Image

Juuri kukaan ei pala halusta päästä kulttuuriministeriksi, vaikka ehkä kannattaisi – selvitimme, mistä on tuloksellinen kulttuuripolitiikka tehty

Juuri kukaan ei pala halusta päästä kulttuuriministeriksi, vaikka ehkä kannattaisi – selvitimme, mistä on tuloksellinen kulttuuripolitiikka tehty
Kulttuuriministereissä on suomalaisen kulttuurikentän mielestä aina joku vika. Toistuva pöyristyminen on turhaa, sillä ministerin henkilöllä, kokemuksella, iällä tai koulutuksella tai edes hänen puoluekannallaan ei lopultakaan ole kovin paljon tekemistä sen kanssa, miten tuloksellista kulttuuripolitiikkaa hän kykenee tekemään.
Julkaistu: 14.10.2021

Vuonna 1989, kun Suomi pyristeli eroon Kekkoslovakian jäänteistä ja Euroopassa murtuivat niin muurit kuin hallinnotkin, Imagessa julkaistiin kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurisen (sd.) haastattelu.

Kuvassa Kasurinen, pienestä Kivijärven kylästä kotoisin oleva sairaanhoitaja, poseerasi työhuoneessaan viisikielisen kanteleen kanssa, presidentti Mauno Koiviston virallinen valokuva taustanaan.

Haastattelu alkoi kysymyksellä: ”Mitä kulttuuri teille merkitsee?”

”Minulle kulttuuri on kaiken elämän perusta”, ministeri vastasi.

Haastattelun edetessä Kasurista alkoi selvästi tuskastuttaa. Sanasta sanaan puretussa jutussa ministeri mainitsi lempikirjailijakseen Eino Leinon ja suosikkisäveltäjäkseen Sibeliuksen, mutta vähitellen haastateltavan takeltelu lisääntyi ja haastattelijan kysymykset tiukkenivat.

”Ketkä ovat mielestänne tämän hetken johtavia kirjailijoita?”

”Mikä on mielioopperanne?”

”Entä vaikuttavia taidenäyttelyitä, jotka ovat jääneet erityisesti uutta luovina kokemuksina mieleenne?”

Nopeasti kävi ilmi, ettei Holkerin hallituksen ministeri tiennyt mitään 100 vuotta uudemmasta taiteesta. Sitten hän esitteli työhuoneensa seinällä olevan maalauksen Järnefeltinä, vaikka kyseessä oli Edelfelt.

Nyt voi kysyä, miksi ministerin olisi pitänytkään selvitä tentistä, joka tämän päivän perspektiivistä vaikuttaa kiusaamiselta. 1980-luvun lopun pöyhkeässä citykulttuurikuplassa asiasta nousi joka tapauksessa järjetön haloo. Ministeriöstä yritettiin jälkikäteen korjailla haastattelua, mikä tietenkin vain pahensi asiaa. Pian jotkut jo vaativat Kasurisen eroa.

15 vuotta myöhemmin hieman vastaavan kaltainen, joskin lyhyempi kohu nousi kulttuuri- ja asuntoministeriksi nimitetyn Pia Viitasen (sd.) suunnitelmasta hankkia ministerihuoneensa seinälle uutta taidetta.

”Ainoa oma toiveeni on saada työhuoneeseen kissataulu”, Viitanen totesi Helsingin Sanomien haastattelussa. Mistään muusta Viitasen ministerikautta ei enää tunnuta muistettavankaan.

Toukokuun lopussa tiede- ja kulttuuriministeriksi nimitetty Antti Kurvinen (kesk.) tuskin ehtii tehdä jäljellä olevalla ministerikaudellaan kovin merkittäviä poliittisia avauksia, saati kulttuuritekoja – mutta epäonnistua ehtii aina.

Antti Ilmari Vilhelm Kurvinen, 34, on pohjalainen ja ennen kaikkea kauhavalainen juristi. Nettisivullaan hän linjaa näkemyksiään ja poliittisia periaatteitaan määritellen itsensä ”lujaksi lakeuden puolustajaksi”. Tiedettä tai taidetta ei linjauksissa mainita.

Henkilöesittelykohdassa sentään todetaan näin: ”Harrastuksistani läheisimmät ovat kulttuuri ja liikunta. Teatteria harrastan niin itse näyttämöllä kuin yleisön joukossa. Urheilulajeista lähinnä sydäntä on pesäpallo.”

Kurviselle olisi helppo naureskella samaan tapaan kuin Kasurisen kanteleelle tai Viitasen kissatauluille. Naurua ei kuitenkaan kuulu. Koronan vuoksi syvälle sukeltaneen kulttuuri- ja tapahtuma-alan voimat menevät taisteluun saada päänsä edes hetkeksi pinnan yläpuolelle.

Sitä paitsi Kurviselle halutaan antaa mahdollisuus.

Kulttuuri- ja taidealojen edunvalvojan Kulta ry:n pääsihteeri Rosa Meriläinen sanoo pitävänsä hyvänä, että kulttuuriministerinä on ”Antti Kurvisen kaltainen tahtopoliitikko”.

”Resurssien osalta kaikki keskeiset päätökset on jo tehty, mutta istuvan hallituksen ohjelma on kulttuuripolitiikan osalta suorastaan loistava. Siellä on luovien alojen edistämisestä enemmän kirjauksia kuin koskaan, konkreettisempia ja kunnianhimoisempia tavoitteita kuin koskaan.”

Itsekin uran politiikassa tehnyt Meriläinen näkee kulttuuriministerin tehtävän sopivan hyvin puolueitten puheenjohtajille. Työ ei esimerkiksi edellytä jatkuvaa matkustamista, mikä jättää tilaa hoitaa samalla muita asioita.

Ehkä siksi 2000-luvun 11 kulttuuriministeristä neljä onkin ollut puolueidensa puheenjohtajia: Stefan Wallin (r.), Paavo Arhinmäki (vas.), Sampo Terho (ps., sin.) sekä Annika Saarikko (kesk.). Usein kuultu väite, että kulttuuriministeriksi nimitettäisiin jämäpoliitikkoja, ei tässä katsannossa pidä paikkaansa.

Helsingin Sanomien pitkäaikainen politiikan toimittaja Teemu Luukka kiinnittää huomiota kulttuuriministerien pätkäpesteihin ja toteaa sen nykyisen poliittisen päätöksenteon yhteiseksi ongelmaksi.

”En kuitenkaan tiedä mitään muuta poliittista tehtävää, jos pääministeriä ja valtiovarainministeriä ei lasketa, jossa olisi ollut näin merkittävä määrä puoluejohtajia – eli ykkösrivin poliittista arvovaltaa – suhteessa paikkalukuun.”

Siinä missä kyynisempi voisi nähdä asian myös ongelmana – moni katsoo esimerkiksi Saarikon puhuneen puoluejohtaja-­ministerinä enemmän ja lämpimämmin turpeesta kuin taiteesta –, Meriläinen näkee asian toisin.

”Sehän on hyvä, koska silloin siinä on poliitikko, jolla on intressi onnistua. Kulttuurin ja taiteen etu on, että sitä tehdään osana muuta yhteiskuntapolitiikkaa eikä missään kulttuurikuplassa. Miten tavoite saada taide ja kulttuuri yhteiskunnan ytimeen voisi onnistua, jos asiaa hoitavat jotkut vilttiketjun poliitikot?”

Omassa perin kulttuurimyönteisessä Facebook-kuplassani vihreiden tuore kaupunginvaltuutettu, helsinkiläinen Minna Lindgren, on hänkin toistaiseksi iloisen optimistinen:

”Antti Kurvinen on erittäin kunnianhimoinen ja puo­lueessaan vahva poliitikko, ensimmäistä kertaa ministerinä ja halukas näyttämään, että todella saa jotain aikaan. Mutta ei ole helppoa olla kulttuuri- ja tiedeministeri juuri silloin, kun Veikkaus-rahat pitäisi taikoa vähintään nykyisen suuruisina valtion budjettiin...”

Toinen vihreä kaupunginvaltuutettu, Tuomas Rantanen, komppaa:

”Vaikka Kurvinen ei selvästi ole kulttuuri-ihminen, eikä kulttuurikonservatiivinen kepu ideaalinen puolue tähän pestiin monimuotoisemman kulttuurikentän kannalta, Kurvisessa on minusta potentiaalia juuri siksi, että hänellä on olosuhteista johtuvaa kannustetta onnistua vaikeassa paikassa. Se on näkynyt esimerkiksi ulostuloissa koronarajoitusten kohtuullistamisessa.”

Taiteen kentälläkään ei haluta vetää mattoa ministerin jalkojen alta. Moni toteaa Kurvisen sentään puhuvan kulttuurista. Kuuliko kukaan Annika Saarikon tekevän niin?

Samaa kysyy Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) johtaja Paula Tuovinen.

”Kulttuuriministeri Kurvinen on ollut reippaampi kuin edeltäjänsä, joka varmaan odotteli valtiovarainministerin pestiä. Hänellä on enemmän intohimoa tehtävään, ja halu oppia.”

Liikkumavaraa Kurvisella ei kuitenkaan juuri ole, siitä pitävät jäljellä oleva hallituskausi, poliittiset ja taloudelliset suhdanteet sekä päätöksentekoprosessit huolen.

Useimmat suomalaiset poliitikot suhtautuvat kulttuuriin periaatteessa myönteisesti, mutta hyvin harvat pitävät sitä tärkeänä.

Taidetta ja kulttuuria rahoitetaan Suomessa pääasiassa neljällä tavalla: valtion tuilla, lipputuloilla, kuntien määrärahoilla sekä yksityisten säätiöiden ja rahastojen apurahoilla, tässä suuruusjärjestyksessä.

Suomella ei ole koskaan ollut erillistä kulttuuriministeriötä eikä sellaista kansallista kulttuuripolitiikkaa, johon kaikki puolueet sitoutuisivat. Kulttuuripolitiikan strategia kyllä on, mutta siinä esitetyt linjaukset ovat niin yleisluontoisia ja varovaisia, ettei sen pohjalta voi suunnitella juuri minkäänlaisia toimenpiteitä.

Useimmat suomalaiset poliitikot suhtautuvat kulttuuriin periaatteessa myönteisesti, mutta hyvin harvat pitävät sitä tärkeänä.

”Kaikki puolueet ovat laiskasti kulttuurimyönteisiä”, toteaa Luukka.

”Korona-aika on varmasti vaikuttanut tässä suhteessa ainakin vihreisiin, mutta hallituksesta tuntuu puuttuvan kimmoke hoitaa kulttuuria hyvin. Isot asiat, kuten koulutus ja terveydenhuolto, vievät aina suuren osan hallituksen huomiosta ja työskentelystä, ja sitten on asioita, joissa on keskeisesti puolueideologioiden välistä taistelua.”

”Eduskunnassa oppositio haukkuu hallituksen milloin mistäkin, mutta kulttuuri ei ole koskaan sellainen asia. Siitä siis puuttuu tämä politiikassa olennainen draivi.”

Niinpä. Kulttuuri kulttuuri plaa plaa plaa.

Juuri kukaan ei pala halusta päästä nimenomaan kulttuuriministeriksi, eikä kulttuuriministerin salkku ole koskaan ollut hallituksen himoituimpia. Nykyisellä vajaalla 600 miljoonallaan se on euromääräisesti kevyimmästä päästä, vaikka pääministeri Sanna Marinin johtamassa hallituksessa salkkuun on pakattu taiteen lisäksi myös tiede, joka painaakin suhteellisen paljon.

Resurssit ovat joka tapauksessa niukat. Opetus- ja kulttuuriministeriössä (OKM) työskentelee nykyään noin 250 henkilöä, joista vain noin 40 kulttuuriosastolla. Yli 50 OKM:n virkamiestä on siirretty viime vuosien aikana valtioneuvoston palvelukeskukseen. Ministeriön kulttuuriosaston vastuulla ovat silti koko maan taiteen, kulttuurin ja kulttuuriperinnön lisäksi kirjastot, luova talous, tekijänoikeudet ja kirkollisasiat.

”Sehän on kuitenkin sillä tavalla mukava salkku”, Rosa Meriläinen sanoo, ”että siinä pääsee edistämään kivoja asioita, eikä tarvitse suoraan päättää esimerkiksi kenenkään elämästä ja kuolemasta. Verrattuna vaikkapa terveyspalveluihin, lainsäädäntö on ennen muuta mahdollistavaa, ja ministerin toiminta-ala on laaja.”

Toisaalta kuntien osuus on Suomen kulttuuripolitiikassa merkittävä, joten iso osa kulttuuripolitiikastakin on kuntien itsehallinnon käsissä.

”Vallankäytön tila ei ole loputon”, Meriläinen myöntää. ”Ministerillä on siis mahdollisuus tehdä positiivisia muutoksia, mutta niiden vaikutus kokonaisuuteen on rajallinen.”

Mikä sitten on kulttuuriministerin asema hallituksen sisällä? Hallitustyötä läheltä seuraavien mukaan se ei riipu ainakaan tittelistä.

”Sanoisin, että tehtävä ei sitä arvostusta määritä, arvostus puolueessa ja poliitikkona kyllä”, Luukka toteaa. ”Jos olet kyvykäs, kekseliäs ja hyvä saamaan asioita läpi, se toimii. Kukaan ei sano, että jää sinä kulttuuriministeri porstuaan, kun me muut päätämme asioista. Ja jos olet puolueesi puheenjohtaja, kuulut porukkaan, jossa tehdään kovimmat päätökset.”

Meriläinen sanoo silti tietävänsä monen kulttuuriministerin poteneen apeutta siitä, että ei ehtinyt päästä asioiden päälle, ennen kuin kausi jo loppui.

Ulkopuolelta ei aina ole helppo erottaa, milloin ministerin tekemä työ on tuloksellista. Prosessit eivät suinkaan aina osu yhden hallituksen tai tietyn ministerin kauteen. Yksi aloittaa, seuraava vie maaliin. Siksi aika moni puolue ja ministeri on ottanut kunnian esimerkiksi Oopperatalon tai Oodin alkuun saattamisesta.

Lisäksi suurin osa kulttuurin rahoituksesta on yhteiskunnan kehittämiseen liittyvää lainsäädäntöä, jossa asetetaan tavoitteita ja suuntia. Voisikin kuvitella, että poliittisen johdon vaihtuessa vähintään neljän vuoden välein syntyisi tilanteita, joissa uuden ministerin puolue haluaisi jättää jonkun valmistelun kokonaan kesken, koska se ei sovi puolueen agendaan.

”Tämä on yksi meidän hallintomme vahvuuksia”, vakuuttaa OKM:n kokenut virkamies. ”Suomessa tämäntyyppistä ei kovin paljon tapahdu, eikä tehty työ mene hukkaan. Monessa muussa esimerkiksi Keski-Euroopan maassa valmistelu aloitetaan uudelleen alusta aina, kun hallitus vaihtuu. He sitten kadehtivat tätä meidän järjestelmäämme.”

”Nyt on esimerkiksi alkamassa kuvaohjelmalain uudistus, josta tullaan antamaan esitys seuraavalla hallituskaudella. Kun seuraava ministeri aloittaa, valmistelu tulee olemaan vielä osittain kesken, ja ministeri voi sitten muokata sitä sen mukaan, minkälaisia tavoitteita uusi hallitusohjelma asettaa.”

Yksikään ministeri, olipa miten taitava tai vaikutusvaltainen tahansa, ei saa läpi isoja uudistuksia, mikäli ei kestä sitä, että kaikki eivät niistä ilahdu. Pitää olla samaan aikaan kuunteleva ja härkäpäinen.

Koska rahaa on aina liian vähän ja se jaetaan aina jonkun mielestä väärin, kulttuuriministeri on vähän väliä taidekentän ja median hampaissa.

Luukka tuntee ilmiön:

”Suomen historiasta ei ole vielä löytynyt sellaista yhteiskunnallista toimijaa, jonka mielestä heidän rahoituksensa olisi riittävä ja oikeudenmukainen. Kulttuuritoimijat laittavat toiveensa ministeriin, mikä ei ole ihan väärin, koska kulttuuri ei nouse, jos joku ei sitä nosta esille.”

Luukan mukaan kulttuurialan ongelma on myös se, että kritiikki ei ole ollut kovin organisoitunutta ennen kuin nyt. Koronan ansiosta ala on järjestäytynyt ja oppinut lobbaamaan ja puhuu poliitikkojen näkökulmasta vihdoinkin oikeista ongelmista – koska niitä todellakin on.

Kulttuurin budjetti vaatii oikeasti perehtymistä, jotta sen ymmärtää.
Teemu Luukka

Varsin monella on paljon mielipiteitä siitä, minkälainen kulttuuriministerin pitäisi olla, ja etenkin minkälainen ei.

Jotkut ajattelevatkin niin sanotun kulttuuriväen olevan erityisen valitusherkkää. Syynä lienee useammin se, että ihmiset eivät ole keskimäärin kovin hyvin selvillä siitä, miten politiikkaa käytännössä tehdään.

Eniten henkilökohtaista vaikutusvaltaa politiikassa saa, jos sattuu olemaan asioista perillä oleva visionääri – ja visionääristä politiikkaa voi tehdä vain, mikäli tuntee asiansa erityisen hyvin. Sikäli kuin tällainen henkilö jostain löytyy, hänelle on yleensä käyttöä muuallakin kuin kulttuuriministeriössä.

”Oma kokemukseni poliitikkona ei ainakaan ole se, että kulttuuriväki olisi sen valitusherkempää tai riitaisampaa kuin muutkaan”, Rosa Meriläinen sanoo.

”Kulttuurialan erityisyys tietysti on, että siellä on tosi paljon näkyviä ihmisiä, tähtiä, jotka saavat palstatilaa, media-aikaa ja someseuraajia näkemyksilleen. Siksi heidän tunteensa ja tunnelmansa näkyvät ja kuuluvat paljon paremmin kuin monen muun toimialan.”

Milloin sitten valitetaan vähiten? Mikä kulttuuripolitiikan ammattilaisten mielestä tekee heidän asioitaan hoitavasta ministeristä hyvän?

Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen johtaja Marjo Mäenpään mukaan kulttuuri tarvitsee ennen kaikkea puolustajan: ”Ala joutuu aina tappelemaan saadakseen ’kulttuuri’-sanan näkyviin tiedonannoissa tai suunnitelmissa. Usein se ei näy missään.”

”Olennainen kysymys ei ole se, minkälaisia tauluja sinulla on seinällä, ei se tee huonoa ministeriä. Jos on halu kuunnella, voi päästä pitkälle. Kuuntelu- ja yhteistyökyky ja kulttuurin arvostus, ne sen tekevät.”

Antiteesinä tälle Mäenpää toteaa hämmentyneensä helppoudesta, jolla hallituksen nykyiset ministerit ovat antaneet periksi. ”Että kulttuurin annetaan olla pakastimessa, koko pandemian ajan!”

Taiken Paula Tuovinen linjaa hyvän kulttuuriministerin kovan luokan poliitikoksi, joka on analyyttinen ja aidosti kiinnostunut kulttuurista.

”Voisi olla suotavaa, että kulttuuriministerillä olisi jonkinlaista taustaa ja ymmärrystä alastaan, niin kuin ministereillä muillakin sektoreilla. Mutta kokeneet poliitikot ovat oppivaisia ja hahmottavat kokonaisuuksia nopeasti.”

Haasteena on kuitenkin se, että poliitikoissa ei ole ruuhkaksi asti niitä, jotka olisivat erikoistuneet taiteeseen ja kulttuuriin tai luovan sektorin asioihin. Samaan aikaan kulttuuriministerin vastuista huomattava osa liittyy rahaan, joten laskutaidon on oltava hyvä. Ministerin johtamalla politiikalla vaikutetaan suoraan hallinnonalan budjetteihin sekä lainsäädäntöön.

Valinnanvaraa ministeritason osaajiksi on vähän.

Ruotsin kansallismuseota johtavan Susanna Petterssonin mukaan on olennaista, että ministeri tekee eikä vain puhu.

”Hyvä kulttuuriministeri on sivistynyt, laaja-alainen ja pelkäämätön ja puhuu kulttuurin ja kulttuuritoimijoiden puolesta. Hän on se, joka osoittaa, että kulttuuri ei ole yhteiskunnassa erillinen saareke vaan aivan keskeinen, yhteiskuntaa kasassa pitävä voima.”

Pettersson nostaa hyvänä esimerkkinä esiin Ruotsin kulttuuri- ja demokratiaministeri Amanda Lindin.

”Hän on tehtävässään selkeä ja päämäärätietoinen eikä pelkää julkista debattia. Pystyäkseen ajamaan alan kannalta olennaisia päätöksiä hän keskustelee suoraan kentän edustajien kanssa. Olen itse istunut useamman kerran saman pöydän ääressä miettimässä, millaisia tekoja tarvitaan, jotta Ruotsin museoita voidaan kehittää pitkäjänteisesti yleisöjen hyväksi. Tämä siis vastakohtana surkealle kulttuuripolitiikalle, jota kuvastaa lyhytnäköinen laastarointi, ja ongelmia lykätään seuraavien päätöksentekijöiden syliin. Jos halutaan tuloksia – ja syvyyttä –, pitää olla viisautta investoida.”

Teatteri, tanssi ja sirkus -lehden päätoimittaja Minna Tawast toteaa, että mikäli ministerillä ei ole poliittisia lihaksia, hän saa rakastaa taidetta vaikka kuinka paljon, eikä tuloksia silti tule.

”Viimeistään korona on paljastanut taiteen rahoituksen himmeliluonteen sekä sen, miten suomalainen yhteiskunta kulttuuriin ja taiteeseen suhtautuu: se on kivaa muttei välttämätöntä. Yhden ministerin on sitä vaikea muuttaa. Lukekaa puolueiden kulttuuripoliittiset ohjelmat. Niitä on vähän ja ne ovat yleisluonteista hyminää.”

Useimpien muidenkin mielestä ministerin on oltava ennen kaikkea taitava poliitikko. On osattava ajaa tärkeinä pitämiään asioita, uskallettava ottaa tilaa, pärjättävä jokavuotisen budjettiriihen väännöissä kovien poliittisten pelureiden kanssa ja mielellään myös loistettava mediassa.

Tuomas Rantasen mukaan siitä on hyötyä, jos ministerillä on vahva julkinen imago (kuten Tanja Saarelalla), vahva ote omasta puolueestaan (kuten Paavo Arhinmäellä, joka valitsi puoluejohtajana kulttuurisalkun painavamman liikenne- ja viestintäministerin tehtävän sijasta). Tai jos on puolueensa nouseva ja näkyvä kellokas, kuten Kurvinen nyt.

”Silloin syntyy sekä henkilökohtaista että puolueen insentiiviä nostaa kulttuurin profiilia teoillakin.”

Vasemmistoliiton helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu, kulttuurikysymyksiin perehtynyt Minja Koskela toivoo ministeriltä monipuolista ymmärrystä kulttuurikentästä, kulttuurin merkityksestä ja kulttuurista työnä.

”Julkisessa keskustelussa kulttuuri pelkistyy usein sotepalveluksi eli sen ajatellaan lisäävän ihmisten työssä jaksamista ja edistävän terveyttä. Kulttuurilla on kuitenkin muitakin yhteiskunnallisia arvoja, kuten hegemonioiden kyseenalaistaminen ja yhteiskunnallisen keskustelun herättäminen. Kulttuuriministerin on tunnistettava ja tunnustettava myös nämä tehtävät, jotta kulttuuripuhe ei pelkistyisi välinearvoihin.”

Teemu Luukan mukaan kulttuuriministerin työ edellyttää erityistä ahkeruutta ja tarmokkuutta, ”eforttia”.

”Kulttuurin budjetti vaatii oikeasti perehtymistä, jotta sen ymmärtää. Se on sirpaleinen ja monimutkainen, ja siinä on vielä se Veikkauksen osuus monipolvisine jakosuhteineen. Sen kokonaisuuden laskeminen ei yksinkertaisesti ole helppoa!”

Kulttuurin asemaa voi tietysti parantaa, jos ministeri on suuresta puolueesta tai peräti pääministeripuolueesta; mutta vain, jos puolue haluaa kulttuurille jotain erityistä hyvää.

”Hommassa auttaa, jos on hyvää pataa pääministerin tai valtiovarainministerin kanssa, mieluiten molempien. Tämä toteutui sekä Tanja Saarelan että Stefan Wallinin kohdalla.”

Saarela ja Wallin toimivat kulttuuriministereinä Matti Vanhasen 1. ja 2. hallituksessa, mistä Luukka vetää yllättävän johtopäätöksen: ”Itse asiassa Matti Vanhanen on Suomen suurin kulttuuri­mesenaatti!”

Luukan mukaan kulttuurialalla elää myös ”aivan eri tavalla kuin muualla politiikassa” ajatus, että kulttuuriministerin pitäisi olla taiteen ammattilainen tai muuten ”syvällisesti kulttuuri-ihminen.”

Rosa Meriläinen näkee asian toisin: ”Kyllä kaikilla muillakin politiikan lohkoilla on tämä sama. Osa kentästä aina toivoo, että ministerin pitäisi olla asiantuntija – mutta se ei välttämättä tuota vahvaa ministeriä.”

Meriläisen mukaan poliitikkojen tärkein tehtävä on tehdä uudistuksia rahoitukseen, budjettilakeihin ja lainsäädäntöön.

”En lähtökohtaisesti ajattele näitä juttuja yksilösuorituksina, perustuen omaan kokemukseeni politiikasta. Hallitusohjelmassa ne kortit jaetaan, ja sitten on jonkin verran erikoistilanteita, jotka vaikuttavat asioihin, kuten nyt vaikkapa tämä korona.”

Ministerin on helpompi on onnistua, kun salkku on painava. Siksi nykyistä tieteen ja kulttuurin paketointia pidetään yleisesti onnistuneena, jopa optimaalisena pohjana luovien alojen yhteisen asian ajamiseen.

”Siitähän on kenttä valittanut”, Taiken Paula Tuovinen sanoo, ”että kun ei enää ole edes kulttuuriministeriä vaan aina on joku ja joku -ministeri. Omasta mielestäni tämä viimeisin on kuitenkin hyvä. Jos pystyttäisiin katsomaan, että tiede ja kulttuuri ovat yhtä tärkeitä Suomen luovuuden takaajina ja jos kulttuuripuolikin otettaisiin tosissaan, siinä on ideaa.”

Se, että taide ja kulttuuri ovat elinkeinoja, tuntuu paljastuneen päättäjille laajemmin vasta pandemian myötä. Moni uskoo, että asiaa ei ollut työ- ja elinkeinoministeriössä aiemmin edes ajateltu. okm:ssä kulttuuri taas on aina aiemmin ollut tieteen ja koulutuksen alapuolella.

”Miten taide ja kulttuuri saataisiin yleispoliittisella ja poikkihallinnollisella tasolla merkittävämmäksi?” Tuovinen pohtii.

”Jos ajatellaan muita hallinnonaloja ja asioita, jotka Suomessa koetaan usein yhteiskunnallisesti tärkeämmiksi, kuten vaikkapa sosiaaliturvauudistus, niitähän lobataan pitkän aikaa, ennen kuin ne alkavat toteutua. Tämä taide- ja kulttuurialalta on puuttunut.”

”Kenttä on niin sirpaleinen, järjestökenttä on sirpaleinen ja rahanjakokin on sirpaleista, että aina kun joku saa jotain, joku toinen hermostuu. Näin ei saada mitään aikaiseksi. Puuttuu ymmärrys siitä, mikä kulttuurin koko kenttä on ja minkälaista sen tuen pitäisi olla. Tällaisen rakenteellisen lobbauksen pitäisi tulla myös poliittiselta puolelta hallitusohjelmiin.”

Se kävi pandemiassakin harvinaisen selväksi. Jos tällaista painetta ei ole, ei tule tukeakaan.

Taiteen ja kulttuurialan uudistukset ovat tällä hetkellä sitä luokkaa, että kun valtion taiteilija-apuraha kuluvana vuonna on 1 709 euroa, ensi vuonna summa nostetaan 2 039,63 euroon. Verojen jälkeen käteen jäävä osuus ei paljon kasva. Nämäkin asiat ovat sinänsä tärkeitä mutta kokonaisuudessa niin pieniä ja pistemäisiä, että jotain isompaa pitäisi saada aikaiseksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriön pienelle kulttuuriosastolle heruu Kulta ry:n Rosa Meriläiseltä pelkkiä kiitoksen sanoja:

”En ole koskaan kuullut keneltäkään ministeriltä, etteikö virkakunta kulttuuriministeriössä olisi asiantuntevaa. Tunnen itse suurta kiitollisuutta ja kunnioitusta ylijohtaja Riitta Kaivosojaa kohtaan. Hän puolustaa todella sitoutuneesti ja intohimoisesti, itseään ja aikaansa säästämättä, koko kulttuuri- ja taidekenttää.”

Meriläisen mukaan se on loistava tilanne. ”Itselläni on paljon lobbarikavereita eri toimialoilta, eikä ole ollenkaan itsestään selvää, että virkamiehistö ja ministeri olisivat toimialan toimijoitten puolella.”

Ministeriön valmistelukoneisto on ollut korona-aikana todella kovilla, töitä on tehty viikonloppuja ja öitä myöten.

Lisätalousarvioiden koronatukipaketit, niiden taustaselvitykset ja valmistelut, strategiat, lausunnot, lait ja säädökset. Kansainväliset hankkeet: EU, Euroopan Neuvosto, Unesco, Pohjoismaisen ministerineuvoston sekä Venäjän ja Baltian ja Barentsin alueen kulttuuriyhteistyö…

Muutaman viime hallituksen aikana kulttuurilla ollut varsin paljon kirjauksia hallitusohjelmassa, ei välttämättä otsikkotasolla vaan osana jotain kokonaisuutta. Moni kuitenkin huomauttaa, että kirjaukset ovat ainoastaan suuntaa-antavia, niistä puuttuu hallitusneuvotteluissa olennainen konkretia.

Rajatkin ovat liukuvia: selkeiden kulttuurin toimialueeseen kuuluvien kirjausten lisäksi on asioita, joita hoidetaan useassa eri ministeriössä, kuten rahapelituotot, sekä asioita, joita hoidetaan muualla mutta jotka vaikuttavat kulttuuriin, kuten vaikkapa Ylen rahoitus.

Vielä 1990-luvulla hallitusohjelmatavoitteita tekivät pääsääntöisesti ministerit itse eivätkä virkamiehet, mutta etenkin viimeiset 15 vuotta valmistelu ministeriöissä on ollut aktiivista. Lisäksi valtioneuvoston kansliasta koordinoidaan niin sanottua tulevaisuustyötä, jossa virkamiehet luovat yhteistä tilannekuvaa siitä, mihin suuntaan Suomi on menossa, mihin tulisi kiinnittää huomiota ja mihin pyrkiä esimerkiksi kulttuurin edistämiseksi.

Marjo Mäenpää työskenteli 2010-luvulla OKM:n kulttuuriosastolla kolmen eri ministerin alaisuudessa ja puhuu ministeriöstä ”päällikkövirastona”.

”Pitäisi olla strategista valmistelukykyä niin, että voidaan viedä isompia linjauksia eteenpäin ja ministerillä on jotain tehtävää. Jos siellä vain levitellään käsiä ja voivotellaan, että mitähän se kenttä tästäkin sanoo, eihän mitään tapahdu. Valmistelu kulttuuripuolella on siiloutunutta ja näyttää pirstaleiselta: yksittäisiä lakeja uudistetaan, pikkuisen. Kokonaiskuva taiteen ja kulttuurin tuesta ja siitä, mitä tavoitellaan, puuttuu.”

Toinen entinen virkamies on samoilla linjoilla:

”Hirveän pitkälti on kyse siitä, millä tavalla asioita valmistellaan. Siitä on kiinni koko alan uskottavuuskin. Ministeriön painotus kuitenkin näkyy poliittisella puolella: opetus, koulutus ja tiede on se merkittävä, ja kulttuuria pidetään vähän kuin pölysokerina pullan päällä.”

Samaa sanoo vielä kolmaskin entinen OKM:n työntekijä:

”Kaikki on kiinni siitä, miten pitkäjänteisesti ministeriössä valmistellaan hankkeita ja miten siellä pystytään syöttämään asioita lapaan kulloisellekin ministerille. Yksi ihminen ei pysty tekemään yhtään mitään noin vain.”

Jos ajatellaan Suomen kulttuuripolitiikkaa isossa kuvassa, sitä on useimpien haastateltavien mielestä hoidettu hyvin, annetut olosuhteet huomioon ottaen.

”Kyllä se virkamieskunta pitää siitä sillä tavalla huolen, että vene ei ihan hirveästi keiku. Kaikkien kanssa tehdään töitä, puolukannasta riippumatta, ja varmaan ministerit tajuavat aika nopeasti itsekin, minkälaisia päätöksiä voi ja ei voi tehdä. Mutta onhan se kaiken kaikkiaan vähän lyhytjänteistä.”

Entinen OKM:n työntekijä on samoilla linjoilla:

”Virkamiehet ovat hirveän kokeneita, ehkä vähän leipiintyneitä ja siiloutuneitakin, joten ministerin innovatiivisuus ja kulttuuriymmärrys olisi todella tärkeää. Moni ministeri kuitenkin asettuu siihen valmiiseen hierarkiaan ja vallankäytön raameihin, joissa arkipäiväinen työskentely ja asioiden suunnittelu suuntautuu ylhäältä alas.”

Tämän täytyy tuntua ensimmäistä ministerinpestiään hoitavasta todella oudolta – ja 2000-luvun kulttuuriministereistä useimmat ovat olleet ensikertalaisia.

Harvoin tulee ajatelleeksi, miten nuoria monet ministerit ovat. Yli puolet tämän vuosituhannen kulttuuriministereistä ovat olleet kolmekymppisiä: Sanni Grahn-Laasonen 32, Tanja Saarela 33, Antti Kurvinen 34, Paavo Arhinmäki 35…

”Virkakunta on heitä varmaankin pelottanut, siinä on ollut ehkä molemminpuolista jäykkyyttä”, Marjo Mäenpää sanoo.

Siksi onkin tärkeää, minkälainen avustaja- ja virkakunta ministerillä on, millainen puheyhteys ja luottamus.

Ministerillä voi olla käytössään valtiosihteeri, kuten kulttuuriministerillä tällä hetkellä Tuomo Puumala (kesk.). Lisäksi hänellä on erityisavustajia. Tämä kokonaisuus kulkee ministeriössä nimellä poliittinen johto, ja johdosta kukin vuorollaan kommunikoi asioista virkamiesten kanssa. Virkamiehet puolestaan opettelevat aina uuden ministerin kanssa uudet ”alaistaidot”.

Vuodesta 1970 Opetus- ja kulttuuriministeriössä (silloin vielä Opetusministeriö) on toiminut kaksi ministeriä, joista toinen on vastannut opetuksesta, toinen vähän mistä milloinkin.

Vuosituhannen alkuun saakka titteli oli ”opetusministeriön toinen ministeri”. Sen jälkeen virkaa hoiti kolme kulttuuriministeriä – Suvi Lindén (kok.), Kaarina Dromberg (kok.) ja Tanja Saarela (myöh. Karpela), sitten kaksi kulttuuri- ja urheiluministeriä (Wallin ja Arhinmäki) – sen jälkeen kulttuuri- ja asuntoministeri (Viitanen) , opetus- ja kulttuuriministeri (Grahn-Laasonen) sekä Eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri (Terho).

Kesästä 2019 alkaen tiede-ja kulttuuriministerinä ovat vuorotelleet keskustapoliitikot Annika Saarikko, hänen äitiys­lomasijaisenaan toiminut Hanna Kosonen sekä Antti Kurvinen.

Yhteensä 21 kulttuuriasioita hoitaneesta ministeristä kuusi on ollut demareita, kuusi keskustalaisia, kolme vasemmistoliitosta ja kaksi sekä kokoomuksesta että RKP:stä. Punamullalla eli demarien ja keskustan yhteistyönä Suomeen rakennettiin 1960- ja 1970-luvuilla esimerkiksi kattava verkosto kaupunginteattereita ja -orkestereita.

Poliittinen kartta näyttää kuitenkin hieman toisenlaiselta, jos katsotaan pelkästään 2000-lukua.

Tällä vuosituhannella eniten kulttuuriministeripäiviä on jo nyt keskustalla (syyskuun loppuun mennessä 2 315, lisää tulossa), toiseksi eniten kokoomuksella (2 171) ja vähiten SDP:llä (420). Pisin yhtenäinen kausi kulttuuriministerinä taas oli Stefan Wallinilla (1 526 päivää). Yksikään kulttuuriministeri ei ole tullut vihreistä, vaikka puolue on viime vuosikymmeninä profiloitunut ehkä kaikkein kulttuurimyönteisimpänä.

2000-luvun 11 kulttuuriministeristä 4 on ollut miehiä, 6 naisia. Jokaisen miehen ministerisalkkuun on kuulunut myös urheilu, naisista ei yhdenkään.

”Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on ennen kaikkea urheiluihminen ja hankki rahoituksen Olympia-stadionin korjaukseen. Se oli hänen suurteoksensa”, Teemu Luukka toteaa.

Marjo Mäenpää arvelee Claes Anderssonin (vas.) olleen ”sielultaan ehkä paras kulttuuriministeri Suomessa koskaan”.

Anderssonin kaudella 1990-luvulla kirjastomäärärahoja kuitenkin leikattiin, eikä ainoastaan kerran vaan kahdesti. Sen on täytynyt tuntua kirjailijaministeristä pahalta, vaikka hänen onnistuikin samalla pelastaa jokunen pieni kirjasto lakkauttamisuhalta.

Koulutukseltaan kulttuuriministerit ovat olleet kirjava joukko, niin kuin ministerit Suomessa muutenkin. Useimmat ovat maistereita, mutta joukkoon mahtuu myös markkinointisihteeri (Dromberg), sosionomi (Saarela) sekä ylioppilas (Arhinmäki, nykyinen Helsingin kulttuurista ja vapaa-ajasta vastaava apulaispormestari).

”Virkamiehen näkökulmasta ja mielestäni kulttuuritoimijoidenkin näkökulmasta on kunnioituksen, luottamuksen ja arvostuksen kysymys, minkälainen kulttuuriministeri meillä kulloinkin on”, toteaa Marjo Mäenpää.

Kylmää kyytiä saatiin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen aikana, kun ministereitä ja ministerien avustajia vähennettiin. Jälkikäteenkin ajatellen järjettömimmältä nimitykseltä tuntui pääministeri Sipilän päätös yhdistää opetus- ja kulttuuriministerin tehtävät ja nimittää niitä hoitamaan 32-vuotias Sanni Grahn-Laasonen.

”Oli ihan uskomatonta, että kuviteltiin jonkun pystyvän tällaiseen!” Mäenpää puuskahtaa. ”Oliko se Sipilän kokemattomuutta, että hän ei ymmärtänyt, mitä ministerin työ on, miten paljon se vaatii asioihin paneutumista, perehtymistä, ohjaamista, päätöksentekoon osallistumista? Silloin oltiin kyllä vähän tuulijaolla, asiat eivät edenneet.”

Niin kulttuurin kentällä kuin ministeriössä ja sen alaisissa virastoissakin moni näkee asioiden edenneen suotuisimmin Saarelan aikana, nousukauden ja Veikkauksen lihavien vuosien siivittämänä.

Monet seikat vaikuttavat siihen, miten ministeri voi tehtävässään onnistua. Yksi suurimmista on taloudellinen suhdanne: kun yhteiskunnalla menee hyvin, kulttuurillakin menee paremmin. Kun Veikkauksella vielä oli rahaa, kulttuuri oli se, joka tilanteesta eniten hyötyi.

Tanja Saarelan kaudella 2003–2007 luotsattiin läpi pitkään valmisteltu, iso ja riitaisa tekijänoikeusuudistus, häntä seuranneen Stefan Wallinin kaudella 2007–2011 taas tärkeimmät osat Taiteen edistämiskeskuksen uudistuksesta. Molemmat saivat puhuttua lisää Veikkaus-rahaa kulttuurille. Näinä vuosina tehdyn tasokorotuksen ansiosta kulttuurin määrä­rahat nousivat muutenkin enemmän kuin muiden momenttien rahoitus keskimäärin.

Myös Sampo Terho saa ministeriön sisältä myönteistä palautetta. Hänen kaudellaan 2017–2019 toteutettiin lähinnä Sipilän kärkihankkeita mutta saatiin viimein toteutettua myös 20 vuotta valmisteltu saamelaiskokoelman palautus Kansallismuseosta Inarin saamelaismuseoon.

Niin kulttuurin kentällä kuin ministeriössä ja sen alaisissa virastoissakin moni näkee asioiden edenneen suotuisimmin Saarelan aikana, nousukauden ja Veikkauksen lihavien vuosien siivittämänä.

”Saarela oli kulttuuriministerinä varsin hyvä”, kapellimestari Esa-Pekka Salonen muistelee. ”Toimin niihin aikoihin Juhlaviikkojen taiteellisena johtajana, ja vaikka olin suhteellisen nuori kundi, minullakin oli suora keskusteluyhteys ministeriin.”

”Saarela oli tapaamisiimme aina huolella valmistautunut, kuunteli tarkasti, esitti asiantuntevia kysymyksiä ja teki päätökset saman tien, koska nekin oli ennalta valmisteltu. Sitten juotiin kahvia ja syötiin vähän pullaa ja juteltiin lapsista. Minun näkökulmastani se toimi todella hyvin.”

Toimittaja Teemu Luukka arvelee, että Saarelalla oli suuri ambitio hoitaa ministerin tehtävänsä erityisen hyvin taustansa takia. Hänet oli valittu Miss Suomeksi 1991, ja hän sai yksityiselämänsä vuoksi runsaasti myös kyseenalaista julkisuutta.

”Varmasti hän ajatteli, että häntä väheksyttiin”, Luukka arvelee. ”En tietenkään tunne hänen psykologiaansa, mutta arvaan, että siihen liittyi jonkinlaista näyttämisen halua.”

Olennaista oli myös se, että Saarelalla oli työssään puoluetoverinsa, pääministeri Matti Vanhasen täysi tuki ja hyvä suhde myös tämän erityisavustajaan Maria Kaisa Aulaan (kesk.). Tässä oli yhteensä riittävästi vipuvartta vääntöihin Valtiovarainministeriön demariministereiden kanssa.

Saarelan oletetusta suhteesta Vanhaseen revittiin aikanaan isoja otsikoita. Kulttuuriministerivuosinaan hän oli kuitenkin kihloissa kokoomuksen puheenjohtajana tuolloin toimineen Sauli Niinistön kanssa.

Myöhemmin sukunimensä Saarelasta Karpelaksi vaihtanut entinen kansanedustaja totesi kokeneensa julkisuuden ajoittain suunnattoman raskaaksi, eikä ihme. Naispuoliset poliitikot olivat silloinkin erityisen luupin alla, ja ilmassa oli paljon suoranaista naisvihaa.

Välillä Saarelakin jaksoi ottaa asiat huumorilla: kulttuuriministeriksi nimittämisensä jälkeen hän totesi, että pitääkin hetimiten hankkia kirjahylly, kun kuitenkin epäillään, ettei hänellä sellaista ole.

Vaikka politiikka on ryhmätyötä, on selvää, että kukaan ei menesty ministerinä pelkästään muiden avulla. On oltava aitoa kiinnostusta, oppimiskykyä, tarmoa ja sitkeyttä, samoin kanttia ja taitoa.

Ja näitä kaikkia Tanja Saarelalla myös oli.

”Eniten se kuitenkin on Marinin valtiosihteerin Henrik Haapa­järven käsissä. Että hallitus saisi tehtyä tämän vuoden puolella päätöksen siitä, miten valtio Veikkauksen tuotot jatkossa jakaa ja kompensoi."
Rosa Meriläinen

Kulttuurialan tilanne on pandemian jäljiltä ja rahapelituottojen vähentyessä vähintäänkin huolestuttava.

”Kaikilla muilla rintamilla puhutaan elvytyksestä, mutta tieteen ja taiteen tonteilla en ole tällaista kuullut”, Mäenpää sanoo. ”Kukaan ei puhu työskentelyolosuhteiden parantamisesta tai toimialan tukemisesta sellaisella tavalla, joka olisi kestävää ja kantaisi pitkälle. Minusta se olisi tässä vaiheessa ihan ensisijaista.”

Nyt voimassa olevaan hallitusohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi nostaa kulttuurin osuus prosenttiin valtion budjetista; mutta on selvää, että se ei tule toteutumaan. Viimeksi lähelle tavoitetta, 0,96 prosenttiin, päästiin Vanhasen toisen hallituksen aikana 2008. Sen jälkeen on tultu vähin erin alaspäin, ja nyt ollaan, laskutavasta riippuen, vajaassa 0,8 prosentissa.

Rosa Meriläinen näkee, että Veikkaus-asia riippuu jonkin verran Antti Kurvisestakin.

”Eniten se kuitenkin on Marinin valtiosihteerin Henrik Haapa­järven käsissä. Että hallitus saisi tehtyä tämän vuoden puolella päätöksen siitä, miten valtio Veikkauksen tuotot jatkossa jakaa ja kompensoi.”

”Ennen eduskuntavaaleja saatiin lähes kaikilta istuvan hallituksen puolueilta sitoumus tähän periaatteeseen”, Meriläinen muistuttaa. Ministeripuolue Keskusta ei kuulunut niihin.

Luukka taustoittaa: ”Pääministeri Antti Rinne halusi vetää hallitusneuvottelut nopeasti, ja pöydällä oli todella isoja, monimutkaisia asioita. Kulttuuri jäi vähän jakovaraksi siinä. Veik­kauksen ongelmaan olisi pitänyt paneutua jo edellisen hallituksen aikana, nyt ei ehditty riittävästi miettiä sitä.”

Cuporen Marjo Mäenpää ihmettelee, miten suurena yllätyksenä veikkausvoittovarojen väheneminen monelle tuntuu tulleen. Kulttuurimäärärahojen liittämisestä valtion budjettiin on sentään puhuttu jo 1970-luvulla.

Asia on iso ja vaikea; mutta korona on vielä ollut isompi ja vaikeampi. Niinpä hallitus on lykännyt päätöstä riihestä riiheen.

Teemu Luukka huomauttaa kulttuurin saaneen Veik­kauksen ansiosta 30 vuoden ajan jatkuvasti lisää rahaa, vaikka Valtiovarainministeriö olisi halunnut rahapelituotot omaan käyttöönsä.

”Hiukan epäilen, olisiko kulttuurin tuki nykyiselläkään tasolla, jos se olisi ollut aina valtion budjetissa.”

Toisaalta taide- ja kulttuuriala on kuluneina vuosikymmeninä myös voimakkaasti kasvanut, joten sen saama suhteellinen osuus valtion budjetista on jäänyt jälkeen, myös pohjoismaisessa vertailussa.

Jos tilanteessa haluaa nähdä jotain hyvää, kulttuurin tukala asema on korona-aikana tullut näkyväksi. Nyt se on myös poliittinen kysymys.

”Puolueilla pitäisi olla intressi ottaa asiaan kantaa”, Luukka sanoo, ”Ja ainakin vihreille ja vasemmistoliitolle se onkin aidosti tärkeä. Miksei keskustallekin, joka pyrkii erottautumaan perussuomalaisista ja kokoomuksesta pehmeämmällä tyylillä. Sillähän on tällainen alkiolainen kulttuuriperintö taustalla kuitenkin. Kuntateatterimeininki.”

Tässä teatterissa kulttuurin rahoituskriisi onkin jo klassikko.

Jutussa nimellään esiintyvien henkilöiden lisäksi artikkelia varten on haastateltu muun muassa useita Opetus- ja kulttuuriministeriön, sen alaisen Taiteen edistämiskeskuksen sekä kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen Cuporen nykyisiä ja entisiä työntekijöitä, poliitikkoja ja taiteilijoita, samoin kuin kulttuurijärjestöissä toimivia ihmisiä.

Oikaisu 15.10. klo 13.43: Kirjoituksesta on poistettu toimittaja Teemu Luukan Paavo Arhinmäkeä koskeva sitaatti. Sitaatissa väitettiin, että Olympia-stadionin remontti rahoitettiin merkittävältä osin veikkausvoittovaroilla, mikä olisi ollut pois Veikkaukselta kulttuurille kertyneistä puskurirahoista. Näin päätettiinkin vuonna 2012, mutta kaksi vuotta myöhemmin Arhinmäki neuvotteli muiden ohella päätöksen, että Olympia-stadionin korjaus rahoitetaan pääosin valtion budjetista. Stadionin remonttiin on käytetty puskurirahoja, mutta ei merkittävästi.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »