Image

Kuinka lohtu äännetään

1


Kuinka lohtu äännetään

Vestan debyyttialbumi kuplii, kutkuttaa ja kutsuu Samuli Knuutia artikulaation aalloilla.
Teksti Samuli Knuuti
Kuvat Andre Pozusis

Taitavan poplaulajan salaisia aseita on fraseeraus, koska popmusiikissa usein ei ole tärkeätä se mitä sanotaan – vaan miten se sanotaan ja kuka sen sanoo. Tämä on asia, jota ei opita kykykilpailuissa eikä levy-yhtiöiden palaverihuoneissa, vaan se syntyy laulajan suhteesta itse kirjoittamaansa materiaaliin.

Vesta Brumanin, 23, esikoisalbumi Lohtulauseita on täynnä säkeitä, joiden ei pitäisi toimia. Avauskappale Tuottelias on luonnosmainen, alle kaksi minuuttia kestävä vastalause rakkaudelle, joka häiritsee, viiltelee, menee luomisprosessin edelle ja on siksi työnnettävä sivuun. Sen polveilevat rivit eivät pysy musiikin niille asettamissa kehyksissä, vaan Vesta kiirehtii enemmän sanoja kuin biisiin luontevasti mahtuisi samalla kun venyttää ja toistaa toisia. Sun katu on tyypillisempi popkappale, kohtalokas kävelyretki pitkin särkyneiden sydämien bulevardia, jossain päin Kalliota todennäköisesti, mutta sekin herää henkiin Vestan tavasta lausua sanoja, kuten ”sattuu”, ”sekopää” tai vain ”joo-o”. Laulun tarpeeksi monta kertaa kuultuaan sitä on mahdotonta olla laulamatta mukana Vestan lailla, mikä tekee siitä yhtä lailla houkuttelevan ja mahdottoman kappaleen versioida.

Lohtulauseita on täynnä musiikkia, joka ärsyttänee monia. Mutta huomattavaa, paljon tärkeämpää kuulijajoukkoa se tulee kiehtomaan.

Olisi houkuttelevaa nähdä Vesta mittatilaustyönä, niin luontevasti hän asettuu Lohtulauseilla puuttuvaksi lenkiksi Sannin ja Litku Klemetin väliin. Sanni kun on jo usean albumin ajan kuvannut lauluissaan nuoren naisen elämää nokkelasti, fiksusti ja sopivan sarjakuvamaisesti, kirkkailla väreillä ja vähäisellä varjostuksella.

Elektronisimmillaan ja leikkisimmillään, kuten biiseillä Fakin Rockstar ja Ota varovasti, Vesta osoittaa pystyvänsä kirjoittamaan ja esittämään kappaleita, jotka kykenevät tönimään yhtä lailla vain etunimellään esiintyviä kilpasiskoja pois suoratoistolistojen huipulta. Tässä auttaa muun muassa PMMP:n albumeilta tutun Jori Sjöroosin kekseliäs tuotanto, josta paistaa vilpitön rakkaus kaupallista popmusiikkia ja sen oikkuja kohtaan. Lohtulauseilla on yhtä aikaa kaikuja Rihannasta ja Fever Raysta, listapopista ja elektronisesta avantgardesta.

Litku Klemetin laulut puolestaan ovat lumonneet iskelmistä tutulla ajattomalla kuvastollaan ja maalaisella suoruudellaan, jossa ei ole tilaa eikä tarvetta nettislangille, uudissanoille eikä räppärien vierailulle. Seikkailunhaluisimmilla lauluillaan, kuten Vestallica ja Paikka varattuna, Vesta yhtä lailla kutsuu kuulijan omaan maailmaansa, jälkimmäisellä kirjaimellisesti. Hip hop -biitin päälle rakennettu litania kutsuja, tokaisuja, välihuomioita ja ääniefektejä voisi olla no-peasti ärsyttäväksi muuttuva kiusankappale, ellei Vestan omaleimaisuus ja piittaamattomuus Spotify-ajan poplaulun konventioista tekisi siitä niin kekseliään valloittavaa.

Turvallista sotaa taas alkaa ylipitkällä, improvisoidun oloisella puheintrolla, kunnes ryhdistäytyy alkuvuoden tarttuvimpiin kuuluvaksi syntetisaattoripopiksi. Yhdistelmän ei pitäisi toimia, kuten niin monen asian Lohtulauseilla, mutta toisin käy.

Lohtulauseilla on mittaa vain hieman yli puoli tuntia, mutta silti ajan hengen vastaisesti se kuulostaa kokonaiselta albumilta, ei vain kokoon kääräistyltä nipulta aikaisemmin julkaistuja singlejä. Varhaisten julkaisuiden, kuten Kevät ja Vielä1, jättäminen pois levyltä uusien kappaleiden tieltä tukee kokonaisuutta, josta kasvaa mielialan vaihteluistaan huolimattaan yhtenäinen teos, ei pino Polaroideja vaan valokuva-albumi.

Mistä Lohtulauseita kertoo? Tähän albumin nimikappale itsekin metakriittisesti tarttuu ja vastaa: kuulijastaan. ”Jokainen kuulee sen mistä parhaiten tietää ja sen eloon herättää omalla tarinallaan”, Vesta laulaa, ja jos se paperilla näyttää kömpelöltä lainilta, Vestan laulutapa muuttaa sen musiikkia vasten kiistattomaksi totuudeksi.

Sama pätee koko albumiin, jonka tavanomaiset tarinat jätetyksi tulemisesta, pelkäämisestä, samppanjan tilaamisesta, rakkaudesta, parisuhteesta, ajopuista ja roskalautoista, joita elämä huuhtoo jokaisen rantaan, muuttuvat popmusiikin alkemian avulla joksikin, josta kuulija voi etsiä turvaa ja lohtua.

Ja siitähän taiteessa on aina kyse: tarpeesta etsiä ääni johon luottaa, ääni joka puhuu vain sinulle, kertoo sinulle, että et ole yksin.

Julkaistu: 2.5.2018