Minulla ja Rakim Myersilla ei ole yhteistä. Olemme kumpikin syntyneet 1980-luvulla, mutta suunnilleen siihen se jääkin. Minua ei nimetty rap-legendan mukaan, joten ei ole ihme, ettei minusta tullut rap-legendaa. Isäni ei myynyt henkensä pitimiksi crackia, vaan silmälaseja. Veljeni sai silmäkulmaansa sählypallosta, ei luodista. En kasvanut rankan romanttisessa Harlemissa, vaan Hämeenlinnassa. Minun hammasrautani olivat rumat ja pakolliset, eivät tyylivalinta, eikä kukaan suostunut missään nimessä kutsumaan minua paikallisen kauppakeskuksen pihalla coolilla lempinimellä. Tiivistettynä: en voi samastua A$AP Rockyyn alias Rakim Myersiin millään tasolla. Miksi sitten olen hulluna hänen musiikkiinsa?
”Sua ei oikeastaan voi tuntea kunnolla, ennen kuin on nähnyt sut räppikeikalla”, ystäväni tokaisi ja puristi rommikolassaan törröttänyttä pilliä järkyttyneenä. Jonotimme vessaan jonkun Wu Tang Clanin jäsenen soolokeikan jälkeisessä tungoksessa ja olin yltä päältä hiessä. Ystäväni oli oikeassa: rap ja hiphop kuorivat minusta esiin puolen, joka ei näyttäydy arjessani eikä hilpeimmässäkään popdiskossa. Vaikutus on hallitsematon ja tuntuu miltei yliluonnolliselta, vaikka on itse asiassa päinvastoin mitä luonnollisin: tuotantotilkkeestä riisuttuna hiphop on nimittäin rytmimusiikkia puhtaimmillaan. Se saa minut liikkumaan julkeasti, suurieleisesti ja kantahämäläisellä mittapuulla aivan liian aistillisesti. Tauottomaan häpeämiseen perustuva elämänkatsomukseni tekee hetkellisesti tilaa kielletylle haaveelleni olla hyökkäävä ja itsevarma. Rap on ylivertainen tyylilaji, mitä tulee voimauttamiseen ja vihaventtiilinä toimimiseen.
Mutta ei tämä näin ongelmatonta ole. Koska olen hyvinvointivaltion korkeasti kouluttama ylianalyytikko ja paatoksellinen feministi, tarkastelen suhdettani hypermaskuliiniseen hiphop-kulttuuriin kauhulla. Tiedostan, ettei vinkkelini ole värisokea, vaikka miten pinnistelisin: huomaan sulattavani mustalta mieheltä esimerkiksi naissukupuolta kyseenalaisesti käsittelevää tekstiä, johon suhtautuisin piimänvärisen hervantalaisräppärin suusta ainoastaan vihamielisesti. Kulutan siis lajityyppiä armeliaasti historiallisen suodattimen lävitse mystifioiden ja eksotisoiden vierasta. Vaikka erivapauksien myöntäminen on rasismia sekin, olen antanut siihen itselleni luvan sillä yksinkertaisella perusteella, että ihmisellä on oltava paheita. Siksi rakastan avoimesti lahjakkaita räppäreitä – niitä ällöttävän törkeitä ja poliittisesti onttojakin, kuten A$AP Rockya, jonka kaksi vuotta sitten julkaistu Long. Live. A$AP oli tyrmäävän innostava debyytti.
A$AP Rocky on unelmavävyn vastakohta: hän ei ole vain äkäinen, töykeä, päihdeongelmainen ja tunnevammainen, vaan myös harvinaisen pinnallinen ja ulkokuorikeskeinen – mikä on räppäreistä puhuttaessa paljon sanottu. Hän saa persujen vihapuheen kuulostamaan satakielen livertelyltä. Mutta minä nostan kädet pystyyn ja joustan, sillä vasta ilmestynyt At. Long. Last. A$AP on vähintään yhtä vilpoinen ja kiehtova kuin edeltäjänsä. Bailuräpin sijasta se on pakattu täyteen synkeää sylkemistä ja vainoharhaista oikuttelua, joka toimitetaan nautinnollisesti rullaavalla flow’lla. A$AP Rocky saa minulta anteeksi huomattavan litanian muitakin rikoksia: Rod Stewart -sämplet, albumin liiallisen pituuden (yli tunti) ja raivostuttavan tapansa käyttää välimerkkejä. Kokonaisuus on heikkouksistaan huolimatta houkutteleva ja ihanan turmiollinen. Kuten asiaan kuuluu, jokainen albumin kappaleista on koristettu Spotifyssa explicit-luokituksella. Rockyn hypnoottisen livevaikutuksensa pääsee testaamaan Ruisrockissa parin viikon kuluttua. Turkulaisfestivaalilla voi myös suorittaa vaivattoman vertailun mukavuuden ja kiinnostavuuden suhteesta hiphopissa: oman keikkansa heittää Pharrell Williams, joka hymyilee promokuvissa somasti ja jonka suurin hitti on höpöhymni onnellisuudelle. ■
