Apu

Kummien tuella alkuun

Kummien tuella alkuun

Tukikummien tavoite on lievittää suomalaislasten ja nuorten köyhyyttä sekä ehkäistä syrjäytymistä. Annan tyttäriä tuettiin opiskelun aloittamisessa ja harrastuksissa.
Teksti Eve Hietamies
Mainos

Elämällä on tapana kasata taakkaa usein saman ihmisen harteille.

– Pari vuotta sitten tuli avioero. Asunto meni myyntiin, mutta velkaa jäi, ja sitä maksetaan edelleen. Sen jälkeen sairastuin. Tulot koostuivat Kelan sairauspäivärahasta, helsinkiläinen Anna kertoo.

Kaksi alaikäistä lasta asui äidin luona. Vanhempi tytär oli aloittamassa opintojaan, nuorempi oli vielä päiväkodissa.

– Rahaa ei tullut mistään, menot olivat hurjat, eikä toipumisesta ollut tietoakaan.

Anna yritti sinnitellä, mutta lopulta oli pakko hakea apua. Hän kääntyi diakoniatyöntekijän puoleen.

– Sosiaalitoimisto olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta sieltä saatu apu on nykyään todella niukkaa.

Koska vanhemman tyttären alkava opiskelu oli taloudellisesti suurimpia huolia, diakoniatyöntekijä ehdotti avustushakemuksen tekemistä Tukikummeille.

– Saimme mahtavaa apua. Opiskelijalle hankittiin tietokone ja printteri. Tytär sai hakea oppikirjoja kirjakaupasta sitä vauhtia, kun niitä tarvittiin. Kirjat maksoivat yli 300 euroa. Hän sai myös muut koulunkäyntiin tarvittavat tavarat, jonkin verran uusia vaatteita ja bussikortin.

Pienempi tytöistä sai uusia talvivaatteita, ja Tukikummit maksoivat myös harrastetoiminnan, jumpan.

– Ilman Tukikummeja kirjat olisivat voineet jäädä ostamatta. Oppikirjoista tuli uusi painos, joten niitä ei olisi saanut käytettynä. Tietokonetta ei tietenkään olisi ollut. Ehkä tytär ei olisi aloittanut opiskeluaan.

Tällä hetkellä tytär opiskelee innokkaasti, Anna on kuntouttavassa työkokeilussa ja saamassa elämänsä taas hallintaan.

Lasten ja nuorten syrjäytyminen on ollut esillä tasavallan presidentti Sauli Niinistön puheissa ja toimissa aina virkaanastujaisista lähtien. Lopulta puhe muuttui teoiksi. Niinistön ja Hjallis Harkimon yhteisestä huolesta vuonna 2007 syntyi Tukikummit-säätiö, joka tukee syrjäytymisvaarassa olevia suomalaisnuoria ja -lapsia.

Harkimo vastasi Niinistön vaalikampanjan taloudesta.

– Kerran presidentin kanssa mietimme, että Suomeen pitäisi perustaa oma avustusjärjestö suomalaisille, ja siitä se sitten lähti, Harkimo kertoo.

Avustukset saatiin kanavoitua Kirkon diakoniarahaston kautta, joten toiminnasta ei aiheutunut toimistokuluja. Työ tehdään vapaaehtoisvoimin, keräysluvat ja pankkikulut katetaan korkotuotoilla. Nollakuluilla toimiminen takaa sen, että jokainen säätiölle lahjoitettu euro menee lyhentämättömänä perille.

Harkimon työ Tukikummien eteen on paljolti omien suhteiden käyttämistä.

– Olen saanut yrityksiä mukaan toimintaan ja olin myös neuvottelemassa yhteistyösopimuksen MTV3:n kanssa. Motiivina on vain se, että haluamme tehdä hyvää. Olen itsekin törmännyt niukkuuteen, kun isä teki aikanaan filmejä, jotka eivät menestyneet. Sen jälkeen rahat olivat perheessä aika tiukilla. Tunnen myös perheitä, joiden lapset ovat syrjäytyneet.

– Hallituksen kokouksissa kuulemme usein selonteon siitä, mihin varoja on käytetty. Joskus on vaikea käsittää, kuinka huonosti asiat ovat joillakin. Kun ei ole varaa ostaa lapselle edes koulukirjoja, eletään jo aika tiukilla. Näitä tarinoita on paljon.

Syrjäytyminen ei aina tarkoita koulusta suistumista. Syrjäytymistä on myös se, että kesä toisensa jälkeen lapsi jää ilman huvipuistokokemusta tai nuorelta jää näkemättä se elokuva, mistä kaikki kaverit puhuvat. Tukikummit saattavat siis esimerkiksi ostaa nuorelle elokuvalippuja tai antaa lapselle huvipuistoliput.

Avustus annetaan perheelle aina välineinä tai palveluina, se on kertaluonteinen ja perhekohtainen. Avustuksen saamisen edellytyksenä ei ole Suomen kansalaisuus tai kuuluminen mihinkään uskontokuntaan, mutta se vaatii tapaamisen paikallisen seurakunnan diakoniatyöntekijän kanssa. Tämä laatii perheen kanssa avustushakemuksen, jonka perusteella Kirkon diakoniarahaston asiantuntijaryhmä tekee avustuspäätöksen.

Toimintavuosinaan 2007–2014 Tukikummit on lahjoittanut Kirkon diakoniarahastolle yli kaksi miljoonaa avustuseuroa, joilla on pystytty auttamaan lukuisia perheitä Suomessa.

Suomen jokaisessa 422 seurakunnassa on yksi henkilö, joka tuntee paikallistason ja apua tarvitsevat perheet: paikallinen diakoniatyöntekijä. Diakonia eli kirkollinen hyväntekeväisyys on kristillisen seurakunnan järjestämää palvelu- ja avustustyötä.

– Ihmiset ovat selviytyjiä, taistelijoita. Yritetään viimeiseen asti pärjätä sillä, mitä jäljellä on ja hoitaa laskut; säästetään ruoassa, kuljetaan rikkinäisissä kengissä. Apua ei ole helppo hakea, kertoo Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan diakoniatyöntekijä Katja Lahti.

– Jokainen meistä myös tietää, mitä ruoka tuolla kaupassa maksaa. Kaikki on kallista, ja ihmisillä on nykyään aika tiukkaa, jatkaa Askolan seurakunnan diakoniatyöntekijä Taina Lapinniemi.

– Vaikeaa on silloin, jos on tottunut tiettyyn elintasoon, ja äkkiä joutuukin miettimään, mistä voisi vähentää. Ero on saattanut tulla nurkan takaa, sitten äiti istuu tuohon minun eteeni ja sanoo, että tässä on nyt syöty puuroa taas viikko.

Suurin osa Tukikummeilta lapsilleen apua hakevista asiakkaista on siis aivan tavallisia suomalaisia perheitä.

– Hetki sitten asiat olivat hyvin, sitten tulee sairastuminen, avioero tai talon kanssa on saattanut olla ongelmia, kosteusvaurioita. Isä joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle eikä äidin palkkapussi enää riitä, Lapinniemi jatkaa.

Diakoniatyöntekijän arkityö on ihmisten tapaamista, perintäfirmojen kirjeiden avaamista, velkojille soittamista, tukitoimimahdollisuuksien selvittämistä, avustushakemuksissa auttamista. Ihmiset ovat usein voimattomia ja toivottomia.

– Vaikeinta ei aina ole se, että rahaa tulee vähän, vaan se, kun ei tiedä, milloin sitä tulee. Paperit eivät mene ajallaan, tulee viiveitä tai kielteisiä päätöksiä, byrokraattisia muutoksia. Kaikki tämä sotkee taloutta. Ihmisten on myös vaikea ymmärtää, että jos on maksanut veroja koko työelämän, avustusta ei kuitenkaan saa, kun ei täytä tiettyjä kriteereitä, Lahti kertoo.

Tukikummien ansiosta lapsiperheille on kuitenkin antaa edes jotain.

Itä-Suomessa asuva Tiina törmäsi elintason romahtamiseen avioeron myötä.

– Mies muutti pois, lapset jäivät minulle. Halusin pitää arjen entisellään, samoin kodin, päiväkodin ja koulun. Kalliiksihan se tuli.

Tiinan kolme alaikäistä lasta harrastavat jääkiekkoa, jalkapalloa, pianonsoittoa ja tanssimista.

– Jääkiekossa on 600 euron perusmaksu per vuosi, sen päälle turnaukset matkakuluineen. Näiden lisäksi tarvitaan varusteet, suojat sekä kahdet hokkarit: toiset koulun ulkojäälle, toiset hallin lätkätreeneihin. Ja sama lista jalkapallossa. Tyttöjen tanssiharrastus maksaa noin 300 euroa per lukukausi.

Tiina tekee toimistotöitä ja kertoo, ettei pääse keskipalkalle. Tukikummeista hän kuuli perhetyöntekijältä.

– Tukikummit maksoivat lasten harrastusmaksut, ja saimme hankkia urheiluvaatteita. Näiden lisäksi tytöt saivat potkulaudat, eli enää ei tarvitse odotella tumput suorina jääkiekkotreenin loppumista, vaan me tytöt päästään siksi ajaksi vaikka lenkille.

– Mistä olisin repinyt lasten harrastusrahat? Tai olisinhan minä ne jostain repinyt: olisi syöty niukemmin, nukuttu lattialla ja sänky olisi jätetty ostamatta.

Diakoniatyöntekijät kiittävät yhtä asiaa: urheiluseurat ovat vihdoin alkaneet neuvoa perheitä kääntymään Tukikummien avustusten puoleen, samoin sosiaalitoimisto. Ihmiset eivät kovinkaan hyvin vielä tunne Tukikummeja.

– Paras palkka tehdystä työstä on katsoa lapsia, jotka saavat toivotut asiat. Ne silmät todella loistavat, Katja Lahti sanoo.

– Tai työpaikan sähköpostissa odottaa aamulla riemukas kuva: ”Tässä ne nyt on, ne uudet luistimet. Että kiitos Tukikummit”, Taina Lapinniemi jatkaa.

– Presidentti Sauli Niinistöltä tuli joulukuun alussa kiitos Tukikummivaroja hakeneille diakoniatyöntekijöille. Iloitsen myös siitä!

Teksti: Eve Hietamies

Kuva: Image Source / AOP

Julkaistu: 23.1.2015