Image

Kuvitelmia romantiikasta



Kuvitelmia romantiikasta

Ville Valo oli ensimmäinen poptähti, johon ihastuin. Vuosi oli 2000 ja minä 12. Olin siihen asti kuunnellut lähinnä radiohittejä sekä Abbaa ja Beatlesia.
Teksti Iida Sofia Hirvonen

Metalliin tai raskaampaan musiikkiin en uskaltanut kajota: raskaan rockin estetiikka vaikutti ahdistavalta, etenkin kun mediassa levisi moraalipaniikki saatanaa palvovasta nuorisosta, joka polttaa kirkkoja ja hautakiviä. En uskaltanut katsoa edes Marilyn Mansonin musiikkivideoita ilman, että laitoin välillä silmät kiinni. Olin varhaisteini, joka uskoi Jumalaan, rukoili ja varoi ajatuksiaan, koska Jumala kuitenkin kuunteli niitä koko ajan. Pelkäsin, että raskaalle kuvastolle altistuminen voisi johtaa siihen, että alkaisin nauttia raskaasta musiikista ja seuraavaksi pukeutuisin mustaan ja myisin sieluni paholaiselle. Jos en olisi varovainen, seuraukset voisivat olla peruuttamattomat.

Sitten tuli His Infernal Majesty, joka teki aiemmin pelottavalta tuntuneesta kuvastosta helposti lähestyttävää. Oivalsin, että voin kuunnella laulettavan six six sixin ilman, että muutun  saatananpalvojaksi. HIMin kappaleet olivat huvittavia ja kamalan kauniita. HIMissä ei ollut mitään arkista. Kuten 80-luvun Hanoi Rocks, HIM tuntui sarjakuvamaiselta fantasiabändiltä, joka toteutti visiotaan siitä, millainen rockbändin pitää olla. Ville Valo oli kaunis rocktähti, jonka karisma oli zeniitissään lähes davidbowiemaisella tasolla. Televisiossa hän iski silmää, naureskeli ja näytti lähes faustisen sopimuksen tehneen itsevarmalta. Ville Valo oli ihana!

HIMin kuvitelma romantiikasta osui yhteen aikansa popkulttuurin käsitysten kanssa. 90-luvun lopun hittielokuvissa, kuten Romeo+Juliassa, Rakastuneessa Shakespearessä ja Titanicissa rakkaustarinat olivat tuomittuja päättymään tuhoisasti. HIM toisti tragedioita ironisesti, mutta samalla niin tosissaan omaan kliseekokoelmaansa heittäytyen, ettei kokonaisuus muuttunut sketsiviihteeksi.

Ensimmäisillä HIMin keikoilla oli pentagrammeja ja tanssityttöjä, jotka kiehnäsivät Ville Valon jaloissa ja kantoivat tälle lisää punaviiniä. Kun HIM esiintyi vuonna 1998 Seinäjoen Provinssirockissa, huhuttiin, että saatananpalvojat aikovat polttaa festivaalin aikana jonkin Seinäjoen kirkoista.

Kun katsoo ensin videoita aivan HIMin uran alusta ja sen jälkeen esiintymistä saksalaisella televisiokanavalla vuonna 1999, huomaa, miten nopeasti HIM muuttui joukosta goottilymyilijöitä isoksi rockbändiksi. Yhtyeeksi, jonka menestys vaikutti väistämättömältä. Se oli kirkas hetki, joka alkoi haljuuntua viimeistään siinä vaiheessa, kun Ville Valo alkoi käyttää rumaa pipoa ja hengailla Bam Margeran kanssa.

HIMin uraa voi pitää kokonaisuudessaan kaupallisena menestyksenä. Silti se noudattaa melkein onnistuttiin -kaavaa, joka seuraa oikeastaan kaikkia suomalaisia rockbändejä, jotka ovat yrittäneet menestyä ulkomailla. Suomalainen media odotti, että HIM tekisi vihdoin sen, missä Hanoi Rocks epäonnistui ja saisi listaykkösiä Jenkeissä. Niin ei kuitenkaan käynyt: HIMistä tuli lähinnä kansainvälisen metalliyleisön suosikki, jonka ura välillä takkuili tuottajavaikeuksien ja päihdeongelmien takia.

Monen fanin ja Ville Valon itsensä mielestä Love Metal ja Venus Doom olivat yhtyeen parhaat levyt. Omasta mielestäni HIM taas oli parhaimmillaan kahden ensimmäisen albuminsa aikana. 2000-luvun edetessä heartagram-kuvasto alkoi levitä kaikkialle, läävääntyä ja näyttää rokkibaarimaisen tunkkaiselta. Suomalaiset rockbändit The Rasmuksesta Negativeen alkoivat jäljitellä HIMin menestysreseptiä. Yhtyeet tekivät epämääräistä synkistelymusikkia ilman sitä huumorin- ja nyanssientajua, joka teki millennium-aikojen HIMistä niin hienon bändin. Koko love metal -estetiikka alkoi näyttää väsyneeltä eikä minua enää huvittanut kuunnella edes HIMiä. Vasta nyt, kun HIM heittää jäähyväisiään, olen halunnut ymmärtää uudelleen, kuinka merkityksellinen bändi se oli.

HIM avasi peruuttamattoman viehätyksen melankoliaan, ja ”synkkä” gootti- ja elektroninen musiikki vetää minua yhä puoleensa. En ostanut lippua HIMin jäähyväiskeikoille enkä Tuskaan, mikä alkoi kaduttaa Tuska Festivalin aikana. Kävelin porttien ulkopuolelle kuuntelemaan, kuinka When Love and Death Embrace soi. Ajattelin, että se on täydellinen kappale ja minusta tuntui aivan yhtä haikealta ja pakahduttavalta kuin 13-vuotiaana.

En nähnyt, oliko Ville Valolla pipo tai joku muu ruma hattu päässä. ■

Julkaistu: 16.11.2017