Valtiovarainministeriössä joku halusi vaikuttaa presidentinvaaleihin. Hän vuoti keskeneräisen uuden kuntakartan Suomen Kuvalehteen, joka julkaisi sen kaksi viikkoa sitten.

Kartan mukaan kuntien määrä supistuisi yli 300:sta 70:een. Oppositio, erityisesti keskusta, repi pelihousunsa, kuten odottaa sopi.

Sen mukaan hallitus on tuhoamassa niin lähidemokratian kuin kunnalliset palvelut. Hallituksen mukaan uudistus taas on välttämätön, jotta kuntien talous ja palvelut voitaisiin turvata.

Miksi poliittiset totuudet ovat näin tärkeässä asiassa näin kaukana toisistaan?

– Kuntakoko on ongelmallinen asia. Kunnat huolehtivat hyvin erilaisista palveluista ja tehtävistä. Optimi kuntakoko voidaan määritellä vain jollekin yksittäiselle tai muutamalle palvelulle, vastaa Tampereen yliopiston kunnallispolitiikan professori Arto Haveri.

Pienet kunnat ovat Haverin mukaan hyvinkin tehokkaita sivistystoimessa, esimerkiksi kirjastopalveluiden järjestämisessä. Terveyspalveluiden kannalta taas noin 20 000 asukkaan kunta on tehokkain.

– Noin 10 000 asukkaan kunnat näyttävät tilastollisessa tarkastelussa tehokkaimmilta. Kustannukset ovat suurimmillaan kaikkein pienimmissä ja kaikkein isoimmissa kunnissa.

Haveri tarkoittaa pienimmillä alle 1 000 asukkaan ja isoimmilla yli 50 000 asukkaan kuntia.

Tutkimusta optimaalisesta kuntakoosta on tehty aika lailla, mutta yksiselitteisiä totuuksia ei ole.

– Kustannukset vaihtelevat paljon myös samankokoisissa kunnissa. Toisissa järjestetään palvelut paljon halvemmalla kuin toisissa. Kuntakoko on loppujen lopuksi vain yksi asiaan vaikuttava tekijä, Haveri muistuttaa.

Palveluiden hintaan ja tehokkuuteen vaikuttavat niiden johtaminen ja organisoiminen, etäisyydet kunnan sisällä, väestön rakenne, vanhusten ja lasten määrä, sairastavuus...

Kun yksiselitteisiä vastauksia ei ole, politikoinnille jää paljon tilaa?

– Argumentit ovat löydettävissä kummankin suuntaisille näkemyksille. Tämä on erittäin poliittinen kysymys, arvovalinta.

Kun otetaan kantaa kunnan kokoon, otetaan kantaa myös paljon laajempaan asiaan: koko yhteiskunnan kehitykseen.

– Jos valitsemme suurten kuntien tien, tuemme urbaania näkemystä yhteiskunnasta. Se on entistä kaupungistuneempi, keskitetympi ja mekaanisempi. Suuret organisaatiot huolehtivat palveluntarpeistamme ja tekemisistämme.

– Jos taas tuemme pienkuntavaltaista rakennetta, lähdemme enemmän yhteisöllisyyden arvoista. Ajattelemme, että myös naapuriavulla ja ihmisten omalla toiminnalla on merkitystä. Voimme tehdä itse asioita ja vaikuttaa siihen, miten palveluita järjestetään.

Nykyhallitus on Haverin mukaan tehnyt johtopäätöksen, että yhteiskunta keskittyy ja yksilöllistyy. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin eivätkä enää edes halua vaikuttaa tai toimia yhteisöissä yhteisten asioiden eteen.

– He näkevät, että on kuntien tehtävä hoitaa palvelut mahdollisimman taloudellisesti. En oikein usko, että tämmöinen mekaaninen yhteiskuntamalli kantaa kovin pitkälle.

Hallitus perustelee kuntauudistustaan sekä taloudellisilla syillä että palveluiden turvaamisella. Ovatko nämä kaksi asiaa yhteneviä vai joskus myös toistensa vastakohtia?

– Jos halutaan palveluiden järjestämisestä selkeitä säästöjä, se merkitsee väistämättä jonkinlaista keskittämistä suurten kuntien sisällä.

– Ei tämä kuntarakenneuudistus turvaa palveluita, jos sillä tarkoitetaan, että ne ovat eri väestöryhmien ja eri alueilla asuvien ulottuvilla. Lähinnä se tarkoittaa palveluita keskuksissa asuville, professori arvioi.

Koko Kuntakäsitys muuttuisi, jos uudistus toteutettaisiin julkisuuteen vuotaneen mallin mukaan.

Haverin mukaan kunta ei olisi enää lähi- tai paikallisdemokratian yksikkö, vaan eräänlainen aluehallintovirasto.

– Kuntakäsityshän on perinteisesti ollut, että se on lähidemokratian yksikkö, jonka kautta ihmiset voivat vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Eivät pelkästään palveluihin, vaan myös asumiseen ja päivittäiseen elinympäristöön liittyviin asioihin. Paikallinen itsehallinto on ihan eri asia, kuin että jokin julkisen palvelun koneisto tekee asiat valmiiksi.

Luottamushenkilöiden määrä vähenisi dramaattisesti, jos uuteen kuntakarttaan mentäisiin. Esimerkiksi Tampereen seudulla määrä putoaisi vajaasta 400:sta noin 80:een.

– Luottamushenkilöt tekevät suurimmaksi osaksi vapaaehtoistyötä. He eivät ole pelkästään nappia painamassa, vaan monin tavoin mukana lähiympäristönsä kehittämisessä ja siihen vaikuttamassa. Kyllä uudistus olisi sikäli aika ongelmallinen.

Kuntapolitiikka myös ammattimaistuisi?

– Mitä isommat yksiköt, sitä hankalampaa on valtuustoon pääsy. Täytyy toimia ensin aktiivisesti puolueessa ja pyrkiä sitä kautta ehdokkaaksi. Nykyisin kunnallispoliitikoksi pääsee aika helposti. Ei siihen puolueita edes paljon tarvita.

Suurkunnat eivät siis välttämättä voisi täyttää demokratiatehtävää, joka kunnilla nyt on. Pitäisikö perustaa uusia demokratian yksiköitä, esimerkiksi kunnanosavaltuustoja?

– Jos tämmöinen kuntauudistus toteutuu, ryhdytään saman tien pohtimaan, millaisia uusia kaupunginosavaltuustoja ja -lautakuntia perustetaan hoitamaan demokratiatehtävää. Se on vähän typerää, koska meillä on nyt kuitenkin suhteellisen toimiva paikallisdemokratiajärjestelmä.

– Tosin on huomattavaa, että onhan meillä jo nyt esimerkiksi Helsingissä kahdenkymmenentuhannen asukkaan lähiöitä, joista ei ole yhtään valtuutettua. Se tavallaan kertoo näiden suurkuntien ongelmista. Joitakin suurempia kuntia pitäisi ehkä purkaa pienemmiksi eikä liittää yhteen.

Hallituksen malli selkeyttäisi hallintorakennetta. Olisi valtionhallinto ja suurkunnat eikä niiden välillä väliportaita.

Hyöty katoaisi kuitenkin tarpeeseen perustaa uusia lähidemokratian yksiköitä?

– Kyllä. Olen yhä enemmän kallistunut siihen suuntaan kuin aika monet muutkin tutkijat, että tietyt tehtävät pitäisi irrottaa kunnilta, lähinnä terveydenhuolto, jossa perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito pitäisi yhdistää aluepohjalta.

Haveri muuttaisi myös tapaa, jolla kaupunkiseuduilla päätetään yhdyskuntarakenteen kehittämisestä, kuten kaavoituksesta ja liikenteestä.

– Järkevin tapa olisi antaa nämä asiat maa-, alue- tai piirikuntien – miksi niitä sitten halutaankin kutsua – hoidettaviksi. Silloin lähidemokratia jäisi kuntatasolle.

Haverin mielestä pääkaupunkiseudun yhteistyörakenteita ja hallintoa pitäisi yksinkertaistaa.

– Siinä ei ainakaan lisäkuluja syntyisi.

Tanska vähensi vuonna 2007 kuntiensa määrän 290:stä 90:een. Uudistuksen tuloksista alkaa tulla tutkimustietoa.

– Yksi fakta on luettavissa tutkimuksesta, jonka sain juuri pöydälleni. Sen mukaan kustannukset eivät ole suinkaan vähentyneet, vaan tähän saakka ne ovat kasvaneet. Tämä ei ole tosin tutkijoille yllätys, koska kustannukset yleensä nousevat alkuvaiheessa, kun liitoksia tehdään. Jos säästöä tulee, se tulee vasta vähän myöhemmin.

Haveri ei usko, että uusiin suurkuntiin päästäisiin ilman pakkoliitoksia.

– En jaksa uskoa, että varsinkaan suurten kaupunkiseutujen, kuten Tampereen, liitokset voisivat tapahtua vapaaehtoispohjalta. Tunteethan ovat kuumenneet joillakin alueilla jo nyt.

Vapaaehtoinen yhdistymisprosessi on ollut melko voimakasta pitkään, varsinkin 2000-luvulla, Haveri muistuttaa.

Kun vuonna 1967 Suomessa oli 537 kuntaa, nyt niitä on 200 vähemmän eli 336.

– Kun yhdistyminen tapahtuu vapaaehtoisesti, se on terveellä pohjalla. Kunnat näkevät mahdollisuudet, joita yhdistymiseen liittyy, ja ryhtyvät itse toimiin.

Tuleeko kuntauudistuksesta syksyn kunnallisvaalien kuumin kysymys?

– Näin uskon. Tästä voisi ennustaa vaikeita aikoja kokoomukselle ja ehkä sosiaalidemokraateillekin – ja pelastusrengasta keskustalle, joka näytti olevan menossa syviin syövereihin.