Tapasin junassa nuoren miehen, jonka kanssa heittäydyin juttusille. Kaveri oli matkalla kotiinsa Rovaniemelle, hän oli ollut Helsingissä maalaamassa taloa. Opettajaksi opiskeleva nuorukainen hankki kesällä tienestejä ulkomaalauksilla.

Keskustelumme kääntyi pian kännyköihin. Niiden käytöstä koulussa kohistiin juuri tuolloin kovasti. Juttukaverini toivoi asiaan lainsäädäntöä tai muuta selkeää sopimusta, jonka nojalla opettajat voisivat kohdella oppilaita yhden­mukaisesti ympäri Suomen. Viisas ajatus minusta.

Puhuimme myös siitä, miten tekoäly muuttaa koulunkäyntiä ja opiskelua. Mitä tapahtuu koululle, kun esseen, aineen tai koevastauksen saa verkosta yhdellä napin painalluksella? Toistaiseksi tekoäly tekee tyhmiä virheitä, mutta se kehittyy, joten tuo päivä on edessä.

Päädyimme samaan johtopäätökseen kuin monet yliopistot eri puolilla maailmaa: suulliset tentit sekä kynä ja paperi palaavat luokkahuoneisiin ja koesaleihin. Ruotsissa on havahduttu myös siihen, että painettu teksti jää mieleen paremmin kuin ruudulta luettu. Ruotsin kouluihin onkin ryhdytty hankkimaan enemmän kirjoja.

Junatuttavani nosti esiin vielä yhden asian: kun oppilailla ei ole luokissa omia paikkoja, lapset hakevat tuntien alussa tavarat kaapeistaan ja asettuvat kuka minnekin. Syntyy sähläystä ja kullanarvoista aikaa valuu hukkaan. ”Miksiköhän pulpetit on keksitty?” tuleva opettaja kysyi hymyillen.

Vaikka kaikki kehittyy, vanhaakaan konstia ei kannata hylätä, jos se toimii.