Näinä aikoina pärjääminen on pienestä kiinni. Kun Sipoossa asuvan nelihenkisen Pajukankaan perheen vanhasta talosta hajosi jätevesipumppu, uutta varten piti ottaa pankkilainaa.

– Kaikki menee, mikä tulee. Joskus palkka vain vilahtaa tilillä, sanovat Sonja Vilko-Pajukangas ja Mika Pajukangas.

Vesimaksut ovat kohonneet pilviin, ruoan hinta nousee... Niin, ja puhumattakaan bensasta. Perheellä on pakko olla kaksi autoa, koska molemmat käyvät Helsingissä töissä – Mika paperinkeräysfirman kenttäpäällikkönä ja Sonja henkilöstöravintolan keittiössä. Bussivuorot täältä Itä-Vantaan ja Sipoon pussinperältä ovat sellaiset, ettei niistä ole heille apua.

Sonjaa kylmää: hänen vanhan Pösönsä moottorivalo oli syttynyt eilen. Toivottavasti ei tiedä taas rahanmenoa.

– Ja juuri ennen joulua kosahti liesi, Sonja parahtaa.

Pelokkaina odotellaan, koska talon katto alkaa vuotaa. Säästäminen ei Pajukankailta onnistu.

Sonja sanoo, että jopa sellaiset tuiki tavalliset lapsiperheiden huvitukset kuin pitseriat, linnanmäet ja laivaristeilyt ovat heille luksusta. Toinen poika harrastaa uimahyppyjä, onneksi ei mitään sen kalliimpaa. Käydään kirppareilla, ostetaan käytettyä. Jos halutaan iloa elämään, niin sitten grillataan naapureiden kanssa. Tai lätkitään korttia. Ne eivät paljon maksa.

Vieläkin tiukempaa on keravalaisella lähihoitajalla Tugcem Aktasilla.

– Jos meiltä hajoaisi pesukone, olisi pakko selvitä ilman, hän huoahtaa.

Tugcem sanoo luopuneensa hintojen nousun myötä lihasta ja kalasta. Uusia vaatteita hän on lakannut ostamasta jo kuukausia sitten.

Tämmöiset ovat nyt ajat Suomessa. Pienikin ylimääräinen meno voi vetää maton alta matalatuloisimmilta perheiltä, eritoten ruuhka-Suomessa, jossa kaikki maksaa muuta maata enemmän.

Sinnittelijöiden joukko kasvaa, kun elinkustannukset nousevat.

Kelan laskelmien mukaan 62 000 uutta taloutta putosi viime vuonna köyhyyteen korkeampien hintojen vuoksi. Köyhyys tarkoittaa tässä sitä, että ihminen ansaitsee vähemmän kuin 60 prosenttia mediaanitulosta.

Toisenlaisiakin mittareita löytyy, kuten kuluttajien ja yliopiston tutkijoiden yhteistyössä laaditut viitebudjetit. Niiden hinta on Kuluttajatutkimuskeskuksen projektisuunnittelija Anna-Riitta Lehtisen mukaan selkeästi noussut. Viimeinen vertailuväli oli vuoden 2022 maaliskuusta marraskuuhun.

Harva se päivä lehdessä onkin jokin uutinen hintojen noususta. Kahvikuppi kahvilassa, diesel, kananmunat, opinto- ja asuntolainojen korot, bussiliput… Viitebudjetissa ruoka kallistui marraskuussa peräti 12 prosentilla maaliskuuhun verrattuna – asuminen, sähkö ja vakuutukset niin ikään kymmenellä prosentilla. Kaiken lisäksi liikkumisen hinta oli jo viime vuoden maaliskuussa kohonnut 14 prosenttia ja tietoliikenteen kahdeksan prosenttia edelliseen viitebudjettiin verrattuna.

Mitä vähemmän ihminen tienaa, sitä suuremman osan hänen tuloistaan hotkaisevat juuri ruoka ja asuminen. Siksi hintojen nousu iskee kipeimmin muun muassa yksinhuoltajatalouksiin ja suurperheisiin, mutta myös yksinasuviin – Suomi kun on monilta osin kahden ihmisen perhemallin maa.

Vaikka ei kaksi palkansaajaakaan takaa pärjäämistä.

Projektisuunnittelija Anna-Riitta Lehtinen laskee, millaisilla elinkustannuksilla Pajukankaat pystyisivät elämään viitebudjetin mukaista, toimeentulevaa, osallistuvaa ja terveellistä suomalaisperheen elämää. Sonjalla ja Mikalla on kaksi alakouluikäistä poikaa ja lisäksi molempien edellisten liittojen tyttäret. He ovat aika ajoin mukana muonavahvuudessa, vaikka he asuvatkin vakituisesti muualla.

Pajukankaiden normaali elämä kuluttaisi Lehtisen laskelman mukaan 4 574 euroa kuussa, eikä tässä edes ole mukana teinityttöjä ja toista autoa. Yhteenlaskettujen tulojen puolesta heiltä uupuu summasta 200–300 euroa. Perhettä rasittaa se, että Sonja on työssä matalapalkka-alalla ja tienaa nettona 1800 euroa kuussa. Mikan tulot ovat paremmat.

Tugcem Aktasin perheeseen kuuluu hänen lisäkseen työtön mies ja ekaluokkalainen poika. Lehtisen mukaan heidän viitebudjettinsa on 3 679 euroa kuussa. Perheen tulot jäävät peräti puolitoista tuhatta euroa sen alle.

Mitä enemmän on rahaa, sitä sujuvampaa on elämä. Ei tarvitse koko ajan ”säätää”. Sitä Tugcemin elämä kuitenkin on, säätämistä.

Ensinnäkin hän opiskelee viimeistä vuottaan sairaanhoitajaksi ja on paraikaa päivät HUSissa harjoittelussa. Toiseksi hän tekee kaikki vapaa-ajat lähihoitajan keikkatyötä muistisairaiden vanhusten palvelutalossa. Iltaisin hän pänttää tenttikirjoja. Aviomies opiskelee suomea ja pyrkii saamaan omalle ammatilleen suomalaiset lisenssit, mutta on nyt ilman työtä.

Elämä on kuin juoksumatolla juoksemista. Hetkeksikään ei saa hellittää tai muuten lentää seinää päin.

Sonja puolestaan herää puoli viideltä työhön ja lähtee porhaltamaan autolla Sipoosta kohti Helsinkiä. Mika tekee sentään välillä etäpäiviä. Pojat joutuivat uuden koulujaon myötä eri kouluihin, joten nuorempi menee koulukyydillä ja vanhempi bussilla. Molemmilla on ylivilkkautta, joten aamut ovat usein yhtä hulinaa.

– Minähän olen alun perin kouluttautunut leipomopuolen hommiin, Sonja huomauttaa.

Kun hän asui vielä Itä-Helsingin Vesalassa ennen Mikaan tutustumista, hän oli töissä konditoria-kahvilassa. Se houkuttaisi yhä, mutta työt ovat kiven alla. Sonjan mukaan keittiöala on järkyttävässä palkkakuopassa. Koronan aikaan hänet myös lomautettiin kuukausiksi, koska ravintolassa ei käynyt juuri kukaan.

Mikalle kelpaisivat ylityöt rahana, mutta ne pitää ottaa vapaina. Paitsi että kaikkia vapaita ei ehdi pitää.

Tulojen vähyyden vuoksi Sonja on miettinyt aika ajoin toisen työpaikan hakemista, vaikka kaupan iltakassaksi. Mutta kannattaisiko se? Saatu ylimääräinen tulo taitaisi upota valtaosin veroihin.

Se, ettei ole mitään puskurivaraa elämässä, on kuin eläisi riskillä. Mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

OECD:n määritelmän mukaan keskiluokkaan kuuluvat ihmiset ansaitsevat 2 218–5 795 euroa kuussa. Haitari on hurjan lavea. Sen alaosassa eletään ihan erilaista elämää kuin yläosassa.

– Siitä valaiseva tuo määritelmä kuitenkin on, että se osoittaa, miten valtava osa suomalaisista luetaan keskiluokkaan, sanoo yliopistonlehtori Lotta Junnilainen Helsingin yliopistosta.

Haitariin mahtuvilla ihmisillä on kuitenkin hyvin erilaiset mahdollisuudet toteuttaa keskiluokan elämäntapaa. Asuinpaikkakin vaikuttaa. Ruuhka-Suomessa, eritoten pääkaupunkiseudulla ja aivan erityisesti Helsingissä, asumiskulut vievät tavallisenkin perheen talouden mutkalle. Asumistukea saa Helsingissä 68 000 taloutta, Helsingin seudulla jopa 123 000 taloutta. Esimerkiksi Tugcemin perhe saa sitä.

Pienituloisuuden ja keskiluokan rajalla elää myös joukko ihmisiä, joiden asema vaihtelee. Näihin niin sanottuihin sinnittelijöihin kuuluu esimerkiksi yksinyrittäjiä, matalapalkka-aloilla työskenteleviä ihmisiä, osa- ja määräaikaistyössä olevia sekä monilapsisia perheitä, joiden vanhemmat voivat olla ihan hyvissäkin asemissa. Elinkustannusten nousu, keskiluokan jatkuvasti kovenevat kulutusihanteet ja ruuhka-Suomen korkeammat hinnat ovat heille kuristava yhdistelmä.

Osa porukasta valahtaa muuttuvissa suhdanteissa ja elämäntilanteissa köyhiksi.

Työstä pidetään kiinni kaksin käsin. Se on poiju, jonka avulla pää pysyy pinnalla, sillä yksi suomalaisen yhteiskunnan jyrkimmistä jaoista kulkee palkkatyöläisten ja työttömien välillä.

– Työn arvostaminen ja työkeskeinen kulttuuri nivoutuvat erottamattomasti keskiluokan arvoihin. Hyvä ja kunniallinen ihminen tekee työtä ja pärjää omin voimin, Junnilainen kuvailee.

Työ muodostaa itsekunnioituksen perustan. Siksi tällaisen asenteen omaava välttää usein viimeiseen asti ”sossun luukkua”. Jopa silloin, kun se olisi perusteltua.

Elämässä voi näet sattua mitä vain.

Mika nostaa otsatukkaansa. Alta erottuu himmeänvaalea leikkausarpi. Seitsemän vuotta sitten taju meni ykskaks kesken aamiaispöydän. Mika oli juuri vienyt tyttärensä juna-asemalle autolla, eikä muista ajomatkasta mitään. Aivoverenvuoto.

– Puolet potilaista kuolee, Mika sanoo.

Selvittiin kuin ihmeen kaupalla. Vain kahdeksan kuukautta myöhemmin Mika aloitti jo kuntouttavan työn ja kuntoutuikin sitten käytännössä entiselleen. Mutta huonostikin olisi voinut käydä, ja perheen talous oli pitkään ruvella.

Sonja oli lopulta niin riekaleina, että sai paniikkikohtauksen. Vasta sen jälkeen hänen silloiselta työnantajaltaan heltisi sairauslomaa.

Eikä ole kauaa siitäkään, kun liki kaikki päätökset tuntuivat kurittavan juuri heitä: päiväkotimaksut kohosivat, kiinteistö- ja autovero nousivat, matkakulujen omavastuuta korotettiin. Tukiperhettäkään ei tuntunut järjestyvän, kun pojat olivat perheiden mielestä liian villejä.

Tugcem puolestaan kertoo, miten hänen suomalainen ex-miehensä käytti hänen kielitaidottomuuttaan hyväksi, otti hänen nimissään pikavippejä ja jätti yhteisen vuokra-asunnon vuokrat maksamatta. Velat lankesivat valtaosin hänelle. Se ahdistaa. Verenpaineet heittelevät, uni ei tahdo tulla.

Eron jälkeen hän on hakenut apua vaikka mistä. Takuusäätiön mukaan hän ei ollut ”tarpeeksi velkainen” päästäkseen velkajärjestelyyn. Kaupunki ei myöntänyt sosiaalista luottoa tulojen epäsäännöllisyyden vuoksi. Ja kun Tugcem mietti syytteen nostamista, häntä toppuuteltiin: ei kannata, menetät vain viimeisetkin pennisi.

Rahalla selviäisi monesta kuopasta. Lotta Junnilaisen mukaan monia pienituloisia yhdistää syvä epäluulo ”systeemiä” kohtaan. Hyvin toimeentuleva keskiluokka saa nauttia hyvinvointivaltion hedelmistä, kuten kirjastoista, suuhygienisteistä ja päiväkodeista, muttei joudu tappelemaan työttömyyskorvausten tai asumistukien kanssa.

Kirjassa Kahdeksan kuplan Suomi (2022) Junnilainen mainitsee, että suomalainen byrokratia on kansainvälisestikin mitattuna mutkikas.

Se, pääseekö katkeruus tai toivo voitolle, riippuu lopulta oikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Tuntevatko ihmiset, että he ovat yhtä tärkeitä ja yhtä oikeutettuja hyvinvointiin kuin muutkin. Tulevatko heidän tarinansa kuulluiksi vaiko pelkät menestyjästoorit?

Tugcem kertoo, että sairaanhoitajat hänen harjoittelupaikassaan elävät täysin erilaista elämää kuin hän.

– Syövät joka viikko ravintolassa, harrastavat, käyvät pari kertaa vuodessa etelässä, bilettävät viikonloppuisin, hän luettelee.

Keskiluokan elämä pääkaupunkiseudulla on täynnä houkutuksia. Kiva urbaani elämä maksaa maltaita, yksi caramel-latte kustantaa yhtä paljon kuin jonkun päivän ruoat. Jo sata vuotta sitten puhuttiin siitä, kuinka kaupunkielämä on yhtä näyttäytymistä ja show’ta. Nykyinen ”hyvin menee” -some vahvistaa sitä entisestään.

Sonja ja Mika hörähtävät keittiönpöydän ääressä päivälehden ravintolakriitikolle, jonka mielestä isopiikkimakrillin paahdetuista ruodoista uutettu liemi oli ”syvän vivahteikas”. Samalla koulusta tullut vanhempi poika turauttaa ketsuppia 80 sentin mikropurilaiselle. Vivahteikkaasti näyttää maistuvan.

Maailma, josta hyvätuloiset puhuvat, on usein valovuosien päässä.

Lotta Junnilaisen mukaan pienituloisena aikaperspektiivi kapenee. Edes unelmat eivät ole ilmaisia. Ne tarvitsevat ympärilleen toivoa – ja toimeentuloa.

Silti Tugcem haaveilee, että olisi ensi elokuussa maksanut exänsä velat pois ja työskentelisi HUSissa anestesiahoitajana, unelma-ammatissaan. Sonja ja Mika eivät puolestaan haaveksi sen kummemmasta, kuin että ”terveenä pysyttäisiin” ja ”pikkupeikot” saataisiin kunnialla miehiksi.

– Onneksi asutaan korvessa, Sonja naurahtaa.

Täällä voi mennä rönttövaatteissa ja crocseissa kauppaan, eikä kukaan katso alta kulmien.

Se, että saa olla oma itsensä, on pienituloisen luksusta.