Olimme perheen kanssa etelän lomasaarella, ja kun meri lainehti kutsuvana, päätin mennä sukeltamaan oikein happilaitteiden kanssa, sillä olenhan entinen kilpauimari ja viihdyn vedessä kuin kala vedessä.

Kun märkäpuku oli saatu useamman ihmisen avulla kiskottua päälleni, oli oloni kuin liian ahtaaseen kuoreen tungetulla mustalla makkaralla.

Sitten selkääni jysäytettiin happipullot ja vyötäisilleni sukelluspainot. Vajosin kasaan pation kivetykselle.

Minut kammettiin pystyyn kolmen ihmisen voimin, ja olin viimein valmis syöksymään aaltojen alle.

Vapisevin jaloin hoipertelin mereen ja aloin kellua tyylikkäästi selälläni, maha pinnalla, kuin kuollut kala.

Minut pyöriteltiin oikeaan asentoon, mutta pyörähdin heti uudestaan takaisin selälleni.

Näyttääkseni, että olen entinen huippu-uimari ja olen vedessä kuin kala vedessä, kelluin regulaattori kurluttaen liikkumattomana taivasta tuijottaen.

Taivas oli sininen. Joku väänsi painot vatsan puolelle, ja kuinkas ollakaan, nyt kelluin oikein päin ja vihdoinkin eteeni aukeni ihmeellinen vedenalainen maailma.

Se oli kovin samea. Kun vesi oli saatu pois maskista, tunsin sukeltamisen suurta riemua, sillä olenhan entinen kilpauimari ja liikun vedessä kuin kala vedessä.

Vedessä liikkumisen pehmeys ja vaivattomuus tuli ilmi ennen kaikkea siinä, että pohjakivet eivät tehneet yhtään niin kipeää, kuin jos kuivalla maalla olisi pyörinyt samaisessa kivikossa.

Mutta nyt meren armoton julmuus näytti itsensä.

Juuri kun aloin nauttia sukeltamisesta oikein todella, kimppuuni hyökkäsi paikallinen meripeto.

Olin ilmeisesti uinut sen reviirille, ja nyt sain tuta hirviön raivon. Se alkoi oitis repiä minusta lihan riekaleita ja kävi raivokkaasti kimppuuni yhä uudelleen.

Jouduin pakenemaan paikalta regulaattori vinkuen, ja ilmeisen tyytyväisenä saavutukseensa peto vetäytyi takaisin pesäänsä.

Koko sen viisisenttinen ruumis oli piilossa, mutta tiesin sen tarkkailevan minua luolansa pimeydestä täynnä murhanhimoa.

Niinpä vetäydyin sulavin liikkein (sillä olenhan entinen huippu-uimari ja liikun vedessä sulavasti kuin kala vedessä) paikalta ja suuntasin kohti rantaa.

Pohjakivet eivät tuntuneet enää niin ilkeiltä, sillä olivathan ne minulle jo entuudestaan tuttuja, melkein kuin ystäviä.

Pyörinkin tovin ystävieni keskellä kolisten ja jytisten, maininkien heittelemänä, mutta lopulta onnistuin suuntaamaan kohti maata.

Kehitin niin hirmuisen vauhdin potkutekniikallani, että pääni hautautui hartioita myöten rantahiekkaan.

Kun minut oli kaivettu esiin, regulaattori saatu revityksi irti leukojeni krampanneesta otteesta ja naamarini tyhjennettyä hiekasta, näin taas maailman selkeästi.

Se keinui neljänkymmenenviiden asteen kulmassa edestakaisin.

Horisontin heiluessa ylös alas minut talutettiin isolla joukolla maihin, ja kuulin usealla kielellä kuiskailtavan, että ”kuusikymppinen...jo vanha mies...ei jaksa”.

Suoristin ryhtini selkäranka rutisten ja virkosin vasta patiolla, jossa vaimoni yritti juottaa minulle vettä ja rukoili, etten pyörtyisi heti uudestaan.

Minä pyyhkäisin vesipullon sivuun ja loin Atlanttiin julman katseen ja ajattelin, että siitä sait mokoma lätäkkö!

Minä selätin sinut! Vasta sitten pyörryin, sillä olenhan entinen kilpauimari ja olen kotonani vedessä kuin kala vedessä.