Eeva

Näyttelijä Kristiina Halttu: ”Isäni hyväksyvä katse vaikutti itsetuntooni”

Näyttelijä Kristiina Halttu: ”Isäni hyväksyvä katse vaikutti itsetuntooni”
Isän hyväksyvä katse opetti jo varhain näyttelijä Kristiina Haltulle ettei hänen koskaan tarvitse miellyttää miestä sukupuolensa vuoksi. Maatilalla vietetty lapsuus loi pohjan vahvalle itsetunnolle ja uskallukselle tavoitella omia unelmiaan.
Julkaistu: 7.6.2021
Näyttelijä Kristiina Halttu pohti Eevan (6/2020) haastattelussa kasvuaan tytöstä naiseksi.

Oman tien metsästys

”En tuntenut koko lapsuuteni tai nuoruuteni aikana ketään, joka olisi käynyt teatterissa. Lapsia ei viety katsomaan näytöksiä, koska se ei ollut aikuistenkaan ajanviettotapa. Teatteri oli asia, josta kukaan ei puhunut. Se ei vain kuulunut millään tavalla elämäämme maaseudulla.
Ehkä siksi minulla kesti niin kauan löytää oma tieni, intohimoni – ja samalla suuntani elämässä.
Kristiina Halttu etsi pitkään omaa tietään, kunnes hän löysi intohimonsa näyttelemiseen. Nuorena hän tiesi vain, että kotikylästä Kuivaniemeltä oli päästävä pois ja opiskelemaan.
Synnyin Kuivaniemellä sijaitsevalle Kurkelan maatilalle vanhempieni ensimmäiseksi lapseksi. Maatilalle, jonka savusaunassa isäni syntyi ja jonka hän peri. Nykyisin ’Kuivis’ on liitetty Iin kuntaan.
Ensimmäiset elinvuoteni sain olla perheen pikkuprinsessa, sillä pikkuveljeni syntyi vasta neljä vuotta jälkeeni. Sosiaalityöntekijänä työskennellyt äitini palasi töihin muutaman kuukauden kuluttua syntymästäni, ja jäin kotiin maatilaa pitäneen isäni sekä mummini ja Janne-papan kanssa.
Janne oli isoisäni veli. Isoisäni menehtyi sodan aikana. Janne puolestaan oli jäänyt yksin menetettyään puolisonsa ja lapsensa kulkutaudeille, joten hän asui kanssamme.
Jannella oli jokin sairaus. Sen vuoksi hän ei pystynyt kävelemään tai osallistumaan tilan töihin, joten hän vietti päivät minun seuranani ja leikki kanssani. Minä, Janne ja sekarotuinen Mosse-koira muodostimme tiiviin kolmikon.
”Sotajuttuja ei sensuroitu lapsilta. Makasin uuninpankkoa vasten ja kuuntelin jännittäviä ja joskus raakojakin tarinoita.”
Kristiina Halttu
Janne-pappa opetti minut lukemaan ja laskemaan jo ennen koulun alkua. Hänellä oli invalidipyörä, jolla reissasimme pitkin kylänraittia. Ylämäet kävelin vieressä, mutta alamäkien kohdalla pappa sanoi, että ’hyppää Ristiina tarakalle’ – ja sitten viiletettiin vauhdilla eteenpäin.
Pappa otti minut mukaansa, kun hän tapasi kylän muita miehiä. Silloin puhuttiin sotajuttuja eikä niitä sensuroitu lapsilta. Makasin uuninpankkoa vasten ja kuuntelin jännittäviä ja joskus raakojakin tarinoita.
Jouluna 1967 Kristiina iloitsi Kurkelan pirtissä melodikastaan yhdessä Janne-papan kanssa. Kuva: Kristiina Haltun kotialbumi.
Mumminikin jutut olivat hurjia. Meillä oli tapana pestä toistemme tukat saunassa, ja siellä hän kertoi karmivia tarinoita piiasta, joka oli hukuttanut aviottoman lapsensa läheiseen lähteeseen. Vauvan kerrottiin itkevän siellä vieläkin.
Mieheni epäilee, että vilkas mielikuvitukseni on peruja Kurkelan metsistä, missä kuljin lapsena näitä tarinoita pohdiskellen.

”Lapsuuteni oli kuin suuri seikkailu”

Lapsuuteni elinympäristö oli idyllinen. Paras ystäväni asui naapuritilalla. Isämme olivat parhaita ystäviä keskenään, samoin aikanaan isoisämme. Lapsena siinä ei ollut mitään erikoista, mutta jälkikäteen ajateltuna tuntuu huikealta, että monta sukupolvea on kirmannut samoilla pelloilla.
Olin lapsena temperamenttinen ja saatoin suuttua, jos en saanut tahtoani läpi. Pakkasin pyöräni tarakalle Aapisen, ilmoitin muuttavani pois ja lähdin polkemaan. Aina kuitenkin palasin.
Siihen aikaan lapsia ei juuri kasvatettu tai vahdittu, vaan meidän annettiin viilettää pitkin metsiä ja peltoja letit viuhuen. Joskus kesäisin lähdin aamulla kukallisen uimapatjani kanssa ja lilluin jokea pitkin kavereille kylään. Illalla palasin rantoja pitkin kotiin.
Pikkuinen, noin kolmevuotias Kristiina istui isänsä kanssa kotitalo Kurkelan portailla 1960-luvulla. Kuva: Kristiina Haltun kotialbumi.
Lapsuuteni oli kuin suuri seikkailu. Tosin kyllä minulle sattuikin kaikenlaista, usein joku raajani oli paketissa.
Kerran putosin monta metriä syvään lietemonttuun, jossa oli lehmän lantaa. Olisin voinut hukkua, jos serkkuni ei olisi saanut napattua letistäni kiinni ja roikottanut minua siitä, kunnes mummini tuli apuun.
Osallistuin pienestä pitäen kaikkiin maatilan töihin eläintenhoidosta puiden pilkkomiseen. Meillä oli lehmiä, poroja ja ravihevosia. Eräänä keväänä syntyi valkoinen poronvasa, ja isä antoi sen minulle omaksi.
Annoin sille nimeksi Katariina. Valjastin sen, ja ajelimme pienellä puisella pulkalla pitkin hankia.
Kun Katariina vanheni, se teurastettiin ja syötiin jouluna paistina. Se oli luonnollista ja olin tottunut, että niin se menee. Muistan itkeneeni eläimen vuoksi ainoastaan silloin, kun Mosse-koira jäi auton alle ja kuoli.
Kotona Pohjois-Pohjanmaalla käymään tullut näyttelijäopiskelija pääsi talvilomalla ratsastamaan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Kuva: Kristiina Haltun kotialbumi.

”Kylällä kaikki tunsivat toisensa”

Yhteisömme elämää määritti alueen voimakas lestadiolaisuus. Vaikka omat vanhempani eivät kuuluneet Rauhanyhdistykseen, äidinäitini oli lestadiolainen, samoin monet ala-asteen opettajat ja suuri osa kylän asukkaista. Osa koulukavereistani ei saanut tulla kotiini, koska meillä oli televisio.
Kävimme joskus sunnuntaisin kirkossa, ja sen jälkeen menimme kirkkokahveille mummolaan. Teini-iässä hinkkasin sunnuntai-aamuisin vimmatusti juuriharjalla leimaa pois kädestäni, jotta mummo ei näkisi minun käyneen edellisiltana tansseissa.
Koska kylällä kaikki tunsivat toisensa, sosiaalinen kontrolli oli voimakas. Sen vuoksi rilluttelu teini-iässä oli haastavaa eikä tyhmyyksiä juuri päässyt tekemään, vaikka kovasti yritin.
”Koska kylällä kaikki tunsivat toisensa, tyhmyyksiä ei päässyt juuri tekemään, vaikka kovasti yritin.”
Kristiina Halttu
Olutta ei myyty lähikaupassa, ja lähimpään Alkoon oli matkaa kymmeniä kilometrejä. Tupakkaa ei kehdannut ostaa, koska kaikki tunsivat toisensa ja siitä olisi kärähtänyt heti.
Ehkä juuri siksi alkoholi kiinnosti minua valtavasti. Niinpä yhtenä keväänä noin 13–14-vuotiaana päätin valmistaa itselleni omat juhannusjuomat. Laitoin pulloon vettä, hiivaa, sokeria ja mehua. Piilotin pullon vaatehuoneeseen valkoisen toppatakkini hihaan käymään.
Edellisenä kesänä oli nähnyt joenrannassa kaupungista kesämökilleen tulleita, minua pari vuotta vanhempia poikia. Laskeskelin, että he saapuisivat ehkä taas juhannukseksi.
Juhannusaattona ajoin pyörällä joenpenkalle odottamaan poikia. Join koko pullon kerralla. Se maistui hirveältä. Vietin puolet yöstä pusikossa kanervien keskellä kamalassa ripulissa. Päähän juoma ei valitettavasti noussut lainkaan.
Kristiina Halttu oli toimelias lapsi, jolla piti olla koko ajan puuhaa. ”Kouluun mennessä osasin lukea ja kirjoittaa, joten tylsistyin usein ja jouduin nurkkaan, kun häiriköin tunnilla.”

Iltatähdet

Kun olin yläasteella, vanhempani rupesivat tekemään iltatähteä sillä seurauksella, että perheeseemme syntyivät kaksospojat. Minä olin silloin 15-vuotias.
Olin mukana hakemassa heidät kotiin sairaalasta, ja kannoin toista vauvaa sylissäni. Kiinnyin kaksosiin voimakkaasti.
Ikäeromme vuoksi suhteemme ei ollut täysin sisaruksellinen, vaan olin heille alusta asti kuin pikkuäiti. Autoin hoitamisessa: pesin, vaihdoin vaippoja ja ruokin.
Välimme kaksosten kanssa ovat olleet aina hyvin läheiset. Me kaikki sisarukset perheinemme vietämme joulut yhdessä kotitilallamme ja samoin osan kesälomista.
Keltaiset kumisaappaat mustine rusetteineen olivat rakkaat. Kuva: Kristiina Haltun kotialbumi.
Itse olin täysin isän tyttö, koska liikuin hänen kanssaan paljon. Jo viisivuotiaana vaadin päästä isäni mukana jänismetsälle ja tarvoin pitkiä matkoja upottavilla mättäillä keltaisissa kumisaappaissani.
Minua väsytti, mutta seurasin katseellani tiiviisti isäni mustia Kontioita. Lopulta tultiin taukopaikalle, jossa muu porukka, eli joukko vanhoja miehiä, istui nuotion äärellä polttamassa tupakkaa tai piippua.
Sain isältäni hyväksyvän katseen jo lapsena. Hän ei arvottanut minua sukupuoleni vuoksi tai sanonut, että en voi tehdä jotain, koska olen tyttö.
Isäni ei ikinä epäillyt, että en pärjäisi. Hän opetti minut ajamaan traktoria, kun olin seitsemänvuotias. Minulle oli itsestään selvää, että isä antoi minun tehdä samaa, mitä pojatkin puuhasivat.

Isän merkitys

Vasta aikuisena ymmärsin, millainen vaikutus isäni suhtautumisella on ollut minuun ja itsetuntooni. Näyttelijän työssä tulee vastaan vahvoja sukupuolirooleja, erityisesti vanhoissa näytelmäteksteissä.
Isältäni saamani lämmön myötä minun ei ole koskaan tarvinnut hakea miesten hyväksyntää, ei naisena eikä ammatillisesti.
En ole kokenut tarvetta miellyttää miehiä ulkonäöllä tai millään muullakaan tavoin. Jos joku miesohjaaja on viljellyt härskejä juttuja, olen sanonut topakasti takaisin. Uskon, että se on peruja tavasta, jolla isäni minuun jo lapsena suhtautui.
"Vasta aikuisena ymmärsin, millainen vaikutus isäni suhtautumisella on ollut minuun ja itsetuntooni", Kristiina Halttu kertoo.
Isäni kuoli yli kymmenen vuotta sitten. Ikävä on edelleen kova. Hän sairasti harvinaista MCTD-sidekudostautia, ja äitini hoiti häntä pitkään kotona.
Isän menetys oli minulle kova paikka. Tuntuu, että olen työntänyt paljon hänen viimeisiin aikoihinsa liittyneitä vaiheita pois muististani.
Kahdeksankymppinen äitini on reipas, ja hän asuu yhä yksin lapsuudenkodissamme. Onneksi yksi veljistäni astuu perheineen tien toisella puolella. Jos äitini ei vastaa puhelimeen, voin pyytää veljeni teini-ikäisiä lapsia tarkistamaan, palaako mummilla valo.

Mikä minusta tulee isona?

Minulla ei ollut lapsena unelma-ammattia. Vielä lukio-iässäkään en tiennyt, mitä ryhtyisin tekemään työkseni. Seurasin televisiosta taitoluistelua ja Eurovision-laulukilpailuja, ja ihailin taitavaa esiintymistä. Televisioteatterissa näytellyt Anja Pohjola oli mielestäni hurmaava.
Esiintyminen kiinnosti minua, vaikka en sitä vielä silloin ymmärtänyt. Soitin pianoa, olin tyttökuorossa ja lauloin koulun juhlissa. Silti minulle ei tullut mieleenkään, että voisin tehdä mitään senkaltaista työkseni.
Tiesin vain, että Kuivaniemeltä oli pakko päästä pois – ihan sama minne ja mitä opiskelemaan. Janoni maailmalle oli voimakas. Lopulta keksin ryhtyä opettajaksi. Pääsin heti lukion jälkeen opiskelemaan kasvatustieteitä Rovaniemelle.
Kaupunki tuntui metropolilta Kuivaniemeen verrattuna. Yhtäkkiä ympärilläni oli ihmisiä, joita en ollut ikinä tavannut. Kaipasin silti jotain, mutta en tiennyt mitä.
Kristiina Halttu harjoitteli etänä Kansallisteatterin Pedro Almodovarin Kaikki äidistäni -näytelmää varten.
Pian kämppikseni houkutteli minut ylioppilasteatterin pääsykokeisiin ja ajattelin, että miksipä ei. Kokeessa piti improvisoida ja esittää pantomiimina omat aamutoimet. En tiennyt, mitä kumpikaan sana tarkoittaa: improvisaatio tai pantomiimi.
Seurasin, mitä muut tekivät ja esitin oman versioni. Sen jälkeen sydämeni hakkasi ja posket punoittivat. Ymmärsin, että tämä oli juuri sitä, mitä olin janonnut.

”En anna itselleni anteeksi, jos en edes kokeile”

Ylioppilasteatterista löysin heimoni. Se korvasi kotiseutuni yhteisön seitsemän vuoden ajaksi. Päivät opiskelin ja illat harjoittelimme näytelmiä aamuyöhön asti. Nukuin muutaman tunnin ja menin luennoille. Nautin vapaasta ja boheemista taiteilijaelämästä.
Vähitellen minulle selvisi, että näyttelijän ammattiin oli mahdollista opiskella korkeakoulussa. Kun tuttujani rupesi pääsemään sisään Teatterikorkeakouluun, ajattelin, että en anna itselleni anteeksi, jos en edes kokeile.
Pääsin opiskelemaan toisella yrittämällä. Muutin Helsinkiin ja aloitin näyttelijäksi opiskelemisen syksyllä 1989. Vaikka sain kasvatustieteen graduni valmiiksi ja se hyväksyttiin, maisterin paperit jäivät saamatta. Tietojenkäsittelytentit jäivät suorittamatta, samoin tanhukurssi.
Hanna-Reetta Schreckin Ellen Thesleffistä kertova teos teki Kristiina Halttuun suuren vaikutuksen.
Elämä Helsingissä oli ihanaa, ja opiskelu teatterikoulussa samaan aikaan intensiivistä, paineista, hurmaavaa, kamalaa, hurjaa ja ahdistavaa. Se olisi ollut ehkä helpompaa, jos olisin aloittanut nuorempana. Olin ehtinyt kerätä liikaa kunnioitusta näyttämöä kohtaan.
Toisaalta osasin suhtautua opiskeluun nyt eri tavalla kuin monet, minua miltei kymmenen vuotta nuoremmat kurssitoverini. Minusta tuli vähän kuin isosisko joillekin nuoremmille, ja annoin neuvoja käytännön asioissa, kuten opintolainan hakemisessa.

Lama-aika ja raha

Valmistuin pahimpaan lama-aikaan vuonna 1993, yhdentoista vuoden korkeakouluopintojen lainat niskassani. Olin huolissani tulevaisuudestani, mutta sain kiinnityksen Lahden kaupunginteatteriin.
Keväällä heti valmistumiseni jälkeen ohjaaja Kalle Holmberg pyysi minua Pyynikin kesäteatteriin, jossa hän ohjasi Väinö Linnan Akselin ja Elinan dramatisoinnin. Pääsin mukaan Ellen Salpakariksi eli pastorin rouvaksi. Vaikka seisoin välillä lavalla räntäsateessa litimärissä vaatteissa, olin onnellisempi kuin koskaan. Näytelmästä tuli suosittu, ja sitä esitettiin kaksi kesää.
Sain ensimmäistä kertaa elämässäni rahaa, koko kesän palkkio tuntui valtavalta. Ajattelin olevani todella rikas ja mieleni teki tuhlata kaikki Tampereen ravintoloihin ja vaatekauppoihin. Onneksi viisas äitini ohjasti minut laittamaan rahaa säästöön ja lyhentämään opintolainaa.
”Lestadiolaisympyröissä varttuessani seurasin sivusta, minkälaista suurperheiden äitien elämä oli.”
Kristiina Halttu
En koskaan haaveillut omasta perheestä. Lestadiolaisympyröissä varttuessani seurasin sivusta, minkälaista suurperheiden äitien elämä oli. Hoidin usein paitsi pikkuveljiäni, myös sukulaisten vauvoja. Olin saanut siitä tarpeekseni.
Nautin vapaudestani ja siitä, että olin vihdoin löytänyt paikkani. Vuosi Lahden kaupunginteatterissa opetti paljon, mutta halusin palata Helsinkiin. Näyttelijäntöitä oli mukavasti ja pärjäsin hyvin freelancerina.
Kun yli 28 vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni, muusikkona ja rumpalina työskentelevän Tero Klingin, hänellä oli pieni tytär. Venla oli reilun vuoden ikäinen, kun muutimme yhteen ja muodostimme perheen.
Äitipuolen rooli sopi minulle loistavasti, sillä oma biologinen kelloni ei vielä tikittänyt. Keskityin täysillä uraani ja nautin sen monipuolisuudesta ja haasteista.
”Oman lapsen kaipuu iski kuin salama kirkkaalta taivalta. Yhtäkkiä en nähnyt mitään muuta kuin lastenvaunuja ja raskaana olevia naisia.”
Kristiina Halttu
Oman lapsen kaipuu iski kuin salama kirkkaalta taivalta muutaman vuoden kuluttua. Yhtäkkiä en nähnyt mitään muuta kuin lastenvaunuja ja raskaana olevia naisia.
Vauvaa ei kuulunut heti, mutta onneksi lopulta tärppäsi. Minusta tuli äiti 38-vuotiaana, kun poikamme Eelis syntyi kahdeksantoista vuotta sitten.
En usko, että omalla kohdallani yksikään toinen unelma olisi voinut korvata toivetta äitiydestä. Mikään muu kuin äitiys ja rakkaus omaan lapseen ei ole ollut elämässäni niin totaalista ja kaiken kattavaa. Olen äärettömän kiitollinen, että ehdin kokea sen.
Kristiina Halttu ei aikoinaan haaveillut omasta lapsesta, mutta vauvakuume iski häneen kuin salama.

Vapaus

Onko koko loppuelämäni tällaista? Jämähdänkö näyttelijänä tähän? Kummallisia ajatuksia tulvi mieleeni, kun minulle vuonna 2005 tarjottiin kiinnitystä Suomen kansallisteatteriin monen vierailujakson jälkeen.
Olin tottunut freelancer-elämään: näyttelin televisiossa, radiossa ja kesäteattereissa ja suhailin milloin missäkin.
Yhtäkkiä minulla oli asunto Töölössä, aviomies, lapsi ja vakituinen työpaikka. Vapaus, josta olin aiemmin niin kovasti nauttinut, oli katoamassa.
Tiesin kuitenkin ahdistuvani, jos minulla ei olisi tarpeeksi puuhaa. Kaipasin myös pysyvää työyhteisöä ja jatkuvuutta työhön.
En ole katunut ratkaisuani hetkeäkään. Teemme Kansallisteatterissa kunnianhimoista ja taiteellista teatteria.
Kristiina Halttu on asunut pitkään Helsingin Etu-Töölössä. Sinisen mekon hänen äitinsä ompeli itselleen 1960-luvulla.

Tässä iässä

Tässä iässä huomaan haikailevani menneitä. Ehkä poden jonkinlaista keski-iän kriisiä, koska olen ymmärtänyt, että tietty vaihe elämässäni on väistämättä ohi.
Ainoa lapseni on täysi-ikäinen ja häipyy koko ajan henkisesti kauemmas, pian myös fyysisesti. Se herättää minut pohtimaan, kuka oikeastaan olen.
Identiteettini on pohjautunut pitkään vahvasti äitiyteen ja näyttelemiseen ja olen määritellyt itseni niiden kautta. Koko Eeliksen elämän ajan olen priorisoinut kaiken tekemiseni lapsen edun kannalta.
”Identiteettini on pohjautunut pitkään vahvasti äitiyteen ja näyttelemiseen ja olen määritellyt itseni niiden kautta.”
Kristiina Halttu
Huomaan edelleen huolehtivani pojastani vähän liikaakin. Kysyn, onko hänellä nälkä, ja muistutan sormikkaiden käytöstä.
Olen ehkä niin tottunut huolehtimaan, että siitä on vaikeaa luopua tuntematta itseäni tarpeettomaksi. Jos en ole ollut fyysisesti läsnä huolehtimassa, olen ollut hyvä olemaan huolissani: Janne-papasta, kaksosista, Venlasta, Eeliksestä ja isästä, silloin kun hän sairasti.
Mieleen hiipii välillä ajatus, mitä virkaa minulla enää on. Vuosi sitten harkitsin jopa koiraa pienessä paniikissa.
Parisuhteemme Teron kanssa on kestänyt pian kolmekymmentä vuotta, ja siihen on mahtunut monenlaisia ajanjaksoja.
Joskus vertaan suhdettamme vanhempieni yli neljä vuosikymmentä kestäneeseen liittoon, joka oli mielestäni kadehdittavan onnellinen. Vanhempiani yhdistivät lapset ja suuri maatila. Meitä yhdistää taiteen tekeminen.
”Joskus vertaan suhdettamme vanhempieni yli neljä vuosikymmentä kestäneeseen liittoon, joka oli mielestäni kadehdittavan onnellinen.”
Kristiina Halttu
Suhteemme pelastus on, että emme ole ihan samalla alalla, mutta tarpeeksi lähellä ymmärtääksemme toisiamme.
Kumpikin tietää, mitä tarkoittaa, kun toisella on ensi-ilta tai toinen tekee levyä. Se on poikkeustila, jolloin päähän ei mahdu mitään muuta eivätkä rahkeet aina riitä olemaan kotona läsnä.
Viimeksi kuluneet parikymmentä vuotta elämästämme ovat pyörineet lapsen ja vanhemmuuden ympärillä. Pian olemme tilanteessa, jossa emme ole oikeastaan koskaan aiemmin olleet: kaksin.
On tullut aika pohtia, miten rakennamme elämäämme jatkossa, kun jälkikasvumme loikkaa aikuisten maailmaan.
Olen uuden vaiheen edessä. Ehkä minun pitää opetella ajattelemaan enemmän itseäni ja laittamaan itseni etusijalle. Aika näyttää, miten siinä onnistun.” ●
Kommentoi »