Apu

Koulupudokas Eve Hietamies palasi pulpettiin

Koulupudokas Eve Hietamies palasi pulpettiin

Eve Hietamies, entinen koululintsari ja koulupudokas palaa neljän vuosikymmenen jälkeen koulunpenkille katsomaan, jaksaisiko käydä koulua nyt. Millainen koulu on tänään, ja pystyykö se auttamaan samanlaista ongelmaoppilasta, jollainen hän oli 14-vuotiaana?
Teksti Eve Hietamies
Mainos

Elokuinen aamu aukeaa lämpimänä, aurinkokin paistaa. Koulun alkuun on enää muutama minuutti, mutta yläkoululaisilla ei tunnu olevan kiire. Teinit hidastelevat, laahustavat, jäävät lasioville tukkeeksi juttelemaan ja valuvat hitaasti sisälle. Lähes jokaisella on kännykkä kädessä. Pihaa ylittävillä alakoulukäisillä on vuorostaan kiire. He kirmaavat reput keikkuen kauempana sijaitseviin parakkirakennuksiin. Silmät tuikkivat, vielä ollaan innoissaan koulun käymisestä. Aula on täynnä huppareita, t-paitoja, lenkkareita, legginsejä, risapolvisisia farkkuja. Paljon maahanmuuttajia, tyttöjen huiveissa leiskuvat maailman värit.  Kun kello kilahtaa, käytävät tyhjenevät ja viimeisetkin oppilaat katoavat luokkahuoneisiin. On tavallinen tiistai Vesalan peruskoulussa. Kello on varttia yli kahdeksan.

Piintynyt koululintsari, entinen koulupudokas istuu tyhjässä aulassa ja kerää rohkeutta. 53-vuotias, jonka oma koulunkäynti meni aikanaan pieleen. Lintsaamiseni alkoi seitsemännellä luokalla ja päättyi neljän vuoden kuluttua peruskoulun päättötodistukseen, jota en edes hakenut. Kun alamäki alkoi, mikään ei sitä pysäyttänyt. Jokaisessa todistuksessa oli satakunta poissaolotuntia, ennätys oli seitsemän kappaletta nelosen arvosanoja. Jäin luokalle ja sain kerran potkut, mutta sitä kutsuttiin ”koulun vaihdoksi ristiriitojen takia”.  En omistanut koulukirjoja, en tuntenut luokkatovereitani.  Olin tyly ja ylimielinen, poltin siltoja ja rikoin ihmissuhteita, mutta myös koulu oli siihen aikaan tuomitseva ja kädetön. Yritys palauttaa minut kouluun oli näennäistä: soittoja kotiin, jälki-istuntoja, koulukodilla uhkailua. Lähinnä herätin raivoa ja turhautumista opettajissa, etenkin omissa luokanvalvojissani. Kouluvuosiani kuvaa eräs typeryyden huipentuma. Jälki-istuntojen määrä oli jo valtava, joten poltin tahallani käteni kaverin alppi­aurinkolampun alla ja sain vapautuksen kivuliaan palovamman takia. Siihen aikaan vaivauduin vielä istumaan jälki-istuntoja. Muistan uuvuttavat, toisiaan toistavat oppitunnit sekä monotonisen kouluelämän, joka laahusti ja nitkutti eteenpäin ilman mitään muutosta tai poikkeamaa. – Älkää muistelko omia kouluaikojanne. Koulu on muuttunut, hoki lapseni opettaja, kun poika aloitti ensimmäisellä luokalla. Kouluko muka muuttuisi?

Aivan pihalla kutosten matikantunnilla. Lapset ovat paljon fiksumpia kuin toimittaja. 

Helsingin itäpuolella sijaitsevasta Vesalan peruskoulusta tuli elokuun alussa pääkaupungin toiseksi suurin koulu, kun ala- ja yläkoulu yhdistettiin. Oppilasmääräksi tuli noin 900. Opettajia on noin 80, ja muuta henkilökuntaa on lisäksi parikymmentä henkeä. Koulurakennus peruskorjattiin pari vuotta sitten. Viereinen alakoulu on sisäilmaongelmien vuoksi suurimmaksi osaksi käyttökiellossa, oppilaat käyvät koulua väistötiloissa parakeissa. Alakoulu puretaan pian ja uusi rakennetaan yläasteen yhteyteen. Vesalan peruskoulun rehtorina toimii 52-vuotias Juha Juvonen, rento ja hymyilevä mies, joka opiskeli alun perin teknisen työn opettajaksi. Juvonen  aloitti Vesalassa rehtorina vuonna 2007.  Juvonen toivottaa minut tervetulleeksi ja ilmoittaa, että kaikkien kanssa saa jutella. Koululla ei ole mitään salattavaa. Eri ikäistä opettajaa lappaa sisään ja ulos opettajanhuoneen lasiovista. Joku ehtii juoda kahvin, haukata voileivän. Toisella on kiire vetää päälleen huomioliiviä ja kiirehtiä välituntivalvojaksi. – Mites sun koira voi? – Hyvin, paitsi ettei se ennen ole syönyt korvatulppia. Piti lähteä illalla ostamaan parafiiniöljyä. Pöydällä on kutsu vanhempainiltaan suomen, englannin, venäjän ja somalin kielellä. 

34 vuotta opettajana toiminut biologian opettaja Kirsi Arino kutsuu mukaan 8B-luokan metsäretkelle. Tarkoitus on tehdä ryhmissä lähimetsään metri kertaa metri -tutkimusruutu, jonka avulla voi syksyn aikana hankkia tietoa metsän elämästä. – Laskette, mitä kerroksia ja mitä kasveja ruudussa kasvaa, sitä käydään katsomassa tästä lähtien joka tunnilla. – Mitä jos siellä on spurguja metsässä? Just siinä meidän ruudussa? Tytöt etsivät mahdollisimman reheviä paikkoja, kolmen pojan tutkimusruudussa kasvaa vain yksi minisaniainen. Muu ruudusta on metsäroskaa. – Semihyvä, pojat virnuilevat. Vesalassa voi opiskella painotetusti luonto- ja tiedeluokalla. Koulurakennuksen keskellä sijaitsee ikuinen kesä ja koulun ylpeys: Suomen suurin koulukasvihuone. Sen toiminta on paljolti Kirsi Arinon harteilla. Opettaja istuu kaadetulla puunrungolla ja muistelee erästä oppilasta. Laihaa tytönruipeloa, joka oli niin ujo, ettei puhunut kolmeen vuoteen. Tyttö piti kuitenkin kasvihuoneen eläinten hoitamisesta ja Arinon rohkaisemana alkoi järjestää pienemmille eläinkerhoa. – Se veti sitä huippusuperisti. Nyt tyttö on luonnontieteen lukiossa ja tähtää eläinlääkäriksi. Uskalsi alkaa unelmoida! Arino vilkaisee kelloa ja kaivaa kännykän esiin. Hän kutsuu WhatsApp-viestillä ympäri metsää hajonneen laumansa takaisin kokoon.

Viljakäärme Vilja odottaa ruokaansa. 

Kasvihuoneen perusti vuonna 1991 biologian opettaja Marja Hassinen. Hän sai kaksi hamsteria, joita ei voinut pitää kotona koirien takia. Nyt kasveja on kaksisataa, eläimiä viitisenkymmentä. Eläköitynyt Hassinen käy edelleen kasvihuoneella. Oppilaat pitävät huolen niin eläimistä kuin kasveista, mutta hoitoluvan saa vasta, kun on läpäissyt kurssin, tentin ja tehnyt työnäytteen. Koulu järjestää lomilla eläinleirejä, ja hoitajat pitävät eläinkursseja muille oppilaille. – Mitäs näitä on? Kolme kania, kolme marsua, parikymmentä gerbiiliä, kukko, kana, agamalisko, iguaani, viljakäärme, viisi kilpparia… ja sitten tämä Leo, jota on mukavaa käydä välillä moikkaamassa, rehtori sanoo ja nostaa kanin syliinsä. – Oppilaat saivat pikaisen bilsankurssin, kun uudet seiskaluokkalaiset päästivät Leon ja pari tyttökania vapaaksi. Sitten alettiin odottaa, miten iso kanipopulaatio saadaan tähän kouluun. Onneksi ei saatu. Katon rajassa keikkuu lintuja. Ara-papukaija Lululla on tapana vapauttaa häkeistä lajitovereitaan, joten nyt linnut saavat olla vapaana.

Aikanaan koulussani ulkomaalaisia edusti yksi amerikkalainen, toista kieltä äidinkielenään puhuivat vain suomenruotsalaiset.  Vesalan koulussa noin 40 prosenttia oppilaista tulee perheistä, joiden vanhemmista vähintään toisella on jonkinlaista ulkomaalaistaustaa. Oppilaita on noin 36 eri maasta.  Koulu nousi otsikoihin toukokuussa, kun kolmisenkymmentä rasistia osoitti koulun liepeillä mieltään ”Vesalan koulun islamisaatiota vastaan”.  – Oppilaat halusivat tehdä aamunavauksen, jossa kerrottiin pian alkavasta ramadanista. Sen yhteydessä soitettiin lyhyt pätkä Koraania, jossa laulettiin paaston merkityksestä. Aamunavaus kaikui pihalle. Illalla somessa äärijärjestö alkoi kutsua porukkaa mielenosoitukseen, Juvonen kertoo.  Poliisi rajoitti mielenosoituksen koulualueen ulkopuolelle ja alakoululaiset siirrettiin pois parakeista. Kolmisenkymmentä aikuista vouhkasi pari tuntia metsän reunalla kylttiensä kanssa ja lähetti sen livenä nettiin. – Olipa yhden sortin kriisiharjoitus sekin, Juvonen hymyilee kuivasti.  – Tänä päivänä on niin paljon suvaitsemattomuutta. Lapset itse ovat värisokeita, mutta ikävässä välikädessä, sillä suvaitsemattomuus tulee vanhempien puolelta, joku opettajista heittää ohimennen.

Vesalan peruskoulun koulukasvihuoneessa on noin 50 eläintä ja 200 kasvia. Pupu Leo jaloittelee.

Katse kääntyy islamin uskonnon opetukseen. Tiedättehän: takkupartainen, palavasilmäinen mieshenkilö turbaani päässä opettamassa Koraanin ulkolukua? Metsään menee.  Islamin opettaja Hanna Havas kiertää pääkaupunkiseudulla kahdeksassa eri koulussa. Sievä ja napakka nainen on alkuperäiseltä taustaltaan uskontotieteilijä, joka opettaa islamia noin 250 oppilaalle. Mutta millaista islamia? – Ennen kaikkea etiikkaa. Lähtökohtana ovat islamin keskeiset arvot: oikeudenmukaisuus, anteeksianto, ja sitä kautta hyveet, että elettäisiin ihmisiksi. Islam on rauhan uskonto, Havas sanoo ja kutsuu tunnille. Ollaan tiistaissa. Tulevana perjantaina kaikki muslimit alkavat viettää nelipäiväistä Id al-Adha -juhlaa, joka on kuin kristittyjen joulu: perheet kokoontuvat yhteen ja lapset saavat lahjoja. Moni on pyytänyt perjantain vapaaksi, ja Havas on laatinut kouluille tietoiskun, jossa juhlasta kerrotaan enemmän.  Edellisellä tunnilla oppilaat kokosivat ajatuksia siitä, mitä kaikkea ramadaniin liittyy. – Ei mitään rumaa… – Vaan ehdottoman hyvää ja kaunista, Havas sanoo.  Luokka alkaa ehdotella asioita: pitää olla kiltti ja kohtelias, ei saa kiroilla, polttaa tai juoda.  – Ja täytyy olla ystävällinen, yksi oppilaista miettii ääneen. – Ehdottomasti. On normi käyttäytyä hyvin. – Käyttäydynkö mä nyt hyvin? – Kyllä. Kiitos. Oppilaat kopioivat taululta lauseen: ”Kukaan teistä ei todella usko, ennen kuin hän toivoo veljelleen samaa kuin itselleen”. Se on yksi kultaisista säännöistä, Hadith  eli perimätietoa profeetta Muhammedin elämästä, teoista ja sanoista.

Pakolaiset ja maahanmuuttajat aloittavat koulutiensä valmistavalta luokalta, jossa Miikka Savolainen opettaa ensin suomen kielen.

Opettaja Miika Savolainen tuntee pakolaiset ja maahanmuuttajat, sillä hänen oppilaistaan toiset osaavat suomea vähän paremmin, toiset vähän huonommin. Miikan tehtävänä on opettaa suomen kieli niin, että vuoden päästä lapsi voidaan siirtää omalle oppiasteelleen.  Miika on nyt kolmatta vuotta Vesalassa. Mies on työskennellyt ulkomailla, Laosissa, Thaimaassa ja Malediiveillä. Unohtumatonta oli myös se, kun hän 17-vuotiaana lähti Amerikkaan vaihto-oppilaaksi. Se auttaa ymmärtämään oppilaita. Joillekin koulunkäyminen on aivan uusi asia, joillakin on syviä traumoja. On paljon lapsia, jotka ennen Suomeen tuloa ovat nähneet ja kohdanneet rajua väkivaltaa.  – Samaan aikaan, kun kitistään pakkoruotsista, joku lapsi selittää, että isä on sokea ja siltä puuttuu sormi, koska se on ollut sodassa. Perhe on opetellut toisen kielen vain selvitäkseen hengissä, opettaja kertoo. Miikan tunnilla oppilaat laulavat Viikonpäivälaulun: ”Maanantaina mamma meni mansikoita ostamaan.” Sen jälkeen Miika aloittaa sanelutehtävän. – Kuuntele ja kirjoita. Sanon sanan kolme kertaa. Ensimmäinen sana: loppua. 12-vuotias iranilaispoika kirjoittaa ”lopua”. – Kello. Iranilaispoika kirjoittaa ”kelo”. – Mutta. Poika kirjoittaa ”muta”. Kuiskaan: ”Hei poika. Kirjaimia on liian vähän. Loppua; ei lopua, Kello; ei kelo. Lisää kirjaimia!” Seuraava sana on brasilialainen. Poika vilkaisee minua ja puurtaa paperille: ”braassiiliiaaalaainen”. Hymyilee sitten leveästi: riittääkö?

Palaan kouluaikoihini. Olin koulupudokas, joka sai peruskoulun päättötodistuksen vain siksi, että isä soitti kouluun ja sanoi, että jos nyt jätätte sen luokalle, se on siellä teidän kiusananne vielä vuoden. Neloset nostettiin vitosiksi ja pääsin eroon koulusta. Tänä päivänä en saisi edes omaa toimittajan työpaikkaani todistukseni 5,2 keskiarvolla. Äidinkielen numeroni oli 5. Nykyään yhteiskunta tarjoaa joustavaa perusopetusta eli JOPO-luokkaa niille, jotka näyttävät jäävän ilman peruskoulun päättötodistusta. Vesalassa on kaksikymmentä oppilaspaikkaa. Erityisluokanopettaja Riitta Saarisen ja Saara Vatanen-Campoksen lisäksi JOPOssa työskentelee kaupungin nuorisotyöntekijä Sanna Kallio. Ilona Savolainen opettaa luokkaa kymmenen tuntia viikossa. Jopo-oppilaat istuvat ison pöydän ääreen. Yksi avaa ruotsin kirjan, toinen syventyy maantietoon, kolmas historiaan. Jokainen saa opiskella omassa tahdissaan. Sanna laittaa kahvin porisemaan, sitä saavat juoda kaikki. Neljä kertaa vuodessa Jopolaiset käyvät 3–4 päivän työharjoittelussa. Se voi olla ala-koulu, kahvila, ravintola, autoliike, kauppa. Koulun ohessa nuoret saavat kokemusta työssäkäymisestä, joku on jopa löytänyt ammatin itselleen. Oppilaat kertovat toiveistaan: yhtä kiinnostaa autot, toista matkailuala, kolmatta muoti, neljäs haluaisi lastenhoitoalalle. Jopo yrittää löytää työharjoittelupaikan juuri siltä alalta, mikä oppilasta eniten kiinnostaa. – Jos hoitaa homman hyvin, saa ennen koulun päättymistä peräti neljä työtodistusta. Jokainen suorittaa myös kouluaikana hygieniapassin. Kun nuori huomaa pärjäävänsä jossain, sillä on valtava merkitys, opettaja hymyilee. Kun oma kouluni loppui 16-vuotiaana, aloitin seuraavana päivänä työt A-lehtitalon kuva-arkistossa enkä lintsannut enää päivääkään. Vuodet jättivät jälkensä: on edelleen vaikeaa olla pois töistä, vaikka olisin kuinka kipeä. – Oppilaat olivat sulle vieraskoreita. Seuraavalla tunnilla nähtiin vähän temperamenttia, Riitta kertoo myöhemmin.

Suomen kielen opiskelu on toisinaan vaikeaa.

Teinit ovat tuppisuita. Saisi seistä vaikka päällään, mutta nämä vain tuijottavat kännyköitään. Välituntikeskusteluissa selviää kuitenkin se, että moni poika haluaa poliisiksi  ja lähes kaikki haluavat lukioon. Poikkeuksena on 14-vuotias kongolainen Gloria, joka kiepsahtaa kaulaan ja haluaa kertoa, miten ”sikakiva” koulu Vesala on, miten heti sai kavereita ja miten tarkoitus on lähteä lukemaan lakia tai journalismia. – Tuppisuisuus on ymmärrettävää. Teinit pelkäävät itsensä nolaamista, suomea toisena kielenä opettava Ilona Savolainen miettii. – Teininä on helpompaa jättää yrittämättä ja kiukutella kuin yrittää ja epäonnistua. Oppilaat ottavat myös mieluummin vastaan opettajan suuttumuksen, kuin sen, että kaverit alkavat kutsua nörtiksi.  – Jos meno äityy ihan mahdottomaksi, käytän ”porautuvaa katsetta”. Huutaminen ei auta, siinä menettää vaan äänensä, eräs opettajista jatkaa. – Opettaminen ei ole vaikeaa. On vaan pystyttävä puhumaan nuorten kanssa samaa kieltä ja tiedettävä enemmän kuin ne, musiikinopettaja Antti Pajula sanoo lounastunnillaan. 

Erityisluokan ovi loksahtaa kiinni viimeisen perässä. Opettaja Mervi Keinänen luo pitkän, huolestuneen katseen tyhjään pulpettiin.  – Oliko välitunnilla jotain ongelmaa? – Ei. Se tais lähtee kaverin kanssa jonnekin. Mervi silmäilee pöydällä olevaa kännykkäänsä ja siirtää sen hetkeksi syrjään.  – Okei. Meillä on tänään vieraita…. Ovi aukeaa. Kadonnut lammas pujahtaa sisään, istuu tyhjänä odottavaan pulpettiin eikä osaa oikein selittää myöhästymistään. – Olisin soittanut kohta perään. Poika hölmistyy. – Miksi? – Koska välitän susta. Koska olin huolissani. Poika istuu alas vähän punertaen, mutta vilkuilee välillä opettajaa liian pitkän otsatukan alta. Oikeastiko olit huolissasi? Voi, kun joku opettaja olisi sanonut minullekin sellaisen lauseen edes kerran. Vesalan yläaste toimi vuonna 1980 yhtenä kuvauspaikkana elokuvassa Täältä tullaan elämä! Ohjaaja Tapio Suomisen menestyselokuva kuvasi kolmea tarkkailuluokkaa käyvää nuorta, joista jokaisella oli risainen perhetausta. Siihen aikaan lintsaava oppilas oli vielä paha lapsi, luonne- ja käytöshäiriöinen, kelvoton. Sellaisena pidettiin myös minua.  Tänä päivänä lapsia ei pidetä enää pahoina. Erityisopetus on tarkoitettu niille, jotka tarvitsevat erityisiä opetusjärjestelyjä oppimisvaikeuksien, neurologisten kehityshäiriöiden, tunne-elämän häiriöiden, sosiaalisen sopeutumattomuuden, liikunta- tai aistivamman tai esimerkiksi pitkäaikaissairauden vuoksi. Opettajana toimii aina erityisopettaja, jolla on valmiudet auttaa ongelmissa. Lukujärjestyksen mukaan pitäisi olla ruotsin tunti, mutta kirjat jäävät pöydille, kun oppitunti muuttuu jutusteluksi. Kerron taustani, ja open lisäksi oppilaat hämmentyvät: luokan edessä seisoo aikuinen, jolla on samanlaista taustaa kuin heillä!

Musiikinopettaja Antti Pajula (kypärä) on iloinen, koska rehtori Juha Juvonen allekirjoitti kymmenen ukulelein tilauksen. 

Kaikilla on haaveita. Luokassa istuu tuleva siivooja, poliisi, laulaja, pelinkehittäjä, hyönteistutkija, autokatsastaja, lääkäri. Yksi muuttaa Amerikkaan, muttei vielä tiedä, miksi.  Mutta mikä voisi estää suunnitelmat? Jos kuolee. Tulee maanjäristys. Antarktis sulaa.  – Mitä jos miettisitte vähän pienemmällä mittakaavalla. Jätetään ne luonnonmullistukset, Mervi sanoo. Lopulta joku sen mutisee: Jos ei käy koulua. Jos alkaa käyttää päihteitä. Jos tekee rikoksia. Jos joutuu vankilaan. Mervi haluaa myös tietää, miksi minä lintsasin.  Yritän löytää vastausta. Olisin tarvinnut ankarammat rajat. Olisin tarvinnut myös sitä, että joku olisi nähnyt minussa jotain hyvää, olisi uskonut minuun ja sanonut, että sinussa on potentiaalia, se pitää vaan löytää.  Mutta se vahvuus oli löydettävä itse. Eräällä opettajalla oli tapana kiinnittää aineeni koulun aulan seinälle ”esimerkkinä ihmisestä, joka ei osaa kirjoittaa edes kauppalappua”. Viisi vuotta myöhemmin julkaisin ensimmäisen romaanini.

Uudet opetussuunnitelmat otettiin käyttöön 1.8.2016. Enää ei tuijoteta numeroita eikä ennen 8. luokkaa niitä edes anneta. Oppilaan arviointi keskittyy oppimisprosessiin, ja oppilaat harjoittelevat myös itse arvioimaan oppimistaan.  Nykyään luokissa työskennellään paljon ryhmissä. Opettajatkaan eivät enää työskentele yksin. Alaluokilla oman opettajan lisäksi luokassa saattaa työskennellä samaan aikaan erityisopettaja, maahanmuuttajataustaisten oppilaiden opettaja, resurssiopettaja tai koulunkäyntiavustaja. Ylemmillä luokilla opiskellaan pääosin aineenopettajien johdolla.  Teknisen työn opettaja Sauli Pelkonen esittelee tiloja. Kolme oppilasta kokeilee hitsaamista, 3D–tulostin raksuttelee omiaan. Perinteisiä leikkuulautojakin tehdään, mutta nykyään oppilaat tekevät mielummin itselleen pieniä kaiuttimia. – Joku työskentelee kauan eikä kaiutin lopulta toimi, mutta oppilas on käyttänyt aikaa ja energiaa sen tekemiseen. Uusi opetussuunnitelma arvostaa paljon juuri sitä työhön käytettyä aikaa ja sen aikana opittuja asioita, Pelkonen miettii.  Opettajat tekevät myös yhteistyötä. Arinon biologian tunnilla etsitään kiviä, Leila Kokon kemian tunnilla tutkitaan niistä mineraaleja.  Koulun lukuvuotta rytmittää kaksi ilmiötä, jonka tutkimiseen osallistuu koko koulu. Tänä vuonna pääilmiö on tietysti Suomi 100 vuotta, johon voi liittää kaikki oppitunnit: historiassa voi opetella Suomen historiaa, kuvaamataidossa piirtää Suomen lippuja, musiikissa tutustua kanteleeseen tai Sibeliukseen, biologiassa Suomen kasveihin…  En muista yhtään kertaa, jolloin koulussani oltaisiin tehty jotain toisen luokan kanssa. Paitsi urheilupäivänä pakotettiin koko koulu kävelemään samaa pururataa.

Opettaja Mervi Keinäsellä on iso vastuu tukea, ymmärtää ja voimistaa niitä oppilaita, joille koulunkäynti ei ole helpoin asia. 

Opettaja nostaa katseensa kirjasta. – Nouse ylös ja tule tänne. – Miksi aina vittu minä? Tulihan se sieltä… Ei koulu mikään lepsu paikka ole. Kun kemian opettaja Leila Kokko pitää tunnin alussa 9. luokalle pistokokeet, jokaisen on laitettava kännykkä kokeen ajaksi opettajan pöydälle. Kun palauttaa paperin, saa kännykän takaisin. Papereita jakaessaan Kokko silmäilee myös auki olevat penaalit. – Aiheena on alkuaineet. Lähden siitä, että koulun lopussa nämä osaavat niistä 50. Kutosluokkalaiset leikkelevät kuvistunnilla mustikanvarpuja silkkipaperista, kasin likat juoksevat jumppatunnilla intervallia pururadalla, neloset tekevät lyhyitä näytelmiä hienotunteisuudesta. Oppitunnit ovat kuitenkin oppitunteja, ja koulun tarkoitus on edelleen opettaa asioita. Opettajien jaksamista verottaa oppilaiden käytösvaikeudet ja se, etteivät oppilaat vastaanota opetusta, vaan häsläävät omiaan. Suurimpia haasteita on nuorten keskittymisen herpaantuminen. Jokaisen tunnin alussa on hoettava samat asiat: ”Kännykät pois, lakit pois päästä, nyt hiljaa.” 

Opettajien energiaa vie myös byrokratia ja vanhemmat, jotka eivät aina ymmärrä, että oma lapsi on vain yksi kahdenkymmenen ihmisen ryhmästä.  – Niin pitkällä ei sentään olla kuin niissä kouluissa, joissa vanhempien puolesta keskustelua käy lakimies, rehtori naurahtaa. Opettajanhuoneessa pohditaan jaksamista. – Totta kai joskus menettää uskon itseensä. Viime yö meni miettiessä, kun yksi eilinen tunti meni vähän ikävästi. Yritämme joka päivä luoda toimivan vuorovaikutussuhteen kahteenkymmeneen ihmiseen, 6B-luokan opettaja Mirkka Kuusisto sanoo. – Toisaalta opettaja ei ole enää kaikkitietävä ja vaikeasti lähestyttävä. Eihän siitä tulisi mitään, jos joku hapannaama luokan edessä tiuskisi, kohtelisi eriarvoisesti eikä kuuntelisi. Ei opettaja voi sellainen olla. Anteeksi, mitä? – Oppilaat puhuvat avoimesti aroistakin asioista ja hakevat tukea opettajasta. Mutta ensin opettajan on ansaittava luottamus. Ennen kaikkea on oltava reilu. Kyllä minä voin lapselle sanoa: ”Anteeksi, olin sulle epäreilu. Liian tiukka. Olen vaatinut sulta liikaa.” En ole uskoa korviani.

Digi on tullut opetukseen mukaan.

Kuraattori astuu kuvioihin, kun koulunkäynnistä tulee vaikeaa. Inka Martikainen kertoo, että usein syynä on epämääräinen ahdistus, motivaation puute, näköalattomuus. Vuorokausirytmi saattaa olla sekaisin, ihmissuhteet sotkuisia. Nuori ei luota itseensä ja omiin mahdollisuuk­siinsa. – Joillakuilla meidän nuoristamme on oikeita haasteita kotona. Mutta vaikka lähtökohdat voivat olla huonot, oppilaat ovat energisiä, elämänhaluisia ja sinnikkäitä, vilpittömiä ja avoimia. Paljon auttaa jo se, että joku oikeasti kuuntelee. Nuori tarvitsee kannustusta ja rohkaisua omien vahvuuksien löytämiseen, Martikainen kertoo.  Mietin, miksi minulla ei ollut Inkaa, kun olin 14.  Entä ongelmat? Täytyyhän niitäkin olla.  Kiusaaminen? – Joka koulussa on kiusaamista. Jos koulu ei sitä myönnä, työntävät he päänsä pensaaseen. Avainsanoja on tieto ja puuttuminen. Kiusaamista ei katsota sormien läpi. Tänä syksynä koulussamme asia kartoitetaan jokaisen luokan kohdalla. Oppilashuolto kiertää luokasta luokkaan, ja kysymyksiin saa vastata anonyymisti, rehtori Juvonen kertoo. 

3D-tulostimet ovat tulleet kouluihin!  

Opettajat kiittävät uutta opetussuunnitelmaa, joka antaa enemmän joustoa työskentelyyn.

– Ja toimenpiteitä lähdetään miettimään kiusaajan kohdalla, ei kiusatun. Huumeet? – Sellaista lähiötä ei Helsingissä olekaan, jossa niitä ei olisi. Huumeet eivät ole kuitenkaan näkyneet koulun arjessa, mutta olen toki huolissani, jos näen oman koulun oppilaita pyörimässä ostoskeskuksen metron ovensuussa, Juvonen sanoo. Yhteentörmäykset? – Suoraa jengiytymistä en ole nähnyt. Porukoita muodostuu, mutta ne ovat monikulttuurisia. Väkivaltaan on koulussa nollatoleranssi ja hyvin nopeasti selvittelyyn otetaan mukaan niin poliisi, huoltaja kuin lastensuojelutaho. Oppilas saa väkivallasta seuraamuksia aina kasvatuskeskusteluista lastensuojelutoimenpiteisiin. Raivostuvat ope?  – Opettajatkin ovat ihmisiä, mutta mikään ei oikeuta huonoon käytökseen ja siihen, että purkaisi pahan olon oppilaisiin. Opettajalle etsitään apua työterveyden kautta. Pyrin myös pitämään aina rehtorin huoneen ovea auki eli tarjoan opettajille mahdollisuutta tulla keskustelemaan mistä aiheesta tahansa, Juvonen sanoo.

Muslimien Id al-Adha -juhla on tyhjentänyt koulun. Koska puolet oppilaista on poissa, ruotsinopettaja Anne Kinnunen-Senanayake vie oppilaat pelaamaan jalkapalloa, ruotsiksi.

Olo on hämmentynyt. Olen kolme päivää jutellut oppilaiden ja opettajien kanssa, istunut tunneilla ja opettajanhuoneessa, mutta jotain vielä puuttuu.  Koputan opon ovelle. Oppilaanohjausta tekevällä Milla Härmällä on filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajankoulutus, hän on toiminut myös työvoimatoimistossa nuorten ohjaajana, kustannustoimittajana sekä nuorisotyöntekijänä. – Ei nuoria huolestuta tulevaisuus. He suhtautuvat siihen hyvin valoisin mielin, heillä on uskoa siihen. Ja jos tavoite ei ole vielä 9. luokalla selkeä, kaupunki takaa jokaiselle paikan 10. luokalle. Sen lisäksi on olemassa ammatilliseen koulutukseen valmentava Valma ja lukioon valmistava koulutus Luva, Härmälä kertoo. Entä lintsarit? – Ei pidä lannistaa, muttei myöskään hyssytellä. On oltava realisti ja sanottava nuorelle suoraan, että sinun on otettava vastuu itsestäsi. Tukea ja apua on tarjolla. Tänä päivänä kaikki haluavat tehdä jotain. En ole ainoatakaan sellaista nuorta nähnyt, joka haluaisi jättäytyä kelkasta pois. Peruskoulun 9. luokalla oli hakeuduttava opinnonohjaukseen. Siellä minulle sanottiin, että olen yhteiskuntakelvoton. Sain lapun, että siinä on sinulle tulevaisuuden suunnitelmat. Lapussa luki: ”Hämeenlinnan naisvankila”.  Milla hiljenee hetkeksi kuultuaan tämän.  – Jokaisessa nuoressa on potentiaalia. Kaikista löytyy halua onnistua, kaikissa on voimaa. Kyllä se sieltä löytyy, kun vähän raaputtelee! Sanon aina: Uskon, että sinusta on vaikka mihin.

Kävelen koulusta ulos aurinkoiseen iltapäivään. Olen löytänyt vastauksen.  Tämän päivän peruskoulu pystyisi auttamaan sellaista ongelmaoppilasta, jollainen itse olin 14-vuotiaana.  Ja kyllä. Suomalainen koulu on muuttunut.

Teksti Eve Hietamies, kuvat Timo Pyykkö

Julkaistu: 6.9.2017