Verlan puuhiomon ja pahvitehtaan historia on jonkinlainen tuhkimotarina: Koska Verlankosken rannalla sijaitsevalla tehtaalla ei ollut laajenemisen edellytyksiä, se pysyi lähes muuttumattomana koko toimintansa ajan, yli 80 vuotta. Mutta juuri siitä syystä se on päässyt Unescon maailmanperintöluetteloon. Samankaltaisia ei enää löydy mistään maailman kolkasta.

Tehtaan kasvun ja kehittymisen mahdollisuudet tyssäsivät siihen, että kosken voima ei riittänyt pyörittämään suurempaa laitosta. Verlankoski oli kaikkein pienin koski, joka Kymenlaaksossa valjastettiin puunjalostusteollisuuden käyttöön 1800-luvun lopulla. Koski saneli tuotannon rajat. 

– Aina, kun lähdettiin ostamaan uutta konetta, se sovitettiin näihin tiloihin ja systeemeihin. Viimeisen kerran uusi kone ostettiin vuonna 1935, kertoo tehdasmuseon pääopas Jussi Lemminkäinen. 

Tehdas valmistui vuonna 1893. Sen johtajaksi tuli itävaltalainen insinööri Gottlieb Kreidl, koko kylän isällinen patruuna. 

Paikka oli syrjässä, joten sinne piti houkutella väkeä töihin. Patruuna rakennutti työntekijöilleen asuntoja ja kylän lapsille koulun. Tehtaalla oli oma sairaanhoitaja, ja sen työväki sai lääkärinhoitoa ja lääkkeitä yhtiön kustannuksella. Eläkekassa toi turvaa vanhuudenpäiville. Tehdas ja sen työntekijät perustivat myös yhteisen sairauskassan. 

Kylä alkoi vaurastua. Eniten töitä tehdas tarjosi miehille, mutta ilman naisia ei olisi pärjätty. 

– Naiset tekivät kaikkein raskaimmat työt: he nostelivat painavaa, märkää pahvia ja työskentelivät kuivaamossa, jonka lämpötila oli aina vähintään 45 astetta. Miehet käyttivät koneita ja huolsivat niitä, Lemminkäinen sanoo. 

Verlan pahvia sanottiin maailman parhaaksi. Sitä vietiin muun muassa Venäjälle, Keski-Eurooppaan ja Etelä-Amerikkaan. Pisimmät asiakassuhteet kestivät yli 50 vuotta. Viimeinen tilaus tuli Bangladeshista vielä viisitoista vuotta tehtaan sulkemisen jälkeen.

Koski ja tehdas ovat Verlan kylän sydän. Ne kuuluvat yhteen ihan kirjaimellisesti. Tehdas rakennettiin aivan kiinni koskesta johdettuun kanavaan, sillä sen koneet toimivat pitkään suoralla vesivoimalla. 

Näky on idyllinen. Kosken ylittävältä sillalta voi ihailla punatiilistä tehdasrakennusta ja huvilamaista patruunan pytinkiä, jossa olivat konttori ja Kreidlin asunto. Sitä ympäröivässä puistossa kasvaa vanhoja vaahteroita, jalopähkinöitä ja syreenipensaita. Kukkapenkeissä kukoistaa vanhanajan perennoja. 

Tehdasaluetta kaunistaa myös punatiilinen pahvikuivaamo lukuisine pikku torneineen. Vanhan tallirakennuksen käsityöläispuodit kutsuvat kesäisin matkailijoita, ja entisessä makasiinissa voi pistäytyä kahvilla tai syödä lounasta. Koristeelliset tiilirakennukset ovat viipurilaisen arkkitehdin Eduard Dippelin käsialaa. 

Esko Lautamatti aloitti työt tehtaan kehysnaulaamossa kaksitoistavuotiaana vuonna 1943. 

– Sota-ajan vuoksi ei lapsityövoima ollut kiellettyä. Mylläri teki kehykset, ja meidän poikien homma oli naulata ne kiinni. Kehyksiä tarvittiin pahviarkkien pakkaamiseen.

Kolme vuotta myöhemmin hän pääsi korjauspajalle metallisorvaajan oppiin vanhemman ammattimiehen opastuksella. 

 – Tämä oli kuin perheyritys, hommat siirtyivät isältä pojalle. Tehtiin kaikkea, mitä työnjohto käski. Se oli vaihtelevaa ja kiinnostavaa, joka aamu oli ihan mieluinen lähtö. Syksyisin kävimme joskus perunannostossakin yhtiön omistaman kartanon mailla, Lautamatti muistelee.

Lapsena hänestä oli jännittävää leikkiä kuivaamossa. Ruukki oli muutenkin poikien unelma. Se oli täynnä kiinnostavia koneita, laitteita ja paikkoja. Tukit uitettiin lähiseudun metsistä Mäntyharjun vesireittiä pitkin tehtaalle.

Pahviarkit punnittiin isolla vaa’alla. Punnitseminen kuului naisten töihin.

Esko Lautamatti työskenteli tehtaan konepajalla sorvarina.

Tehtaan konttorin kirjoituspöydällä on yhä avoin toimituskirja. 

– Kun isät olivat rintamalla ja äideillä täysi työ huushollin kanssa, ei meitä vahdittu. Juoksimme joskus tukkisuman päälläkin. Mitään pahaa ei silti koskaan sattunut. 

Tehdasalueen ympärillä ei ollut portteja. Lapset toivat sinne eväitä vanhemmilleen. 

– Ne olivat onnellisia aikoja. Tehdas järjesti Kokkokalliolla pieniä juhlia, joissa esitettiin näytelmiä, ja urheiluseura Kiri piti tanssit. Kylä oli 50-luvun alussa hyvin vireä. Tämä oli yhteisö, joka puhalsi samaan hiileen. 

Idylli alkoi kuitenkin särkyä jo silloin, kun tehdas tuotti parhaiten. Se ei pärjännyt kilpailussa isommilleen. 

Teknisesti tehdas oli jäänyt ajastaan jälkeen, pahvi meni yhä huonommin kaupaksi ja henkilöstökulut kasvoivat. Energiastakin oli välillä pulaa. Kymiyhtiö päätti vuonna 1952, että pahvintuotanto lopetetaan Verlassa vähitellen. Kolmesta työvuorosta siirryttiin ensin kahteen, sitten yhteen vuoroon. 

Tehtaan lakkauttaminen kesti kaksitoista vuotta, ja sinä aikana moni vanhempi työntekijä ehti jäädä eläkkeelle. 

Kun Verlan tehdas suljettiin vuonna 1964, se olisi voitu saman tien muuttaa museoksi. Meni kuitenkin seitsemän vuotta, ennen kuin museohanke otti tulta. Idean isänä voi pitää tehtaan omistajan, silloisen Kymiyhtiön tiedotuksessa työskennellyttä Veikko Talvea. Hän oli historioitsija, joka ihastui ruukkialueen viehättäviin rakennuksiin ja oli loputtoman kiinnostunut kaikesta, mikä liittyi tehtaan ja sen työläisten elämään. Hän onnistui lobbaamaan museoidean omistajalle. 

Museo avattiin vuonna 1972. Oli silkka sattuma, että samana vuonna Unesco perusti maailmanperintöluettelonsa. Verlan museo pääsi luetteloon vuonna 1996. UPM-Kymmene omistaa suurimman osan tehdasalueen suojelluista rakennuksista ja vastaa  kulttuuriperintökohteen ylläpidosta. 

Jokainen yli 50-vuotias suomalainen on todennäköisesti pitänyt käsissään Verlan puupahvia. Kaikki suomalaiset kirjansitomot käyttivät sitä kirjojen kansien tekemiseen. Siitä tehtiin myös kenkälaatikoita, tupakka-askeja ja koulujen opetustauluja. 

– Verlan pahvi oli luomupahvia. Se tehtiin kuusesta, eikä siihen tarvittu mitään lisäaineita, kertoo Jussi Lemminkäinen. 

Museossa Lemminkäinen esittelee saksalaista pahvikonetta, joka oli käytössä koko tehtaan toiminta-ajan. Mikäpä sen olisi hajottanut? Tuotanto oli pientä nykyaikaan verrattuna.

– Täällä syntyi pahvia 2 000 tonnia vuodessa. Saman määrän tekee nykyinen kartonkikone yhdessä päivässä… Mutta sekään ei sitten oikein kannata, Lemminkäinen pohdiskelee viitaten tehtaiden sulkemisiin viime vuosina. 

Sitten hän tarjoaa selityksen.

– Verlan tehdas kannatti, koska koneet olivat vanhoja. Ne olivat jo moneen kertaan maksaneet itsensä takaisin. Ennen puu ja työvoima olivat halpaa, ja pahvi kallista. Tänä päivänä on täysin päinvastoin. Ainoa, mikä on halpaa, on pahvi.

Pahvitehdas, kuivaamo ja patruunan pytinki hallitsevat maisemaa järveltä katsottuna.

Kylän väkiluku sen parhaina aikoina oli 160. Nyt siellä on ympärivuotisia asukkaita kolmisenkymmentä. Verlan Kyläyhdistykseen kuuluu silti noin 200 jäsentä.

– Jäseninä on verlalaisten sukulaisia ja sukulaisten sukulaisia, kesämökkiläisiä, nykyisiä ja entisiä kyläläisiä – kaikilla on jokin linkki tänne, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja Arja Torikka.

Kyläyhdistyksen iso voimanponnistus oli kylän seuratalon kunnostaminen. Nyt siellä kokoonnutaan erilaisten harrastusten merkeissä. Kesälauantaisin yhdistys pitää toria Raamisahan takana ja kirpputoria entisellä kyläkaupalla. 

Kyläkauppa lopetettiin viisi vuotta sitten. Lähin kauppa, koulu ja terveyskeskus ovat 12 kilometrin päässä Jaalassa. Asiointilinjaa operoiva taksi vie sinne kerran viikossa. Ravintola Werlan Hovi sentään avattiin kylässä uudelleen tänä kesänä. 

Suojeltu museoalue on kooltaan 23 hehtaaria. Arja Torikan mielestä kyläyhdistyksen ja museon yhdessä järjestämät tapahtumat virkistävät kylän elämää, ja kylä vilkastuu aina kesäisin, kun ihmisiä saapuu eri puolilta maailmaa. 

Museossa käy vuosittain noin 15 000 matkailijaa. Viime vuonna heitä oli 61 eri kansallisuutta. Vierailijoista kymmenen prosenttia on ulkomaalaisia. 

Museon johtaja Ville Majuri on varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Museon tehtävä on ennen kaikkea suojella kohdetta, ja nyt yksi suojeluun liittynyt iso huolenaihe on poissa päiväjärjestyksestä: tehtaan tiiliseinä on eristetty voimalaitokselle johtavasta vesikanavasta suojapadolla. 

– Pato on juuri valmistunut. Se oli vuosien työ ja kallis hanke. Saimme siihen Museovirastolta 140 000 euroa tukea. Pato estää tehdasrakennusten rapautumisen ja eliminoi tulvariskit, Majuri kertoo.

Ollakseen Unescon maailmanperintökohde Verla on hänestä mielenkiintoisella tavalla poikkeuksellinen. Monet muut kohteet ovat yleensä hyvin erikoisia, Verla puolestaan edustaa omalle ajalleen hyvin tyypillistä puuhiomoa. 

– Tällaisia ruukkeja oli paljon 1900-luvun vaihteessa pohjoisella havumetsävyöhykkeellä niin Pohjois-Amerikassa kuin Pohjois-Euroopassa. Mutta ne eivät ole säilyneet. Vaikka Verla on tavallinen, se on silti ainoa lajiaan. ●

Teksti Leena Raivio, kuvat Kari Kaipainen