Päivi Räsänen ehti ensin. Tuo sisäministeriksi istutettu Riihimäen Sarah Palin vaati kesken kesähelteiden, että henkirikoksesta tuomittu ensikertalainen ei saisi enää päästä vapaaksi tuomion puolivälissä vaan joutuisi lusimaan kakkunsa kokonaan.
Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson – jonka toimialaan vankeustuomiot kuuluvat – ei lomiltaan kerinnyt Räsäsen puheita kommentoimaan, ja harva taisi muistaa, että meillä on nykyisin senkin niminen ministeri. Mutta kun Henriksson sitten elokuun viime päivinä astui julkisuuteen, oli hänellä vielä radikaalimpi ehdotus: lakimuutos, joka käytännössä lopettaisi ehdolliset vankeusrangaistukset. Henrikssonin mielestä kaikkiin ehdollisiin tuomioihin pitäisi sisältyä myös ehdoton osa, eli kaltereiden takana istumista.
Oikeusministerin ehdotus sai odotetun kaksijakoisen vastaanoton: netin keskustelupalstoilla hurrattiin, mutta tutkijat toppuuttelivat. Kriminologi Tapio Lappi-Seppälä huomautti, että yhdyskuntapalvelu ehkäisee rikosten uusimista selvästi tehokkaammin kuin vankila. Kukaan ei kuunnellut. Esimerkiksi Iltalehden keskustelupalstalla huudettiin, että eihän yhdyskuntapalvelu tai ehdollinen tuomio mikään oikea rangaistus ole. Tilalle tarjottiin ruoskimisia, kuolemantuomioita sekä “Auschwitzin kaltaisia pakkotyöleirejä”.
Sääliksi käy kriminologeja. Ei tule mieleen toista tieteenalaa, jonka keskeiset tutkimustulokset sivuutetaan yhtä surutta. Ties kuinka monessa kansainvälisessä tutkimuksessa on todistettu, että rangaistuksien koventaminen ei vähennä rikollisuutta – pikemminkin päinvastoin. Mutta kansa tietää paremmin! Ja nyt ilmapiiri näyttää kiristyneen siihen pisteeseen, että liberaalipuolueena tunnetun RKP:n ministerikin uskoo mieluummin näitä nettipalstoilla mesoavia oman elämänsä santarmeja kuin alan tutkimuksia.
Kun ankarampia tuomioita vaativilta kysyy perusteluja, esiin nousee aina rikosten uhrien aseman parantaminen. Uhrit on kuulemma “unohdettu tässä keskustelussa” – ja siksi rangaistuksia on kovennettava.
Logiikkaa on vaikea ymmärtää: sama kuin arvostelisi hammaslääkäriä siitä, ettei tämä havainnut potilaansa sydänvikaa. Eihän järkevien tuomioiden jakaminen mitenkään sulje pois sitä, että uhreja voisi tukea nykyistä paremmin.
“Uhrit on unohdettu” -mantran takaa ei useinkaan löydy mitään muuta kuin ajatus koston parantavasta voimasta: uhrin olo kohenee, jos hän tietää rikoksen tekijän kärsivän kunnolla.
Yksittäistapauksessa näin voikin olla. Mutta järkevän kriminaalipolitiikan tavoitteena ei voi olla kostaminen, vaan rikollisuuden vähentäminen.
Hesarissa kerrottiin taannoin espanjalaisesta tuomarista, joka jakaa nuorisorikollisille omaperäisiä rangaistuksia. Hän on määrännyt rattijuoppoja viettämään viikonloppuja liikenneonnettomuuksissa halvaantuneiden kotona, ja piraattilevyjä myyneen senegalilaisnuoren hän pani seitsemäksi kuukaudeksi opiskelemaan espanjaa. Resepti toimii. Vain viidennes näistä luovasti tuomituista on syyllistynyt uusiin rikoksiin.
Espanjan-oppeja voisi kokeilla Suomessakin. Kerran kumppaniaan naamaan mätkäissyt voisi viettää muutaman kuukauden suu- ja leukakirurgian osastolla tyhjentämässä pahemmin piestyjen pissasorsia. Kokemuksen luulisi estävän sitä seuraavaa lyöntiä tehokkaammin kuin Anna-Maja Henrikssonin malli, jossa jokaiselle pikkunilkillekin tarjottaisiin tilaisuus oppia vankilan tavoille.
Tutkimukset osoittavat, että mitä nuorempana vankilaan joutuu, sitä todennäköisempää sinne palaaminen on. On siis järkevää keksiä vankilalle vaihtoehtoja. Tämän myöntäminen ei ole rikollisten hyysäämistä tai kukkahattutäteilyä, vaan perustuu kylmään matematiikkaan. Mutta voin minä sen kukkahatunkin päähäni laittaa. Mielestäni näet vapauden riistäminen on rangaistuksena niin raju, että lievissä rikoksissa sitä tulisi käyttää harkiten, eikä minään automaattisena bonus-luunappina kuten ministeri Henriksson haluaisi.
Ja turha jankata, että mikäs siellä vankilassa maatessa, kun olot ovat kuin hotellissa. Entä sitten vaikka olisikin? Harva meistä kestäisi monta kuukautta lukittuna Cumuluksen standardihuoneeseen, vaikka sinne saisi kanavapaketit ja hierovan suihkun.
*
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, jonka työhuoneen ikkunassa on kalterit.
