Image

Kuolleessa kulmassa

1


Kuolleessa kulmassa

Juha Itkonen luki kirjan, jossa lähtökohtana on nelikymppisen elämän tarinattomuus.
Teksti Juha Itkonen
Kuvat Anja Reponen

Viisitoista vuotta sitten minun oli mahdotonta kuvitella nelikymppisen ihmisen elämää. Muistin lapsuuden ja todellisen nuoruuden. Kuusikymppisten ajatukset uskoin tavoittavani vanhempiani katsellessani, ja olihan minulla silloin vielä isovanhemmatkin, miksen siis olisi käsittänyt jotain myös vanhuudesta? Kolmikymppisenä menisin varmaan naimisiin, saisin lapsia, hankkisin omistusasunnon, jotain sellaista, mutta nelikymppisyys, mitä pirua se edes oli?

42-vuotiaana tiedän, mielikuvitusta ei enää tarvita. Silti kokemusta on hankala pukea sanoiksi. Puitteet ovat kunnossa. Ymmärrän, että ulkopuolisin silmin minulla on jopa jotain sellaista, jota kutsutaan vallaksi tai asemaksi. Itse tunnen pikemminkin katoavani: olen niin kauttaaltaan elämän ympäröimä, että hukun sen keskelle.

Kun ajattelen keski-ikää, ajattelen juoksuradan takasuoran loppupäätä. Pääkatsomo on toisella puolella. Tuuli puskee lievästi vastaan. Matka tuntuu jo jaloissa muttei varsinaisesti paina. Jatkan juoksua takakaarteen kuolleeseen kulmaan, josta joskus kuusikymppisenä oikaisen loppusuoralle elämänkokemukseni kirkastamana ja jälleen itsellenikin ymmärrettävämpänä kuin nyt, kun en ole selvästi oikeastaan mitään.

Pauliina Vanhatalo on vasta 39-vuotias, siis vähän liian nuori kirjoittamaan nelikymppisyydestä. Sallin kuitenkin varaslähdön hänen kaltaiselleen varhain perheellistyneelle ja muutenkin elämässään tunnollisen kunnianhimoisesti edenneelle suorittajaihmiselle.

Rohkenen luonneanalyysiin, sillä olen lukenut hänen kirjansa. Keskivaikea vuosi (2005) oli hieno kuvaus masennusdiagnoosin jälkeisestä elämästä, kiemuraisesta tiestä kohti valoa ja ehkä vähän entistä syvempää itsetuntemusta. Sitä luettiin, siitä löydettiin lohtua, ja samalla kirjailija perheineen tuli tutuksi monille. Tavallaan Toinen elämä on siis jatko-osa, päivitys miltei läheisiltä tuntuvien ihmisten kuulumisista.

Lähtöasetelma on haastava. Masentuneelle masennus on seisovaa vettä, mutta masennuksesta kirjoitettu kirja jo koukuttava tarina: selviääkö masentunut, ja minkälaisin vaurioin? Tällä kertaa tarinaa ei ole. Tarinattomuus on itse asiassa koko kirjan lähtökohta – Vanhatalolle keski-ikä näyttäytyy elämänvaiheena, jossa ratkaisevat valinnat on tehty, eikä omaa olemassaoloaan ole enää mahdollista hahmottaa suurena ja dramaattisena kertomuksena.

Kokemus on tunnistettava, osin ehkä yhteisen ammattimme takia. Kaikki ovat oman elämänsä päähenkilöitä, mutta tietynlaisilla ihmisillä tarve nähdä elämänsä tarinana on tavallista suurempi. Jos ei kuulu tähän ryhmään, kirjan tarinallisuuspohdinta saattaa tuntua kirjailijan yksinpuhelulta, mitä se tavallaan onkin. Keski-ikä pakottaa miettimään uudelleen suhtautumisensa moniin asioihin, esimerkiksi omaan työhön.

Tarjolla on onneksi myös ja enimmäkseen konkreettisempaa ainesta, jokapäiväistä inhimillistä toimintaa. Raahessa on edelleen meneillään puutalovanhuksen remontti. Se kiristää hermoja ja ajaa aviopuolisot välillä eri vuoteisiin. Introvertti kertoja tarvitsee edelleen runsaasti omaa tilaa ja käy ulkomailla sitä etsimässäkin, mutta palaa aina lopulta huojentuneena elämänsä täyteyteen.

Onnella ei ole lauluja, Södergran kirjoitti. Olen miettinyt lausetta usein, ja mietin sitä jälleen lukiessani Vanhatalon kirjaa. Fragmentaarisuus ja taitava kaunokirjallinen tyyli tuovat siihen ilmaa ja kepeyttä, mutta onhan kirjassa kieltämättä paljon luopumista, uupumista ja epämääräistä tyytymättömyyttä. Niin oli omassakin edellisessä romaanissani, jota nelikymppisyyteen törmätessäni kirjoitin. Kuitenkin se oli mielestäni pohjimmiltaan onnellinen kirja, aivan niin kuin Toinen elämäkin. Kuulen onnen sävelen sen usein melankolisen mietteliäissä lauseissa.

Ehkä onnen laulut ovatkin vaivihkaisia lauluja, sillä jos ne eivät olisi, ne olisivat sietämättömiä, yhteislauluja Skansenilta. Niitä ei edes kuule, jos ei osaa kuunnella. Jos yrittäisin lukea Toista elämää 25-vuotiaana, se näyttäytyisi minulle luultavasti uuvuttavana valituksena, josta ymmärtäisin tuskin mitään.

Kaikki kirjoittavat nuoruudesta, yllättävän monet vanhuudesta, jopa nuoret. Nelikymppisyydestä kirjoittavat vain nelikymppiset, ja ymmärrän sen hyvin, on kiehtovampaakin kirjoitettavaa. Rohkenen suositella Toista elämää vilpittömästi vain 1970–1983 syntyneille – muut tarttukoot siihen varoituksen sanoistani huolimatta.

Julkaistu: 9.5.2018