Apu

Kun Nalle Puh sai raavaat miehet Vänän ja Peltsin itkemään


Miksi Kari Väänänen ja Matti Pellonpää lukivat radiossa Nalle Puhia itkien?
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Katselinpa tuossa aikani kuluksi töllöstä elokuvan, jossa kerrottiin kirjailija A. A. Milnen pojan tarina, eli miten Christopher Robin Milnestä tuli maailmankuulu ja miten se oli lähellä tuhota hänen elämänsä.

Suomennettunahan nimi on Risto Reipas, sen nyt tietää jokainen, joka Nalle Puh -kirjoja on lukenut. Jokainenhan ne on lukenut ja jos ei ole lukenut, niin lukemaan ja sassiin! Ne ovat ehkä ihaninta lasten kertomakirjallisuutta, jota painettu on. Näin väitän, sillä olen ne tarkkaan tutkinut, kun Pellonpään Matin kanssa ne kerran radioon luimme. Kaikki.

Mattia oli pyydetty ensin yksin urakkaan, mutta hän tunsi, että ei avutta selviäisi hommasta ja pyysi minut kanssaan savottaan. Yle hyväksyi tämän Pyhän Allianssin mukisematta, sillä olimmehan Peltsin kanssa parhaat kaverukset, veljet, olimme olleet teatterikoulun ensimmäisestä päivästä alkaen.

Laitos oli tuolloin nimellä Suomen Teatterikoulu, ja toimi Kansallisteatterin vintillä, pienissä ja ahtaissa tiloissa, mutta ei se tahtia haitannut. Jotenkin heti ekasta päivästä alkaen olimme kuin sätkä ja sytkä, ei toista ilman toista, vaikka olimme luonteeltamme kovin erilaiset.

Peltsi oli jo tuolloin huoleton boheemi ja minä taas riittämättömyyttä poteva vihainen nuorimies, joka oli lukossa itsensä kanssa. No, aikansa kutakin sano. Hyviä ystäviä olimme siitä huolimatta. Miksi? En tiedä, mutta niin se vain oli.

Kaksi alkoholista viehättynyttä satusetää

Joka tapauksessa päädyimme siis kahdestaan lukemaan radioon Nalle Puh -kirjat. Siitäpä tulikin tapaus, josta puhutaan vieläkin silloin tällöin.

Kukaan ei tosin tainnut uskoa, että kaksi rokista ja alkoholipitoisista juomista viehättynyttä nuorta äijänalkua pystyisi asettumaan lasten satukirjojen maailmaan ja uskaltaisi pelotta seurata Möhköfanttia Puolen hehtaarin metsään, mutta se lähti heti alusta sujumaan kuin vettä vaan. Ehkä syy oli siinä, että me Matin kanssa tunsimme toisemme läpikotaisin. Roolit jakautuivat kuin itsestään, ja niin sitä mentiin, ettemme itsekään aina tienneet, mitä tässä oikein tapahtuu.

Matti oli Puh ja Nasu ja Ihaa. Minä olin Kani ja Pöllö ja Kengu ja Ruu ja Tikru ja Risto Reipas. Vaihdoimme hahmoa lennosta, ilman että nauhoitusta katkaistiin kertaakaan. Ja kun ensimmäinen luku meni ensimmäisellä katkeamattomalla otolla sisään, olimme kaikki ohjaajaa myöten jotenkin hämillämme. Katselimme toisiamme ja sitten totesimme, että eiköhän se ollut siinä; seuraavaan lukuun siis.

Raavat miehet itku silmässä

Ja niin se jatkui. Tekeminen oli kuin olisi kesävoita syönyt – hahmot elivät omaa elämäänsä ja me olimme vain välittäjinä siinä tekstin ja kuulijan välissä. Siltä se tuntui.

Luimme parin viikon ajan, ja tuli sitten toisen kirjan viimeinen luku ja sen viimeiset kappaleet, ja sitten se repesi. Emme olleet millään selvitä itkemättä viimeisistä riveistä, joilla pieni poika ja karhu vaeltavat käsikkäin metsän siimekseen.

Me, kaksi raavasta miestä, jotka mielestämme olimme kovasti rock ja rebel, märisimme naama märkänä ja ohjaaja ja äänittäjäkin nieleskelivät liikutustaan. Lopulta se sitten meni niin sanotusti purkkiin, mutta oli siinä hyväksytyssäkin otossa vielä ääni vähän paksuna, ainakin allekirjoittaneella.

Mutta ikimuistoinen oli tuo keikka ja jää ainiaaksi mieleeni yhtenä elämäni hienoimmista kokemuksista. Kiitos Peltsi! Kiitos A.A. Milne, kiitos Christopher Robin Milne. Ja kiitos Puh!

Julkaistu: 30.7.2019