Hän makasi vielä sairaalasängyssään. Kaikki oli tehty, mutta elämä oli kuihtunut. Paijasin wanhan brankkarin otsaa ja kuiskasin siinä hetkessä syntyneet jäähyväiseni: ”Vielä lämmin ihosi kasvoilla, sormenpäiden alla hän, joka vielä äsken oli tässä. Nyt jo matkalla taivaanrantaan. Ikävä, suru, rakkaus. Maailman rakkain appiukko, ystävä, voimakas, viisas ja vakaa. Pepe, annoit elämää meille. Vie se mukanasi tuulten taa.”

Kun läheinen on lähdössä, tulevat eteen elämän kovimmat paikat. Kun ei voi tehdä mitään, ja näkee, kuinka elämän ote alkaa hiipua. Haluaa auttaa, mutta näkee, että tämä ei ole nyt enää itsestä kiinni. On toivoa, on pelkoa. Silloin näkee, kuinka huippuammattilaiset tekevät kaikkensa, kokeilevat hoitoja, käyvät läpi vaihtoehtoja.

Hoitajat ja lääkärit ovat tekemisissä elämän ja kuoleman suurten kysymysten kanssa.

Ja miten kauniisti he ottavat omaiset huomioon. Milloin tahansa saa soittaa, käydä tai kuulla puhelimessa rauhallista ääntä, joka kertoo, missä nyt mennään, mitä on tulossa. Kuinka läheisen eteen tehdään kaikki voitava.

Niinä hetkinä näkee, että Suomi on maailman paras maa, jossa rahattoman ja rikkaan pelastajina on sama huippujoukko.

Kuinka paljon näitä elämän pelastajia jatkossa on, siitä käydään jatkuvaa vääntöä ja keskustelua.

Sote- ja kunta-alalle pihtisynnytyksellä syntynyt uusi palkkaratkaisu tuo hoitoalalle suuren palkankorotuksen. Monien mielestä oli syytäkin.

Suomi vaikuttaa näiden elämän pelastajien asiaan lähiviikkoina myös äänestysuurnilla, kun kansa käy äänestämään kansanedustajista, jotka päättävät myös hyvinvointialueiden rahoituksesta ja siitä, miten paljon koulutetaan. Ja millä keinoilla terveydenhuollon ammattilaiset saadaan pysymään alalla.