Asunnottomien yötä vietetään 17. lokakuuta, mutta Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA:n vuoden 2016 lopun tilaston mukaan asunnottomuus kosketti Suomessa noin 7 500:aa ihmistä joka yö.

Asunnottomuutta esiintyi 114:ssä Suomen kunnassa, mutta ongelma on hyvin leimallisesti pääkaupunkiseudun. Kaksi kolmasosaa asunnottomista elää pääkaupunkiseudulla ja yli puolet Helsingissä.

– Hyvä uutinen on, että määrällisesti asunnottomuus väheni Suomessa jo viidettä vuotta peräkkäin. Pääkaupunkiseudulla asunnottomuus koskettaa kuitenkin enenevässä määrin uusia ryhmiä: iäkkäämpiä naisia, nuoria ja maahanmuuttotaustaisia, kertoo Vailla vakinaista asuntoa ry:n (Vva) toiminnanjohtaja Sanna Tiivola.

Tiivolan ja muiden asunnottomien kanssa työskentelevien työtä vanha mielikuva asunnottomasta vain alkoholisoituneena metsien tai rantojen miehenä ei enää juuri haittaa.

Pääosin ihmiset ymmärtävät, että asunnottomaksi voi joutua kuka tahansa.  Vuokra-asunto voidaan myydä alta, asumiskustannukset voivat kohota kestämättömiksi, voi tulla avioero, työttömyys, vakava sairaus, konkurssi, mielenterveysongelmia… 

– Mielikuva siitä, että asunnoton on yhtä kuin rantojen mies, on kadonnut – mutta se, että asunnottomuus olisi yksiselitteisesti oma vika ja seurausta hoitamattomista asioista, istuu yhä tiukassa, Tiivola hymähtää.

Asunnottomuus oli pitkään sukupuolittunut eli pääasiassa miesten ongelma. Naisia on asunnottomissa yhä vain neljännes, ja luku on pysynyt samana pitkään, mutta siinäkin on havaittavissa uusia ryhmiä.

– Yli 60-vuotiaiden naisten asunnottomuus on lisääntynyt selvästi. Joko he ovat eronneet tai eläneet pitkään yksin, mutta esimerkiksi eläköitymisen jälkeen tilanne voi olla se, että tulot eivät yksinkertaisesti riitä asumiseen. Eivätkä he pääse tai kykene enää työelämään, Sanna Tiivola toteaa.

Suomessa sosiaalityön ykkösprioriteetteja on aina ollut perheiden laittaminen etusijalle: lapset eivät saa joutua kadulle. Asia on myös niin suuri tabu, että siihen puuttuvat sekä viranomaiset että satunnaiset ohikulkijat – toisin kuin esimerkiksi Itä-Euroopan maissa, jossa kymmenvuotiaat saattavat nukkua sisaruksineen katusyvennyksissä tai porttikongeissa.

– Huostaanotto on viimeinen keino, mutta alaikäisiä suojataan Suomessa pääsääntöisesti asunnottomuudelta niin, ettei katulapsi-ilmiötä pääse syntymään, Sanna Tiivola vahvistaa.

Jopa puolet Vva:n neuvojien asukkaista on alle 30-vuotiaita. Nuoret ovat ennen olleet vähemmistö asunnottomissa, joskin heidän tilanteensa on aina ollut osin piilossa.

– Suurin syy nuoren asunnottomuuteen on se, ettei hän ole saanut työ- tai opiskelupaikkaa – ja että perhettä ei ole, tai siteet ovat poikki. Ei ole ketään, keltä pyytää apua, koska vertaisryhmä eli muut nuoret ovat opiskelijoita tai muuten taloudellisesti tiukoilla.

– Toisaalta nuorten keskinäinen solidaarisuus on hyvin vahvaa. He eivät aina edes miellä itseään asunnottomiksi, koska he kiertävät kaverilta toiselle, tekevät pimeitä alivuokralaissopimuksia tai olettavat tilanteen vain kuuluvan elämänvaiheeseen, Sanna Tiivola sanoo. 

Usein tilanne onkin ohimenevä, mutta vaikeudet alkavat kasaantua, jos aika kuluu ja pysyvää osoitetta ei löydy.  Silloin on vaikea saada työ- tai opiskelupaikkaa ja varsinkin pitää sitä, koska elämänhallinnasta tulee muutenkin hankalaa.

Uusi ryhmä, joiden osuus asunnottomista on lisääntynyt nopeasti, ovat maahanmuuttajataustaiset. 

Tarkkoja lukuja ei ole saatavilla, koska ryhmä ei näy tilastoissa, mutta eri toimijoiden arvio liikkuu jopa 5 000–6 000 henkilössä.

Osalla voi olla kielteinen turvapaikkapäätös, ja he välttelevät viranomaisia. Monen laillisestikaan maassa olijan tulot eivät riitä asuntoon pääkaupunkiseudulla tai asuntoa ei yksinkertaisesti haluta vuokrata maahanmuuttajataustaiselle, vaikka tällä olisi säännölliset tulot ja työpaikka.

– Yhteisöt, epäviralliset verkostot ja muut vapaaehtoiset majoittavat näitä ihmisiä. Etenkin Länsi-Suomessa jopa kuusihenkisiä perheitä on saatu Kotimajoitusverkoston avulla asutetuksi, mutta kokonaisuutena ongelma on kasvamassa ja aiheuttaa monia seurannaisvaikutuksia, Sanna Tiivola sanoo.

Pimeät asuntomarkkinat, joilla ollaan täysin vuokranantajan armoilla, ovat myös ongelma. Tiivolan mukaan tieto myös leviää eli jos majapaikka löytyy, sinne tulee todennäköisesti 20 muutakin. Ahtaasti asuminen kiristää hermoja ja lisää sosiaalisia ongelmia.

Ilmiö ei juuri näy Suomessa, mutta Ruotsissa on havahduttu siihen, että Tukholman kaduilla asuu satoja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita tai paperittomia nuoria.  Katupoikailmiö ei ole vain kadulla eläjän ongelma, koska toivottomuus ja lainsuojattoman asema ruokkivat rikollisuutta.

Katunuoret ovat myös alttiita äärijärjestöjen värväyksille.

Miksi asunnottomuutta sitten on, ja miksi se on keskittynyt niin voimakkaasti pääkaupunkiseudulle? Syyt ovat moninaiset, mutta perusongelma on yksinkertainen. Asuntoja ei ole tarpeeksi, ja pääkaupunkiseudun hintataso on pilvissä omistus- että vuokra-asumisessa.

– Ei tarvitse olla mitenkään moniongelmainen, ettei selviä pääkaupunkiseudun asumiskustannuksista. Kuinka monella on 5 000–10 000 euroa jemmassa vuokratakuisiin tai varaa tonnin vuokraan yksiöstä? Sanna Tiivola kysyy.

Sosiaalivirasto auttaa takuissa, mutta ensin pitää olla sen asiakas – mikä taas ”edellyttää” ongelmia olevan jo enemmän. Monet vuokranantajat myös katsovat karsaasti sosiaaliviraston antamaa maksusitoumusta eivätkä tee sopimusta, vaikka sitoumus periaatteessa takaa säännöllisen vuokranmaksun.

Puheet siitä, että talousongelmat ratkeaisivat muutolla pienempään tai halvempaan asuntoon, ovat usein hyväosaisten harhakäsityksiä. Halpoja asuntoja ei pääkaupunkiseudulla kerta kaikkiaan ole, tai työ- tai elämäntilanne ei salli niihin muuttoa. 

Tiivola tietää, että asunnottomuuden takana voi olla päihde- ja mielenterveysongelmia, pitkäaikaistyöttömyyttä ja muuta pidemmän ajan syrjäytymistä – ja lopulta useita ongelmia limittäin. 

Pääosalla tilanne on kuitenkin se, että sosiaaliset ongelmat tulevat vasta myöhemmässä vaiheessa. Asunnottomuuden alkusyy on riittämätön toimeentulo: ettei ole rahaa, eikä mahdollisuutta hankkia sitä.

– Rahattomuus estää oikeastaan kaiken järkevän toiminnan. Kun meidän asiakkaaksi tullaan, ensin puretaan ja kartoitetaan kokonaistilanne. Sitten ryhdytään miettimään, mihin on mahdollisuuksia.

Tiivola korostaa, että vaikka asunnottomuus on vaikea ongelma, hyvinkin hankalista tilanteista löytyy yleensä ulospääsy. Jokaisen asiakkaan tilanne on yksilöllinen, mutta pääosin Vva:han otetaan yhteyttä siksi, että ihminen on joko jo asunnoton tai asunto on syystä tai toisesta menossa alta.

Suomessa on perinteisesti ollut vahva yksin pärjäämisen eetos, jolla on huonojakin puolia. Yksi niistä on korkea kynnys avun hakemiseen. 

Vaikka nuorten asunnottomien määrän lisäys on sinänsä kielteinen asia, Tiivola näkee hyvänä, että nykyiset parikymppiset uskaltavat hakea tilanteeseen apua.

Vaikeimmin asutettavat ryhmät ovat arvattavissa: entiset vangit sekä pitkäaikaiset päihde- ja mielenterveysongelmaiset. Heidän auttamisensa kiinnostaa harvempia, mutta se ehkäisee onnistuessaan monen tason jatko-ongelmia, kuten rikoskierteen jatkumista.

Luottotietojen menetyskään ei estä asunnon saamista. Usein asunnottomien kanssa työskentelevillä on silti kovan työn takana vakuuttaa, etteivät vanhat vuokravelat tarkoita, että tulevaisuudessakin vuokrat jätettäisiin maksamatta. 

Asunnottomuus ei ole vain inhimillinen tragedia, vaan se ruokkii mainittuja sosiaalisia ongelmia, turvattomuutta ja rikollisuutta. Pääkaupunkiseudun asunto-ongelmat kärjistävät työpaikkojen ja työvoiman kohtaanto-ongelmaa ja jarruttavat koko maan talouden kehitystä.

Sanna Tiivola myöntää, että työssä täytyy olla realisti: vaikka asunnottomuuden poistaminen on hieno tavoite, käytännössä siihen tuskin koskaan päästään.  Sen sijaan paljon puhuttu arvojen ja asenteiden koveneminen on hänestä kaksipiippuinen juttu. 

– Yksittäiset kansalaiset ja ihmiset ovat hyvinkin avuliaita: lahjoitetaan vaatteita ja muita tarvikkeita, osallistutaan vapaaehtoistoimintaan ja niin edelleen. Suomessa on aika yleinen ymmärrys siitä, ettei kukaan elä kadulla huvikseen.  

– Jos koveneminen jossain näkyy, niin siinä, miten valtion rahaa jaetaan, millaista asuntotuotantoa suositaan, mitkä asiat ovat asuntomarkkinoilla etusijalla ja miten tukiasujiin suhtaudutaan. Jotkut saattavat myös kuvitella, ettei Suomessa ole todellista asunnottomuusongelmaa, koska se ei näy samoin kuin vaikka Yhdysvalloissa tai Euroopan suurkaupungeissa.

Asumisen verotus ja verotuet suosivat Suomessa voimakkaasti omistusasumista. Vähintään yhtä vahva on perinteinen asenneilmasto. 

Omistusasuntoa pidetään pakollisena hankintana, ja mikäli sitä ei halua tai voi ostaa, kyseessä on ”epäonnistuminen” elämässä. 

Tilanne on toinen jo Tukholmassa, puhumattakaan New Yorkin, Wienin tai Berliinin kaltaisista kaupungeista. Niissä ei ole tavatonta, että ihmiset asuvat tulotasosta ja perhetilanteesta riippumatta vuokralla koko elämän.

Osa nuoremmista sukupolvista ajattelee Suomessa jo toisin, mutta massojen ja valtaosan päättäjistä usko omistusasumisen autuuteen elää sitkeässä. Samoin mielikuvajako ”hyviin” omistusalueisiin ja ”huonoihin” vuokra-alueisiin, etenkin suurimmissa kaupungeissa. 

Kokemukset vuokra- ja omistusasumisen sekoittamisesta vaihtelevat. Joillain alueilla se on toiminut, mutta toisilla ihmiset elävät silti omissa todellisuuksissaan eivätkä juuri ole tekemisissä.

Miten asunnottomuutta vastaan voi taistella ja asuntopulaa poistaa?

Helppoja vastauksia ei ole, mutta yleistasolla Sanna Tiivola toivoisi kahta asiaa: asuntotuotannon puhdasta määrällistä lisäystä sekä ymmärrystä siitä, että kaikki ihmiset eivät mahdu samaan muottiin, asumisessakaan. 

– Me toimimme käytännön tasoilla ja autamme akuuttihädässä, mutta onhan se niin, että tämän kokoluokan asioita on vaikea ratkoa ilman valtion rahoitusta ja selkeitä päätöksiä ylätasolta. 

Tiivola kertoo onnistuneen esimerkin: pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmien PAAVO I ja II (2008–15) avulla vakiinnutettiin Asunto ensin -periaate ja asuntolat korvattiin tuettuun vuokra-asumiseen perustuvilla yksiköillä. Pitkäaikaisasunnottomuus laski ohjelmakauden aikana 35 prosenttia.

Suomessa myös säädellään asuinrakentamista hyvin tiukasti ja tavoilla, jotka ovat omiaan lisäämään kustannuksia.  

– Onko joka talossa tosiaan oltava tietty määrä parkkipaikkoja, vaikkei kellään asuntoa hakevista olisi autoa? Se, että ihmiset pääsevät mukaan asuntojensa ja asuinalueidensa suunnitteluun, on erittäin tärkeää – ja voi tuottaa uskomattoman hienoja ideoita, Tiivola kommentoi. 

– Vaikeastikin asutettavat ryhmät sitoutuvat ihan eri tavoin, kun heille annetaan päätösvaltaa omaan ympäristöönsä. Senioritalot ja vastaavat ovat hyvä alku, mutta nyt ne ovat vain niille, joilla on rahaa ja asiat valmiiksi hyvin.

Tiivola korostaa, että perusongelma palautuu kuitenkin aina siihen, ettei asuntoja ja varsinkaan edullisia asuntoja ole pääkaupunkiseudulla tarpeeksi. 

Se, että vaikeuksissa olevalle ihmiselle joutuu heti nostamaan seinän eteen, koska tarjontaa ei yksinkertaisesti ole, luo ja levittää toivottomuutta.

– Vaikka asunnottomuus hyvin harvoin on pysyvä tila, asuntopula ei helpota, ellei sille tehdä jotain. Pelkkä kysynnän ja tarjonnan laki ei ongelmaa ratkaise, se on tullut selväksi. 

Jutun tilastotiedot ovat peräisin vuoden 2016 lopusta.