ja hauraudesta tavalla, jolla en koskaan aiemmin kyennyt hahmottamaan. Maailmankaikkeus laajeni.

Ehkä siksi Inside Out, Pixarin elokuva tytön lapsuuden lopusta, on se kaikkien aikojen fyysisin elokuvakokemukseni. Kun näin sen, tyttäreni oli hieman alle vuoden vanha, ja minä olin mantereen toisella puolella.

En oikein kykene edes ajattelemaan Inside Outia ja tuota ensimmäistä katsomiskertaa puhkeamatta kyyneliin. Nyt alkoi taas itkettää, mikä on haaste, koska se tekee tämän kolumnin laatimisesta hankalaa, sillä olen kahvilassa ja muut asiakkaat eivät tiedä, että kyse on Pixarin tunneinsinöörien salajuonesta.  

Coco voisi kyetä samaan kun Inside Out. Meksikoon sijoittuvassa Cocossa puhutaan jatkuvasti kuolemasta, menetyksistä ja kadonneista lähiomaisista. Päähenkilö on Miguel-poika, joka haluaisi muusikoksi. Vahingossa hän langettaa kirouksen perheensä päälle ja joutuu seikkailemaan kuolleiden maassa, jotta esi-isät saisivat rauhan.

Eräs teema on unohdus: muistamme kuolleita läheisiämme, mutta muutamien sukupolvien myötä viimeinenkin muisto meistä katoaa. Nimenomaan luopuminen, ohikiitävät onnen hetket ja mahdottoman haikea hyväksyminen mahdottomaksi eli elämän rajallisuus ovat yleensä elokuvien suuria itkettäjiä, ainakin minulle.

Silti Cocossa ei ladata täysillä. Se on sujuva ja viihdyttävä koko perheen elokuva, jossa on hyvin simppeli juoni sekä omaan makuuni hieman liikaa seikkailu- ja törmäilyaineksia suhteessa tunnepuoleen. Matka kuolleiden maahan voisi olla myös painajaisten raaka-ainetta, mutta kun kyseessä on Pixar, visuaalinen toteutus on kaunis, lempeä ja loputtoman kekseliäs.

Coco onnistuu siis olemaan iloinen elokuva kuolemasta. Samalla etenkin menetyksen tuntu puuttuu. Hyvä leffa, hieman tavanomainen vain – sain ainoastaan parit pienet kunnon itkut.

Julkaistu: 15.2.2018