Apu

Kuvataiteilija Osmo Rauhala: Äitini opetti, miten kuollaan

18


Kuvataiteilija Osmo Rauhala: Äitini opetti, miten kuollaan

Sairaalassa pyysimme äidille huoneen, josta hän saattoi katsella puita viimeiseen asti. Omalla käytöksellään hän näytti, miten täältä lähdetään tyynesti.
Teksti Apu-toimitus

Sydänlihastulehdus ei anna mitään varoituksia. Tämän opin, kun viimeistelin Tyrvään kirkon maalauksia. Tein paljon töitä, vaikka oli jatkuvaa kuumetta. Sitä alentaakseni söin liian pitkään tulehduskipulääkkeitä – sillä seurauksella, että sain sydänlihastulehduksen ja menin yhtäkkiä tajuttomaksi autoa ajaessani. Myöhemmin lääkäri kertoi, että 60 prosentilla sydänlihastulehduksen saaneista ensimmäinen oire on kuolema.

Aiemmin olin ajatellut, että kaikki, mikä tulee tehtäväksi, laitetaan vain jonoon odottamaan vuoroaan. Nyt tiedän, että on valittava, mitä sinne jonoon laitetaan. Kaikkea ei ehdi. 

Murrosiässä aloin kysellä itseltäni, miksi olen olemassa. Näiden vähän ahdistavien ajatusten yhteydessä minulle tuli kerran kummallinen, hyvin lämmin tunne ja sitten oivallus: Syntymäni ei ollut oma valintani. Minä vain ilmestyin tänne ja sain l­ahjakseni tietyn määrän energiaa enkä ole vastuussa muusta kuin siitä, miten sen energian käytän. Tämän tajuaminen­ rauhoitti valtavasti. 

Maanviljelijänä olen huomannut, että jos pidän yhden lepopäivän viikossa, saan kuukaudessa enemmän aikaan kuin ilman sitä sunnuntain lepoa. Kun jyräsin aikoinaan peltoa hevosen kanssa, huomasin, että hevonen pitää aina välillä viiden minuutin tauon. Siinä sitten isäntäkin lepää. Hevosen rytmi on aika hyvä ihmisenkin kuntoutuksessa. 

Kalastaessa kytken aivot pois päältä. Kun minulla on iso taimen kiinni perhossa, kaikki huomio kulkee siimaa pitkin vedenrajaan ja siihen kalaan. Intensiivinen keskittyminen rentouttaa. 

Taide on osa ihmisen evoluutiota. Yhteisöt, joissa oli jo varhain musiikkia, tarinan­kerrontaa ja luolamaalauksia, olivat hyviä ratkaisemaan ongelmia. Taide kehitti ihmisen teknistä osaamista ja yhteistyökykyä. Samalla kun oltiin hyviä kuvanveistäjiä, oltiin hyviä aseentekijöitä. Tämän vuoksi olemme vieläkin tällä planeetalla. Muutenhan sapelihammastiikerit olisivat syöneet meidät jo ajat sitten.

New York muutti elämäni. Olen asunut siellä osan vuodesta jo 30 vuotta ja omaksunut myönteisen ja energisen elämänasenteen. Jos osaat hommasi, Amerikassa ei haittaa, mistä olet tullut. Se ei ole kiltteyttä vaan käytännöllisyyttä. Kaikille annetaan mahdollisuus. Kun sinne tulee pakolaisperhe, he ovat viikossa töissä: isä ajaa taksia ja äiti siivoaa marketissa. Meillä ei maahanmuuttaja työllisty. Amerikassa katsotaan, mitä hyötyä heistä voisi olla. 

Äitini opetti, kuinka kuollaan. Hänellä oli aivorappeuma, ja kuutisen vuotta hoidimme häntä kotona. Äidillä oli vahva suhde luontoon. Sairaalassa pyysimme hänelle huoneen, josta hän saattoi katsella puita viimeiseen asti. Vaikka hän ei enää pystynyt puhumaan, hän oli meihin katsekontaktissa loppuun saakka. Omalla käytöksellään hän näytti, miten täältä lähdetään tyynesti. 

Olen tuntenut kuolemanpelkoa, mutta tämä kokemus äitini viime hetkistä toi rauhaa. Molempien vanhempieni kuollessa minulla on ollut hyvin voimakas tunne siitä, että kaikki ei pääty tähän. Että jokin jatkaa.

Teksti Leena Raivio, kuva Satu Nyström

Julkaistu: 3.11.2017