Valkeassa talossa espoolaisella mäellä asuu hauras, mutta vahvasti elänyt taiteilija. Hän istuu lempituolissaan ja katsoo isoista ikkunoista merelle – maisema saatiin esiin moottorisahan avulla. Huoneet ovat täynnä itse tehtyä taidetta, levyhyllyssä Pavarottia ja Rod Stewartia.

Korutaiteilija ja kuvanveistäjä Björn Weckström, 83, on Villaansa tyytyväinen. Toinen talo on vanhalla työmaalla Italian Toscanassa, mutta näihin huoneisiin hän on koonnut elämänsä.

– Tämä on minulle aika ideaalinen paikka, sekä koti että galleria. Veistokset ovat kuin pitkän uran lapsia, kaikkiin liittyy muistoja. On kiva, että ne ovat yhdessä paikassa, Weckström sanoo.

Talo oli ollut vuosia tyhjillään omistajan riitauduttua veroviranomaisten kanssa. Hänen kuoltuaan Weckström osti talon.

– Olin jo pitkään etsinyt täältä tällaista paikkaa.

Yhden taulun takana on ovi, josta kippiauto voi nostaa isoja töitä sisään. Lattia kestää tuhat kiloa per neliö. Kellarikerros ja piharakennus ovat täynnä veistoksia, vitriineissä läpileikkaus Weckströmin korutaiteesta. Sohvakalustokin on hänen omaa 1970-luvun mallistoaan.

– Siihen aikaan myytiin jättikokoisia huonekaluja. Huonekaluliikkeessä tuntui kuin puhvelilauma olisi hyökännyt päälle: ruskeata, paksua ja raskasta sohvaa, joka ei ollut mieleeni. Suunnittelin itse, ja tehtiin pieniä sarjoja. Vaimoni osti näitä huutokaupassa takaisin Toscanan Pietrasantassa.

Tuoreessa elämäkerrassaan Myyttien muotoilija (Bazar) Weckström myöntää: ”En voi väittää, ettenkö olisi kokenut onnistumisia – olen toki. Niitäkin.”

Kauan sitten Georg ja Anna Weckströmin kapinallinen poika suostui isänsä tahtoon ja lähti kultaseppäkouluun.

– Isoisä oli kultaseppä, ja epäonnistuttuani koulussa isä halusi kovasti, että hakisin ammattia. Itse halusin taideakatemiaan, mutta annoin periksi, kun kultaseppäkoulua käyvä hyvä ystäväni mainosti sitä. Suomalainen design oli 1950-luvun alussa nousemassa, ja ajattelin, että ehkä sen voisi kytkeä kultasepän ammattiin. Ja niin kävikin. Koulu järjesti minulle paikan muotoilijana.

Weckström oli elänyt lapsuutensa keskiluokkaisessa, saksaa ja ruotsia puhuvassa perheessä. Äidiltä saatu lukuinto – venäläisiä klassikoitakin 12-vuotiaana – ei riittänyt kouluun saakka. Mieluummin hän soitteli kaveribändissä jazzia ja maalasi akvarelleja.

Hänestä ei tullut insinööriä tai ekonomia kuten veljistään, eikä upseerikoulun kasvattia suvun miesten tapaan. Hänestä tuli taiteilija, jonka sotilaspassiin merkittiin: ”Tykkimies. Soveltuu lataajaksi.”

Köyhä Suomi keräsi voimia. Helsingin olympiakisat 1952 näyttivät modernilta, mutta korutaiteessa Suomi laahasi kaukana Euroopasta, ”perinteisten helyjen ja saksalaiskopioiden” tasolla.

Kansa kaipasi jo valoa harmauteen. 1960-luku toi orgaanisia muotoja ja pintoja, Weckströmin lisäksi Tapio Wirkkalaa ja Timo Sarpanevaa.

– Markkinat muotoilulle, designille ja taide-esineille olivat selvästi olemassa, ja työ oli edullista. Arabialla oli mahdollista pitää kaarti keramiikkataiteilijoita tuotantolaitoksen yläkerrassa. Tällainen ei olisi mahdollista enää tänä päivänä.

Taideteollisuusyhdistyksen sulava johtaja Olof Gummerus, tuo ”uskomaton mies”, raivasi tietä käsitteelle Finnish Design. Weckström muistaa hänet Milanon triennaalista 1961.

– Knalli päässä, punainen neilikka ja tweedpuku, puhui täydellistä italiaa ja muisti työntekijöitten nimet. Italialaiset olivat täysin myytyjä. Hän junaili palkintoja sopivasti suomalaisille taiteilijoille. Suomalainen muotoilu pääsi maailmankartalle.

Weckströmin tullessa kansainväliselle näyttämölle ilmasto oli kokeilunhaluinen ja luova.

– 1960-luku oli äärimmäisen avoin vuosikymmen, joka hyväksyi uutuuksia. Tuli Beatles, sosiaaliset kokeilut, televisio, massaturismi ja vaikka mitä. 1960-luku oli täynnä optimismia, joka 1970-luvun alussa ensimmäisen öljykriisin alkaessa puhkesi kuin ilmapallo.

Weckström heittäytyi minimalistiseen skandinaaviseen muotomaailmaan Alvar Aallon kokiessa häntä rohkaista:

– Pitää aina lyödä häpnaadilla.

1960-luku oli kuin hänelle tehty.

– Korutyylini olisi ollut mahdoton lanseerata 1950-luvulla tai 1970-luvulla. Kultaseppäala on hyvin konservatiivinen, sitä ei niin vain ravisteta.1960-luvulla kuitenkin vähän joka sektori halusi uusiutua. Tämä teki mahdolliseksi läpimurron.

Seuraava vallankumous syntyi, kun Aslak Jomppasen vene vei hänet Lemmenjoen kultamaille.

– Tuttu valokuvaaja pyysi mukaan. Hän tunsi kaikki kullankaivajat. Kun heille tarjottiin siellä viskiä, pöydälle tulivat ne isot hiput, ja kyllä se oli sellainen ahaa-elämys minulle: tämän näköistäkin se kulta voisi olla.

Kiiltäväksi kiillotettu vaihtui veistokselliseen, mattaan ja murrospintoihin. Äkkiä Weckströmillä oli oma ilmaisu ja muotoilijaidentiteetti.

Kun Weckström voitti kansainvälisen kilpailun Riossa, puhelin alkoi soida. Pekka Anttilan Kruunu-Koru, Weckströmin työllistäjä, muuttui Lapponiaksi.

– Lapponiasta tuli vientiyritys tavallaan yhdessä yössä. Se muotokieli herätti ihan uskomatonta kiinnostusta. Sitä pidettiin hyvin suomalaisena, koska se oli luonnonläheinen. Suomessa sitä ei oikein haluttu hyväksyä, kun se poikkesi minimalistisesta tyylistä, joka oli tavallaan koodina opetettu Ateneumissa. Mutta vähitellen se jää suli.

Lapponia on ollut Weckströmille tärkeä ja ”taloudellisesti tasoittava” yritys myös myöhempinä kuvanveiston vuosina.

– Harva ihminen käy veistosnäyttelyissä, mutta kultasepänliikkeen ikkunoissa korut ovat tulleet tutuiksi vähän joka puolella maailmaa. Säälihän se on, mutta näin on vaan käynyt.

Talvella 1969 Weckström muutti ensi kertaa Espooseen, professori Aulis Blomstedtin piirtämään taloon. Tunnetuin hänen töistään, kaulakoru Planetaariset laaksot, syntyi talon pihassa merituulen tuiskuttaessa aaltoilevia kinoksia, joihin viisto valo piirsi sinertäviä varjoja.

Koru sai planetaarista mainetta prinsessa Leian kaulalla Tähtien sodan (1977) loppuhetkillä.

– Kummallista, miten asiat ovat auttaneet. Amerikassa veistosnäyttelyissä galleristi esitteli minut miehenä, joka teki sen Star Wars -korun. Meillä sitä vain ei osattu käyttää hyväksi. Koru oli Lapponiassakin monta vuotta pois tuotannosta.

1970-luvulla, kun Weckström alkoi lisätä akryylia hopeaan, Yoko Ononkin nähtiin heiluttavan suomalaista Kivettynyt metsä -sormusta Dick Cavett Show’ssa.

Kuvanveistäjäksi Weckström ryhtyi hankalaan aikaan: 1970-luvun arvovirtaukset odottivat yhteiskuntakriittisyyttä.

– Korumuotoilu oli täysin out, koska sehän oli porvarillista hömpötystä. Ja kun tällainen, joka on myynyt ítsensä kapitalisteille, ryhtyy tekemään veistostaidetta, niin sehän ei kelpaa millään. Ilmapiiri oli sellainen, että rupesin hakemaan itselleni vaihtoehtoista kotimaata, kun jatkuvasti oli kysyntää näyttelyihin ulkomailla.

Weckström laskee pitäneensä 53 näyttelyä, joista vain 15 kotimaassa.

– Olin jo opiskellut ranskaa Pariisi kiikarissa, kun sain professuuritarjouksen Pisasta. Totesin, että Italia sopii mainiosti, ja sinne sitten jäin.

Varsinkin italialaisten valutekniikka teki vaikutuksen: ei minkäänlaisia teknisiä rajoituksia.

– Yksi amerikkalainen juristi osti minulta joka vuosi veistoksen. Kerran eräs Suomessa valettu työ tuli takaisin. Hän hyväksyi työn, mutta ei valua. Italiassa eräs professori ohjasi minut valimoon Pietrasantassa. He valoivat työn uudestaan ja asiakas hyväksyi sen. Siitä lähtien jäin asiakkaaksi.

1980-luvulla, geenitutkimuksista inspiroiduttuaan, Weckström harppasi abstraktista naturalismiin – ja antiikin tarujen maailmaan.

– Abstrakti veistos oli tullut tiensä päähän, koska moni siirtyi konseptitaiteeseen, geotaiteeseen ja vaikka mihin. Minä ryhdyin tulkitsemaan ihmiskunnan myyttejä, kuten kuolemaa.

Huoneen katossa riippuva parimetrinen Ikaros tai miehen ja moottoripyörän hybridi muistuttavat siitä, miten kiinnostunut taiteilija on ollut ihmisestä, tekniikasta ja geenimanipulaatiosta.

– Olen aina kokenut, että olen tällainen vierailija todellisuudessa, ja se on ollut inspiroivaa. Näillä teoksilla markkeeraan, että minä elän, mutta olen koko ajan tietoinen ajan rajallisuudesta. Kuolema on tässä vieressä koko ajan.

Ikaros lensi liian lähelle aurinkoa ja poltti siipensä. Weckström oli polttaa itsensä menestyksen huumassa 1960-luvulla.

– Vauhti oli hurjaa, ihan epäinhimillistä.

Romahdus, jopa itsemurha, olivat lähellä. Niitä lunnaita hän yhä maksaa.

– Sen jälkeen olen koko ikäni joutunut syömään unilääkkeitä. Menin niin pahasti sekaisin siitä, että normaali balanssi ei koskaan palautunut.

Avioliitot kariutuivat hektiseen, pirstoutuneeseen elämään, kunnes löytyi nykyinen hyvä ihmissuhde. Isän roolikin Weckströmiä on askarruttanut.

– En voi sanoa, että olisi huono omatunto, mutta millään tavalla optimaalinen en ole ollut. Lapset ovat suhtautuneet hyvin ymmärtäväisesti tällaiseen elämään, jossa on ollut paljon matkustamista ja työtä. He eivät ole moittineet millään tavalla, vaan katsoneet, että isä on vähän erikoistapaus, Weckström sanoo.

Ikä tekee ankaraa työtään. Purjehtiminen on vaihtunut veneilyyn pienellä moottoriveneellä, purjeet on leikelty taideteoksiksi raameihin.

Paineilmameisselin tärinä 1980-luvun marmorivaiheessa on jättänyt pysyvän hermohäiriön, jota on yhä kuntoutettava.

Mutta onpa paljon tullut tehtyäkin.

Mihin nämä toistatuhatta korumallia ja parisataa veistosta sitten aikanaan joutuvat?

– Toivomukseni on, että kaupunki ostaisi tämän kiinteistön. He saisivat nämä kokoelmat kaupan päällisiksi. Toki lapsillekin täytyy jakaa jotain, Weckström naurahtaa.

Auto tulee noutamaan Espoon maestroa lääkäriin. Taiteilijuus tuntuu jäsenissä.