”Saatiin juuri uusi erä Ranskasta. Lähetin sinulle vähän näytteitä”, Erlend sanoi.
Muutaman päivän päästä postiluukusta putosi paksu ruskea kirjekuori, jonka sisällä oli muovipussillinen kangastilkkuja. Tarkemmin sanottuna paitakangasnäytteitä, sillä Erlend Norby on norjalainen räätäli, joka pitää Stephan Haroutunian Shirts -liikettä Lontoon Fulhamissa.
Kadulta katsottaessa Erlendin luotsaama, alkujaan kyproslainen perheyritys näyttää siltä, ettei sinne eksyisi kukaan ohikulkija. Eikä todennäköisesti eksykään. Itse kuulin paikasta tutultani, joka tiesi jonkun, joka oli suositellut liikettä. Ihan kuin olisi hankkimassa jotain laitonta.
Käytän Erlendistä erittäin epäkorrektia termiä diileri. Teen niin kahdesta syystä: Ensinnäkin paidantekijä tai räätäli kuulostaa aivan liian hienolta ja tuo mieleen tammipaneloidut seinät, tummat nahkasohvat, sikarintuoksuisen takahuoneen ja paksut kangasnäytekansiot, joita selatessa voi kuvitella itsensä monokkeli vinossa kekkuloivaksi keskieurooppalaisen aatelissuvun eksentrikoksi. Toiseksi mittatilauspaitoihin on erittäin helppo jäädä koukkuun.
Helpommin mittapaidan saisi vaikkapa helsinkiläisestä Schoffasta tai turkulaisesta Herrainpukimosta. Edullisimmin sellaisen saisi jostain netin lukuisista palveluista. Fiinimmän ympäristön, hienommat kankaat ja kaikin puolin arvokkaamman vaatteen saisi kävelemällä Bulevardilla sijaitsevaan Fereen ja tilaamalla sieltä Turnbull & Asserin mittapaidan. Mutta Stephan Shirtsin epämääräiset kangastilkut, satunnaiset repsottavat langanpäät ja koko komeuden kaikin puolin vaatimaton paketointi riittää meille, joilla ei ole aatelishaaveita ja jotka olemme tv-dekkareista henkisesti lähempänä kestokrapulaista Mick Belkeriä kuin oopperaa harrastavaa komisario Morsea.
Harva mittatilausvaate on täydellinen heti ensimmäisellä kerralla. Kun paitani kaulus ei tuntunut parinkaan kokeilun jälkeen asettuvan juuri oikealla tavalla, Erlend piirsi paperille uuden kaavan ja lähetti sen Kyprokselle, missä paidat leikataan käsin ja ommellaan valmiiksi. Näin ongelma oli ratkaistu.
On kuitenkin olemassa miehiä, joille ongelmanratkaisu ei riitä. Heille mittatilausodysseia on päättymätön tarina. Paidassa on aina jotain korjattavaa. Ei uskoisi, että kauluksen kärkien pituudessa tai nappien asettelussa voi olla kyse millimetreistä, mutta näin se vain on. Näille kaikenlaiseen ylenpalttiseen hifistelyyn taipuvaisille miehille on jossain se täydellisesti istuva paita, joka on aina vain parin pikkuviilauksen päässä. Yhtäkkiä pienimmät yksityiskohdat – kuten se, millaisessa kulmassa kauluksen napinläpi on – muuttuvat elämää suuremmiksi asioiksi.
Epätieteellisen musta tuntuu analyysin perusteella olen päätellyt, että yleinen kiinnostus mittatilausvaatteisiin on lisääntynyt. Ehkä kyse on uniikkiuden tavoittelusta, kenties hyvin istuvan vaatteen mukavuudesta. Ehkä kyse on tietylle miestyypille luontaisen näpertelyvietin tyydyttämisestä.
Tapasin kerran miehen, jonka paidan oikeassa kalvosimessa oli monogrammi. Nimikirjaimet olivat juuri sellaisessa kohdassa, että ne eivät näy normaalisti mutta paljastuvat, kun käden ojentaa kätelläkseen. Seikka teki minuun vaikutuksen – ei varsinaisesti tyylikkyydellään vaan sillä mielipuolisuutta hipovalla pieteetillä, millä yksityiskohta oli toteutettu. Tällaisista miehistä tulee minulle aina mieleen professori Moriarty tai Ernst Stavro Blofeld.
Raakafarkkuharrastajat ovat samanlaisia perfektionisteja – pitävät jäykkiä ja epämukavia housuja, jotta ne kuluisivat ja muokkautuisivat juuri oikealla tavalla. Koska suhteeni vaatteisiin on ensisijaisesti pragmaattinen, en aivan täysin ymmärrä hifistelijöitä. Vielä vähemmän toisaalta ymmärrän niitä, jotka ostavat väärän kokoisen vaatteen aikomuksenaan laihtua siihen sopivaksi.
Mittapaitakauppiaat osaavat joka tapauksessa lypsää näpertelytarvetta. Ascot Chang mainostaa nettisivuillaankin kahtakymmentä erilaista monogrammityyliä kolmessakymmenessä värissä.
Ehkä kyse on kuitenkin kaikesta huolimatta ostotapahtuman elämyksellisyydestä. Tapoihini ei kuulu horista joutavia vaatekaupan myyjän kanssa, mutta juttelen Erlendin kanssa aina kaikesta tärkeästä – esimerkiksi dekkareista ja siitä, onko Helsingissä vai Lontoossa huonompi sää. Kaikesta, mistä asiakas diilerinsä kanssa ylipäätään juttelee.
*
Tuomas Sorjamaa on helsinkiläinen kustannuspäällikkö, jonka mielestä Lex Luthor on tyylikkäin mutta myös tylsin superrikollinen.
