Menipä nappiin julkisuuden kannalta. Juuri sopivan hämärät sekä melankoliset olosuhteet. Paljon kysymyksiä, mutta ei juuri yhtään väärää kysymystä. Täydet tyylipisteet. Taiteellisesti ja taloudellisestikaan ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Uran salaperäisin rooli oli valmis. Tapaus teki elokuvasta vakavamman tuntuisen, sekä varmasti suuremman menestyksen.
Heath Ledgerin lähtö oli elämää suurempi spektaakkeli, kuten James Deanin auto-onnettomuus aikanaan. Elokuvatähden ennenaikaisella kuolemalla on dramaturgiansa. Avioerot, adoptiot ja huumekohut ovat vain lämmittelyä. Tähteys punnitaan suurten rikosten ja syytteiden tai kuoleman yhteydessä.
Jos tämän kolumnin alku kuulostaa makaaberilta ja mauttomalta, miettikää niitä Universal-leffastudion tyyppejä, jotka viikkokausia pähkäilivät, mitä helvettiä me tehdään, kun Paul Walker paloi autoon.
Fast & Furious -kaahausleffojen tähden ystävä ajoi Porschen 200 kilometrin tuntivauhdilla tolppaan keskellä kirkasta päivää. Se oli studion painajainen. Valkokankaan rento tähti-Walker yhdistyi mielikuvissa tosielämän kurjaan loppuun. Valokuviin kimpaleeksi puristuneesta metallimöykystä, joka joskus oli ollut urheiluauto. Se ei ole oiva mielikuva hupileffan markkinointia ajatellen.
Fast & Furious osa 6 oli tehnyt tuottoa yli puoli miljardia euroa. Itse peliä ei siksi haluttu puhaltaa poikki. Vasta osittain kuvattu seitsemäs osa piti tehdä valmiiksi ilman Walkeria.
Walker ei tehnyt yhtään elokuvaa, joka jäisi historiaan. Fast & Furiouseja mentiin katsomaan enemmän autojen kuin ihmisten vuoksi. Eivätkä Walkerin elokuvat ole sellaisia, jotka saisivat kuolemasta nostetta. Nyt ensi-iltaan tulee Brick Mansions, lähitulevaisuuteen sijoittuva toimintaelokuva. Se on Luc Bessonin tuottama englanninkielinen versio hänen omasta District 13 -tuotannostaan, joka puolestaan oli parkour-akrobatialla höystetty mukaelma elokuvasta Pako New Yorkista. Ei, tällä ei saada postuumeja Oscareita.
Universal päätyi tiedottamaan faneille, että Walkerin hahmo ”siirtyy eläkkeelle” Fast & Furious seiskassa sen sijaan, että hahmo kuolisi myös elokuvassa. Walker oli hymypoika, ei mikään Jokeri, vaan action-stara, joka kuoli poikamaisen kaasupoljinleikittelyn mentyä hirveällä tavalla pieleen.
Tähteys on tarina. Nousu, loiste, vaikeat ajat. Lopulta, jos yleisö suo, vakiintuminen luotettavaksi puolijumalaksi, clinteastwoodiksi tai helenmirreniksi. Maine on kaikki kaikessa ja saa olla vaikka huono, jos se sopii käsikirjoitukseen. Lopussa mikään ei ole ulkoelokuvallista. Kukaan ei enää katso Yön ritarin paluuta ilman, että ajatukset harhailevat Ledgerin kohtaloon. Kuolema sopii tähän elokuvaan paremmin kuin elämä.
Neuroottisilla älyköillä on hankalampaa. Philip Seymour Hoffmanin yliannostus oli absurdi, koska heroinistin rooli ei sopinut hänelle. Jonkun muun yllätyskuolema piikki käsivarressa olisi ollut makaaberia, kiehtovaa rappiota. Mutta ylipainoinen Hoffman vessan lattialla ja 70 heroiinia sisältänyttä minikirjekuorta pitkin lattioita – ei katarsista. Hoffman oli roolista toiseen siirtyvä näyttelijä, ei glamouria ja määrätietoisuutta tihkuva tähti. Hänen kuolemansa on mysteeri, kuin solipsistinen taideleffa, josta ei kriitikkokaan ota selvää.
Samoin on arvoitus, miltä tuntuu pian katsoa Woody Allenia näyttelemässä uudessa elokuvassa, John Turturron Fading Gigolossa. Allenin imagoa on ryöpytetty viime kuukausina armotta. Meille yleisössä on totuuden sijaan kyse vain tunteista. Allen on aina ollut elämän kokoisen draaman antisankari. Vihjailut, että Allenin genre onkin kauhuelokuva, tuntuvat inhottavilta mutta eivät mahdottomilta.
Se, että tämä draama kiinnostaa viikosta toiseen kymmeniä miljoonia ihmisiä, kertoo syytösten yksinkertaisesti sopivan Allenin suureen tarinaan. Veikkaan, että Fading Gigolo ja tulevat Allen-elokuvat menestyvät siinä missä aiemmat. Ei uutta kummallisen neron dramaturgiassa. ■
