Eeva

Kristo Salminen ja Johanna Kokko: "Onni vaatii arjessa pysähtymistä"

Kristo Salminen ja Johanna Kokko: "Onni vaatii arjessa pysähtymistä"

Kolme vilkasta poikaa tuo Johanna Kokon ja Kristo Salmisen kotiin jatkuvaa liikettä. Ammatillisesti näyttelijävanhemmat ovat käännekohdassa: Johanna loistaa Abba-musikaalissa, Kristo on jäämässä virkavapaalle.
Teksti Raila Kinnunen
Kuvat Kirsi Tuura
Mainos

Kauhea kuningas Rikhard III laskeutuu näyttämöltä. Kansallisteatterin Willensaunan yleisö on paukuttanut aplodit seisaaltaan, kuten lukuisissa muissakin näytöksissä yli vuoden ajan tämän vuoden helmikuuhun asti.

Kristo Salmisen selkää jurnuttaa, kun hän on astellut pari tuntia Shakespearen luomana kyttyräselkäisenä mielipuolena. Mäkihyppääjän asento jyrsii, vaikka olisi lämmitellyt ennakkoon kuminauhajumpalla.

”Mutta Rikhard oli ihana rooli tehdä, vaikka se on niin hullu, julma ja säälittävä seremoniamestari. Siinä sai pistellä kaiken menemään. Mitään ei jäänyt jäljelle paitsi ylikierteet”, Kristo Salminen sanoo lievää haikeutta äänessään.

Unta sai ehkä odotella, eikä aamulla ollut armoa, kun nelivuotiaat kaksospojat käynnistyivät: talo metakkaa ja kähinää täynnä.

Varovaisesti sanojaan asetellen Salminen arvelee, että lavalla päällikkönä meuhkaaminen saattaa heijastua siviiliinkin. Aivoissa tapahtuu jotain, kun juonii tuntikausia illasta toiseen sitä, miten muut vallanperijät, pikkupojat, pitää eliminoida. Kotonakin saattaa tepastella hullun askelin.

Johanna Kokko, Kristo Salmisen vaimo, kaksosten äiti ja myös näyttelijä, jatkaa:

”Ajattelen näyttelemistä usein kehon ja tuntemusten kautta. Jos roolissa itkee, keho ei ymmärrä, että se on vain leikkiä, kun kroppa tärisee ja hengitys pätkii. Pää tietää, että tämä on näyteltyä, keho ei. Jos on harjoituksissa itkenyt koko päivän, illalla saattaa olla järjettömän poikki.”

Ensitreffit Marjaana Maijalan mökillä

Rikhard III:n ensi-illan loppukiitoksissa kumarsi myös Johanna, sillä hän oli ohjaaja Jussi Nikkilän assistentti.

Johanna Kokko on pitkänhuiskea ja suoraryhtinen, erikoisella tavalla kirkas ja vaalea. Hän on tuttu monesta elokuva-, televisio-, musikaali- ja teatteriroolista – ja silti ihmeen tuntematon.

Johanna on kotoisin Nakkilasta, omien sanojensa mukaan umpimaalta. Isä oli maanviljelijä, äidillä oli monta ammattia, hän toimi muun muassa kätilönä. Kotitalo myytiin isän sairastuttua, Johanna oli silloin 17-vuotias.

Suvussa ei ole teatterilaisia. Lähimpänä ovat mummo, joka oli sirkuksessa tarkkuus-ampujana, ja pappa, joka sattui samaan aikaan sirkuksen hallintopuolelle. Mummo oli venäläinen, häneltä Johanna sanoo perineensä slaavilaiset kasvonpiirteensä.

Viisivuotiaasta lähtien tanssinut Johanna päätyi Porin teatteriin tanssivaksi avustajaksi. Hän pääsi Tampereen yliopistoon opiskelemaan näyttelijätyötä, valmistui ja teki töitä ensin Tampereella ja sitten Helsingissä, eri teattereissa, televisiotuotannoissa ja elokuvissa.

Kristo ja Johanna tapasivat näyttelijä Marjaana Maijalan mökillä Ruissalossa vuonna 2003. Asia oli kerrasta selvä. Kristo huomasi Johannan heti, ja ajatteli, että tuo on niin ihanan tuntuinen, ettei voi olla näyttelijä: liian luonnollinen.

Esikoispoika syntyi kymmenen vuotta sitten ja heilui vanhempiensa häissä 1,5-vuotiaana. Kaksospojat valloittivat espoolaisen paritalon puolikkaan neljä vuotta sitten.

"Saat sen, mistä luovut"

Kotona Johanna on äiti, ja kahden vuoden ajan myös päätoiminen opiskelija. Viime aikoina sanastoon on tosin tarttunut vähän mammaakin, kun Mamma Mia soi täysillä. Johanna Kokko esittää Abba-musikaalin ensimmäisessä suomenkielisessä toteutuksessa naistrion rämäkintä roolia, Tanjaa. Hän nousee toukokuusta alkaen kymmeniä kertoja Messukeskuksen lavalle Laura Voutilaisen ja Nina Tapion rinnalla.

”Olin jo luovuttanut musikaalirooleista, vaikka tykkään tanssia ja laulaa ja olen niitä jonkin verran tehnyt. Sitten sain tuotantoyhtiöltä sähköpostin, jossa pyydettiin hakemaan mukaan – lähettivät viestin varmaan tietylle määrälle freelance-näyttelijöitä. Päätin yrittää vielä kerran”, Johanna kertaa.

Johanna tarttuu miehensä mieliaforismiin: ehkä kävi niin, että sen saat, mistä luovut. Hän oli vuosien mittaan todennut, että nelikymppisillä naisnäyttelijöillä on tiukkaa. Rooleja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi.

”Pitkään mietin, miten voisin hyödyntää näyttelijän taustaani. Sellaisia töitä ei ole paljon.”

Johanna hakeutui Humanistiseen ammattikorkeakouluun opiskelemaan kulttuurituottajaksi. Hän teki sen helpottaakseen omien tuotantojen tekemistä ja lisätäkseen työtilaisuuksia, ei vaihtaakseen ammattia.

”Näytteleminen on intohimoni, ja olen niin näyttelijä sielultani!”

Johanna valmistuu nelivuotisen koulutuksen päätteeksi elokuussa. Rikhard III:n assistentin pesti oli työharjoittelua.

”Käsitykseni teatterin tekemisestä on laajentunut, ajattelen nyt kokonaisvaltaisemmin kuin ennen.”

"Kaksospoikamme hoilottavat Abbaa"

Johanna on 41-, Kristo 45-vuotias – liian nuoria muistaakseen Abba-hurmiota. Yhtään Mamma Mia! -musikaalia he eivät olleet nähneet, eivät edes jättihitiksi noussutta elokuvaa, ennen Johannan koe-esiintymistä.

”Meillä on viimeiset kolme vuotta katsottu lastenelokuvia”, Kristo narisee.

Musikaalin tekstissä, jota voi pitää aikalailla aikuisten satuna, Johannaa ilahduttaa sen väkevä feminismi. Naiset pärjäävät ja selviävät, miehet ovat aika mussuja, hän määrittelee. Hänellä lienee esiintyjäporukasta eniten näyttelijäkokemusta.

”On ihanaa, että työryhmässä on niin kokeneita laulajia ja esiintyjiä ylipäätään. Laura ja Nina ovat laulaneet keikoilla paljon myös Abbaa. Minulla on musiikkiteatterin ohella laulukokemusta lähinnä filharmonisista kuoroista”, Johanna kertoo.

Kotona Johanna on harjoitellut sen verran, että kaksoset hoilottavat innolla Super Trouperia.

Johanna iloitsee siitä, että on pärjännyt aika hyvin ulkomaalaisten tekijöiden kanssa. Kun roolittaja on tullut ulkopuolelta tietämättä, kuka on Suomessa tarpeeksi tunnettu, vaan on katsonut vain sitä, mitä rooliin haetaan ja mitä näyttelijä osaa.

”Mamma Mian tapauksessa koostanikin saattoi olla hyötyä. Äänen pitää olla tietynlainen, mutta valintani oli varmaan myös habituskysymys.”

Johannan ajatukset siitä, mitä Abba-rooli saattaa hänelle ja hänen uralleen tehdä, ovat realistisia.

”Toivon, että kehittyisin ammatillisesti ja että tämä laajentaisi mahdollisuuksiani saada näyttelijän töitä monipuolisesti.”

Kaksi uhmaikäistä ja yksi esiteini

Kahdenkeskinen aika – mitä se on, Johanna ja Kristo kyselevät. Ehkä kerran neljässä viidessä kuukaudessa he pääsevät jonnekin kahdestaan.

”Kaksi nelivuotiasta poikaa ja yksi, joka on kymmenen, on aika kova kombo. Elämä muistuttaa armeijan komppanian menoa. Tosin minimaalisia merkkejä alkaa olla siitä, että pienet eivät enää ihan suoraan huuda ja pure ja vedä kilpajuoksua joka metri”, tiivistää Kristo.

”Hehän ovat ihania jätkiä, mutta nyt vain on ollut tosi vaikeat ajat. Pienillä on uhmaikä pahimmillaan. Välillä pitää kovin kurillisin toimenpitein yrittää huolehtia, että siinä pysyy jokin järki”, Johanna jatkaa.

Vanhin alkaa olla jo esiteini.

”Välillä havahdun siihen, miten isoveli joutuu leikkimään aikuista. Hän sanoi pari päivää sitten, että ’silloin kun olin lapsi’. Se otti sydämestä”, Johanna pohtii.

Hän sanoo kamppailleensa sen kanssa, mitä muuta on kuin äiti, siivooja, hoitaja. Mikä on omaa, varsinkin kun ammatti on sellainen, ettei sitä voi erottaa persoonasta.

”Kuinka pitkälle voin liikkua ammattimaailman suuntaan, pääsenkö vielä työhön mukaan ja jos, niin milloin? Kotona olo toi väkisin esiin uudenlaista miettimistä siitä, mitä haluan ja voin tehdä. Kun ei pysty olemaan muualla, mitä muita reittejä omalle tekemiselle löytyy?”

"Emme kasvata kaksosia samanlaisiksi"

Johanna Kokko ryhtyi kirjoittamaan. Ensin syntyi näyttelijä Teijo Elorannan kanssa komediafarssi Eripariterapia, jonka kanssa he keikkailivat vuonna 2016.

Näyttelijäystävän ja myös kaksosten äidin Marjaana Maijalan kanssa kehkeytyi Kansallisteatterin Lavaklubille viime vuonna näytelmä Tuplana. Näytelmä pohtii omien kokemusten kautta ja tilannekomiikan keinoin kohtaloa ja onnea, rakkautta, riittämättömyyden tunnetta ja väsymistä. Kaikkea sitä, mitä tarjotaan kaksin verroin, kun kaksoset saapuvat perheeseen.

”Pohdimme näytelmässä ja myös kotona kaksosten yksilöllisyyttä: Miten oma persoona pääsee kehittymään, kun vierellä kulkee ikäkaveri kaikkea jakamassa?”

Perheen kaksoset eivät ole identtisiä, mikä tekee asiasta Johannan mukaan helpompaa.

”Meillä pyritään tietoisesti pois samanlaisuudesta. Toisaalta pojat ovat tarkkoja, että kaiken pitää olla samanarvoista, ettei toinen saa enempää. Kasvatuksen oikeudenmukaisuuden vaatimus totisesti korostuu kaksosten kohdalla”, Johanna sanoo.

Kristo ja Johanna miettivät, miten vaikeaksi kaksosasetelmassa käy hyvästä teosta kannustaminen. Jos toisen jättää ilman, puhkeaa kauhea kriisi ja mökötys.

"Lapset eivät tiedä ammattejamme"

Poikakolmikko ei tiedä, mitä heidän vanhempansa tekevät työkseen. Edes esikoinen ei ole nähnyt vanhempiaan näyttämöllä. Vasta äskettäin hänelle valkeni jotain.

”Meille tuli riitaa siitä, millaista lapsen kavereilla on ja millaista meillä on, mitä tehdään, mistä puhutaan. Yritin selittää, mitä isä ja äiti tekevät ammatikseen, miksi meillä on ehkä erilaista”, Johanna kertoo.

Poika äimistyi, kun hänelle selvisi, millainen ammatti vanhemmilla ja suurimmalla osalla suvusta on. Hän on nähnyt televisiosta ohjelmapätkiä ja tunnistanut spiikeistä ääniä, mutta ei ole yhdistänyt niitä työhön.

”Katsoimme kirjaston elokuvahyllystä, että tuossa on isä, tuossa ukki, tässä äiti – ja hän rupesi hahmottamaan, että tällainen ammatti on olemassa. Aika hyvin olemme onnistuneet pitämään lapset pimennossa”, Johanna toteaa.

Kristo varttui teatterin kulisseissa

Kristo Salmisen kohdalla meni toisin. Koko lähipiiri oli teatterilaisia, isä Esko Salminen, äiti Heidi Krohn, isän vanhemmat Unto Salminen ja Kyllikki Väre. Neljästä sisarpuolesta kolmesta tuli näyttelijöitä: Sanna Fransmanista, Kreeta Salmisesta ja Sonja Salmisesta.

Kristo varttui kulisseissa, istui näytöksissä eturivillä, osasi repliikit ulkoa, ihmetteli vanhempien maskeja ja kohtaloita lavalla.

Hän aisti näyttämön takaiset pelot, hysterian ja vanhempiensa muuntumisen toisiksi. Kotona käytiin kiihkeitä teatterikeskusteluja, välillä mentiin kuin veitsenterällä.

Hän ei halunnut teatteriin, vaan meni puusepän oppiin. Se jäi kesken, taidoilla ei kuulemma voi kehua. Muistoista näkyvin on terävä etusormi, siitä jäi osa jyrsimeen.

"Olen kypsynyt hitaasti"

Aikansa Kristo pullikoi ilmeistä vastaan. Hän meni kokeilemaan Teatterikorkeakoulun sisäänpääsykokeisiin ja läpäisi ne. Koulussa hän ihmetteli itseään ja tunteitaan, valmistui, päätti, ettei ryhdy näyttelijäksi ja lähti Lontooseen opiskelemaan näyttämötaistelutaitoja. Niissä hän eteni niin, että pääsi opettajaksi Lontoon parhaaseen draamakouluun.

Suomeen Kristo palasi 26-vuotiaana, ja löysi näyttelemisen palon. Hän on ollut kiinnitettynä Kansallisteatteriin vuodesta 2005.

Vastikään historiaan siirtynyt Rikhard III:n rooli näyttää muuttaneen jotain.

”Olen elämässäni ja urallani edennyt ja kypsynyt hitaasti. Ehkä nyt nelivitosena olin ihmisenä ja näyttelijänä riittävän kypsä tähän rooliin.”

Mukana oli hyviä sattumia ja hyvä työryhmä. Onnelliset tähdet.

”Kai tässä oli taas sitä, että saat sen mistä luovut. Enää ei ole voimia yrittää olla hienompi tai enemmän kuin on, ja silloin alta tulee esiin se raaka ja rehellinen. Vuosikymmenten aikana kertynyt kokemus ja tekniset valmiudet, ehkä henkistäkin voimaa.”

Vertailu isään ahdistaa

Kristo pohtii, että on näyttelijöitä, jotka työskentelevät pelkästään itsetunnolla. Ego on järkyttävän iso ja itsevarmuus sitä luokkaa, että se kantaa yllättävän pitkälle.

”Se on sellaista itsensä esittelyä. Sen päälle pitäisi tulla kaiken duunin ja jossain vaiheessa ehkä sielunkin. Itse olen taistellut itseluottamuksen kanssa paljon ja ajatellut, että hyvässä näyttelijässä pitää olla molemmat osa-alueet.”

Isän varjo, ponnistelu legendan siimeksestä omilleen, on teema, jota Kristo kavahtaa. Totta kai hän näkee samankaltaisuudet äänessä, olemuksessa, jopa perspiraation määrässä. Silti, kyllä keski-ikäisenä pitää jo saada miettiä muutakin kuin suhdetta sukuun.

”Ehkä maali oli niin kaukana, etten nähnyt lähelle. En ymmärtänyt, että ensin pitää ottaa maratonin ensiaskeleet. Lisäsi ahdistusta, kun tajusin, etten yllä sinnepäinkään.”

Vei aikaa ymmärtää, että pitää astella omassa aikataulussa eteenpäin. Pitää olla vapaa, läsnä ja häpeää vailla.

”Häpeästä irtautuminen on varmaankin vaikeinta tässä ammatissa. Elän jonkinlaisella hyvällä kiukulla, joka muuttuu energiaksi”, Kristo puhelee hitaasti.

Suurimmat kannuksensa Kristo Salminen oli ennen Rikhard III:a hankkinut tuoreissa, osin hänelle kirjoitetuissa näytelmissä. Mielipuolikuningas oli kuitenkin rooli, josta hän oli nuoresta asti haaveillut.

”Rikhardin tekeminen oli puhdasta näyttelijävetoista teatteria, sukkahousut jalkaan ja perimmäisen äärelle. Näyttelijä on teatterissa kuningas, sillä ilman näyttelijää ei ole teatteria.”

Kriston puheessa karahtaa ammattiylpeys.

Shakespearen klassikko oli hänelle tärkeä myös suhteessa sukutaustaan. Hän pääsi tekemään näytelmää, jossa on kovat odotukset. Ja kun se meni hyvin, tuli olo, kuin olisi saanut mitalin rintaan.

"Joskus pitää ottaa etäisyyttä"

Kristo on pyytänyt Kansallisteatterista virkavapaata toistaiseksi. Hän on mukana vastikään ensi-iltaan tulleessa Julia & Romeossa ja Kangastus 38:ssa, mutta ei harjoittele uusia rooleja. Juliassa & Romeossa Kristolla on mieluisa rooli eksentrisenä pappina.

Johanna on ollut näytelmässä mukana ohjaajan assistenttina ja opinnäytteen tekijänä. Lavalla on myös Sonja Salminen, jonka rauhallista voimaa isoveli ihailee.

”Talo on hieno, mutta hyvässäkin paikassa ja kivoja töitä tehden rupeaa menemään uriinsa. Paras ottaa etäisyyttä, kun ovenkarmitkin alkavat näyttää vääränlaisilta. Voi olla, että syksyllä kolkutan polvillani samojen karmien välissä.”

Kristo toivoo televisio- ja elokuvaroolien, kaikenmoisen osuvan kohdalleen. Myös kansainvälinen koukkaus maistuisi, vaikkei hän mielestään istu skandinaaviksi, luultavasti paremmin venäläiseksi henkivartijaksi poninhäntä nahkatakin päällä roikkuen.

Kahden freelance-näyttelijän perheessä arjen palapelistä on tulossa entistä monimutkaisempaa. Johannan äiti muutti onneksi melkein naapuriin, ja muita apujoukkoja värvätään tarpeen mukaan. Kristo ajattelee miehisesti, että kodinhoidon vaatimustasosta voi tinkiä – viis siitä jos pizzalaatikot kasaantuvat.

Johanna sanoo tyynesti, että lapset joutuvat joustamaan, tulee uusia hoitajia. Mikä puolestaan voi olla hyväkin asia, katkeaa kähinöiden kehä ja uudelle ihmiselle voi esitellä osaamistaan.

Kristo vakavoituu.

”Kuulostaa kliseiseltä, jos sanon, että lapset ovat minulle tärkeintä. Mutta siinä vain tapahtuu jokin nyrjähdys. Ei se mikään päätös ole, että nyt luovun itsekkyydestä, kun lapset tulivat. Se on jokin täysin atavistinen asia: tapahtuu elimellinen muutos.”

Johanna jatkaa, että lasten myötä koko tunne- ja kokemuspohja muuttuvat, monet asiat sisäistää ja ymmärtää toisella tavalla. Myös pelon ja ehdottoman rakkauden.

Kysymykseen siitä, mitä onni ja onnellisuus ovat, he vastaavat vuoropuheluna.

”Välillä tulee onnenhetkiä, ohikiitäviä ja ilmestyksenomaisia. Vaatii arjessa pysähtymistä, että edes osaisi ne napata. Ja pitää vahtia, ettei toteuta näyttelijän paradoksia:

ettei käytä kaikkia läsnäolon ja reagoinnin kykyjään töissä. Täytyy säästää paukkuja siviilipuolellekin. Kotiin.”

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 4/2018.

Julkaistu: 23.5.2018