Satamäärin kruunupäitä seisoi tienvarsilla, torin laidalla ja kanavan rannalla, kun kruununprinsessa Victoria kävi hurmaamassa ahvenanmaalaiset toukokuussa 2008. Päiväkodeissa ja kouluissa oli väsätty koreita kruunuja paperista, pahvista, kiiltokuvista ja glitterisilpusta. Monet pikkutytöistä ja vähän isommistakin olivat tälläytyneet tyllimekkoihin tai muihin röyhelöihin ja olivat niin prinsessaa.
Victoriakin oli. Mutta ilman kruunua. Kruunua hän ei ole pitänyt koskaan, eikä ole hänen isänsäkään kuningas Kaarle XVI Kustaa. Viimeinen kruunupäisenä tavattu Ruotsin kuninkaallinen oli vuonna 1907 kuollut kuningas Oskar II.
Norjan prinsessa Märtha Louise näki miten lasten kasvot venähtivät pettymyksestä, kun he tapasivat hänet: onko tuo muka prinsessa, eihän sillä ole edes kruunua? Märtha Louise kirjoitti aiheesta lastenkirjan nimeltään Miksi kuninkaallisilla ei aina ole kruunua? (suomennettu 2007). Siinä hän kertoo, että kruunu on hankala, eikä se kuulu kenenkään arkeen, mutta että kuninkaalliset kantavat kruunua sydämessään aina.
Kruunua pienennettiin Elisabetille sopivaksi
Ruotsin Oskar II rakasti seremonioita, teatteria ja oopperaa, taiteita ja tieteitä, sekä prameita juhlia. Hän on viimeinen Ruotsin kuningas, joka sananmukaisesti kruunattiin monarkiksi. Hänen poikansa, pojanpoikansa ja pojanpoikansa pojanpoika ovat kieltäytyneet kruunatuksi tulemisesta: he ovat nousseet valtaistuimelle, heidät on virkaansa asetettu ja siunattu. Mutta kruunua he eivät ole päähänsä painaneet. Se on nököttänyt seremonioissa kunniapaikalla ja viety sen jälkeen takaisin museovitriiniinsä. Kuningas Kustaa V (1858-1950, kuninkaana 1907-1950) piti kruunua demokratian vastaisena, vaikka hänellä olikin valtaa moninkertaisesti nykyiseen monarkkiin verrattuna.
Eipä tule mieleen muuta eurooppalaista hallitsijaa kuin Ison-Britannian Elisabet II, joka olisi ikuistettu kruunu päässä. Hän käyttää vallan symbolia, kruunua kerran vuodessa avatessaan juhlallisesti parlamentin istuntokauden. Silloin hän myös pitää hallituksen laatiman puheen.
Kruunu, The Imperial State Crown, painettiin hänen päähänsä ensimmäisen kerran kruunajaisissa vuonna 1953. Silloin sitä oli pienennetty 25 millillä, ja sen kaaria madallettu, jotta se sopisi hennolle nuorelle naiselle.
Kruunu painaa vähän toista kiloa, sen kehys on tehty kullasta, hopeasta ja platinasta. Koristeena on 2868 timanttia, huippuna Cullina II, maailman toiseksi suurin hiottu timantti, siinä on lisäksi 17 safiiria, 11 smaragdia, viisi rubiinia ja 273 helmeä.
Kruunu kuljetetaan aseistettujen vartijoiden saattelemana parlamenttitalolle ja käytön jälkeen saman tien takaisin muiden kruununjalokivien keskelle Lontoon Toweriin.
Edward varasti Walesin prinssin kruunun
Prinssi Charleskin on esiintynyt kerran kruunupäisenä, kun hänet asetettiin Walesin prinssin virkaan pari kuukautta ennen kuin hän täytti 21 vuotta. Nimityksen hän sai jo kymmenvuotiaana, mutta virallista seremoniaa lykättiin ja lykättiin. Osin siksi, että hetken aikaa kuningas Edward VIII roolissa viihtynyt Charlesin isosetä varasti alkuperäisen Walesin prinssin pikkukruunun – coronet – lähtiessään maanpakoon vallasta luovuttuaan.
Englannissa monarkin vanhin poika, tuleva vallanperijä, nousee Walesin prinssiksi, kun tittelin edellinen haltija kruunataan. Uusi Walesin prinssi kantaa omaa kruunuaan isänsä kruunajaisissa. Sen Edward siis vei mennessään. Kuningashuone päätti olla haastamatta häntä oikeuteen – Charlesille teetettiin uusi kruunu vuonna 1969. Vanhempi kruunu palautui Englantiin Edwardin kuoltua vuonna 1972.
Charles ei ole käyttänyt kruunuaan virkaanasettamisensa jälkeen. Jos/kun Charlesista tulee kuningas, Walesin prinssiksi nousee hänen esikoisensa prinssi William ja Cambridgen herttuatar Catherinesta tulee Walesin prinsessa. Jos perinnettä aiotaan jatkaa vanhaan malliin.
Ei kruunuja, vaan tusinoittain tiaroja
Kuninkaallisten tiarojen ja diadeemien verkosto on valtava: jokaisessa hovissa on kymmeniä toinen toistaan kauniimpia, näyttävämpiä, kalliimpia tiaroja, ainutkertaisia käsityöläismestareiden työnäytteitä.
Vähin erin olen oppinut, että tiaroilla voidaan kertoa niin paljon. Ne välittävät tietoa käyttäjänsä asemasta, iästä, tilaisuudesta, jossa pääkoristetta pidetään, suhteesta hallitsijaan, suosikin asemasta tai epäsuosioon putoamisesta. Tiarojen käyttöä säätelee pitkien traditioiden ohella myös monarkin suopeus.
Sukuun avioituneen uuden tulokkaan asemaa tulkitaan sen kautta, millaisen tiaran hän saa päämieheltä tai -naiselta lainaksi ensimmäiseen juhlaansa. Tai siis ne tulkitsevat, jotka osaavat ja tietävät. Suo on loputon, aiheella on omat spesialistinsa, jotka osaavat kertoa heti kun vieraat astelevat esimerkiksi hääkirkkoon, millaista viestiä mikin pääkoriste välittää: kuka on nousussa, kuka laskussa.
Esimerkkinä vaikkapa kruununprinsessa Victorian ja Daniel Westlingin hääpäivä 19.kesäkuuta 2010. Aiheeseen erikoistunut kirjoittaja ja sivusto listaa netissä kirkkoon saapuneet 43 eri tiaraa. Siis sen, mitä ne todistavat vaikkapa siitä, miten kantaja tilaisuutta arvostaa, mikä on poikkeavaa, mikä traditionmukaista. Osa tulee paikalle supervarusteltuna, osa alisuorittaa – osoittaa kenties mieltään?
Kuningatar Silvia laittaa kutreilleen sen kaikkein raskaimman, harvemmin käytetyn ja kauneimman tiaran: Braganza tiaran. Se painaa niin paljon, että pään tuntitolkulla pystyssä piteleminen on voimainkoitos. Morsian kantaa perheen traditionaalista nuorekasta kameetiaraa, prinsessa Madeleine ensikertaa periprinsessamaista Connaughtin timanttitiaraa. Kuninkaan sisaret ovat saaneet hovista lainaksi hienot koristeet: komeimman prinsessa Birgitta Nine Prong Tiaran, jota Silvia usein käyttää.
Norjan trio – kuningatar Sonja, kruununprinsessa Mette-Marit ja prinsessa Märtha Louise osoittavat kunnioitustaan kaikkein näyttävimmillä tiaroilla. Tanskalaisista kruununprinsessa Mary osoittaa suurta huomaavaisuutta: hän kantaa rubiinitiaraa, jota ei juuri koskaan viedä Tanskasta ulkomaille. Samaa tiaraa käytti Ruotsin prinsessa Ingrid hääpäivänään vuonna 1935 avioituessaan Tanskan kruununprinssi Frederikin kanssa samassa kirkossa, jossa Victoria ja Danielin vihittiin.
Tiara vai diadeemi?
Tiarojen kohdalla loistaa timantinkirkkaasti eurooppalaisten kuningashuoneiden sukulaisuus, ristikkäisyydet, lahjoitukset, myötäjäiset, kummiudet, testamentit. Se, miten hovit olivat ennen kaikki sukua keskenään. Englannin kuningatar Viktorian lapsikatras ja upporikkaus levittäytyy kuin hämähäkinverkko halki Euroopan nykyisten hovien.
Tiaroissa näkyy suunnilleen sama kuin brittihovin ilmoituksissa, kun johonkin eurooppalaiseen kuningashuoneeseen syntyy uusi jäsen: vauva on sijalla 237. tai 328. Britannian perimysjärjestyksessä.
Jos tiaroja ryhtyy katsomaan tietokoneen ruudulta suurennettuna, yksityiskohdittain, vaipuu ihailemaan menneiden vuosisatojen kultaseppien mestarillisia taitoja.
Kun aloitin kuninkaallisista raportoinnin, sain joka ikisen jutun jälkeen kauniilla opettajan käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa sanottiin, että voisiko nuori toimittaja lopultakin oppia erottamaan tiarat ja diadeemit toisistaan – taas meni väärin.
Yritin nyt kerrata lyhyttä oppimäärää. Kumpaakin nimitystä saa käyttää, mutta diadeemi on pantamaisempi, sana on lainaa kreikankielen panta-sanasta. Tiarassa taas on sakaroita, kiemuroita, korkeita jalokivi-istutuksia, se on kruunumaisempi, vaikkei kierräkään koko päätä, vaan on kuin hilkka. Valo saa timantit säkenöimään ja loistamaan välähdyksenomaisesti juuri silloin, kun tiaran kantaja astelee juhlasaliin ja kameroiden salamavalot iskevät.
Meniköhän oikein vai tuleekohan viestiä? Tuskin enää kaunokirjaimin, vaan netin kautta suitsait…
