Apu

Kristiina Halttu: Itseään pitää myös helliä eikä vain rääkätä


Helsinkiläisnäyttelijä Kristiina Halttu, 55, tajusi välilevynsä loukattuaan, että hänen ei tarvitse aina repiä itseään näyttämöllä palasiksi.
Kuvat Timo Korhonen / All Over Press

Kun minulla on vaikeaa, palaan lapsuusmuistoihin. Seison jokitörmällä savusaunan vieressä ja katselen joelle. On lohdullinen ajatus, että joki on virrannut tuossa tuhansia vuosia ja tuohon se jää, vaikka minä täältä häivyn. Ajattelen myös, mitä kaikkea esi-isäni ovat tällä törmällä kokeneet ja mistä he ovat selvinneet. Niin kyllä minäkin selviän.

Olen syntynyt pienessä ­Kuivaniemen maalaiskylässä Peräpohjolassa. Meillä oli ­ravihevosia ja poroja – Iin paliskunta on eteläisin poronhoitoalue rannikolla. Osa poroista otettiin talveksi aitaukseen kotiporoiksi, loput olivat vapaana metsässä. Kerran syntyi täysin valkoinen poronvasa, ja isä antoi sen minulle. Annoin sen nimeksi Katariina.

Totuin tekemään maalaistalon töitä. Ajoin traktoria jo seitsenvuotiaana ja myöhemmin loin lantaa sekä valjastin ja treenasin ravihevosia isän kanssa. Isä ei ollut sielultaan mikään bisnesmies. Kerran hän heltyi pelastamaan ravihevosen, joka oli menossa teuraaksi. Hän hoiti sen kuntoon, ja lopulta se jopa juoksi meille rahaa.

Vanhemmat opettivat esimerkillä

Meitä lapsia ei 1960-luvulla mitenkään tietoisesti kasvatettu. Vanhempien ihmisten esimerkkiä katsomalla opin kaikenlaista; näin miten he käyttäytyivät ja ­kohtelivat toisia ihmisiä.

Isäni oli hyvin ­oikeudentuntoinen. Minussakin se on ­syvään rakennettua. Kun kaverini sai ­silmälasit, häntä kiusattiin koulussa. Muistan lyöneeni silloin jotain isompaa poikaa niin lujaa, että hän kaatui rapakkoon. Juoksin hirveää vauhtia koulun keittäjän luokse piiloon.

Olen aika vaativa ihminen, hiukan sellainen suorittaja-perfektionisti. Minun on vaikea kestää sitä, että jotkut asiat eivät toimi, mutta kukaan ei yritä tehdä mitään niiden muuttamiseksi. Yritän aina tarttua epäkohtiin, vaikka se voi olla tosi rasittavaa joissakin tilanteissa. Teini-ikäinen poikani sanoo minulle aina välillä, että chillaa vähän!

Pitäisi oppia, että kaikkeen en voi vaikuttaa. Se helpottaisi elämää ­todella paljon.

Ikä tuo armollisuutta

Olen nyt toisessa pääroolissa Ingmar Bergmanin näytelmässä Kohtauksia eräästä avioliitosta. Näytelmää kirjoittaessaan Bergman oli jo keski-ikäinen. Ja vaikka siinä pariskunta käykin vuosien aikana ­läpi raadollisia vaiheita ja päätyy lopulta eroon, he jakavat silti tietyn yhteyden. Näytelmässä on myös paljon lempeyttä ja viisautta. On kaunis ajatus, että eron jälkeen voi yrittää ymmärtää ­itseään ja toista ja antaa anteeksi.

Yritän olla armollisempi itseäni kohtaan. Ikä auttaa tässä, en voi vaatia itseltäni enää samaa kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Joka näytelmässä jokin paikka hajoaa: kaksi vuotta sitten meni selän välilevy. Tajusin silloin, että minun ei tarvitse aina repiä itseäni näyttämöllä ihan palasiksi, vähempikin riittää. Olen oppinut olemaan lempeämpi itseäni ja muitakin kohtaan. Enää en vedä hirveitä hikitreenejä. Sen sijaan käyn pitkällä kävelyllä, venyttelen ja saunon.

Kroppaa ja mieltä pitää yrittää palauttaa – vähän helliä itseään, eikä vain rääkätä.

Julkaistu: 22.2.2019