Eeva

Väkivaltaa koulussa kokenut Juha Beurling-Pomoell: ”Häpeä sai minut vaikenemaan”

Väkivaltaa koulussa kokenut Juha Beurling-Pomoell: ”Häpeä sai minut vaikenemaan”
Kuluttajaliiton pääsihteeri Juha Beurling-Pomoell, 40, joutui koulussa pelkäämään lyöntejä. Vaikka jatkuva stressi johti sydänoireisiin, hän ei kertonut väkivallasta kenellekään. Vasta aikuisena puhjennut paniikkihäiriö sai Juhan pohtimaan kokemaansa ja puhumaan siitä avoimesti.
Julkaistu: 4.4.2021
Tilanne oli pahin kahdeksannen luokan keväällä. Nyt nelikymppinen Juha Beurling-Pomoell kävi silloin koulua Etu-Töölön yläasteella Helsingissä. Hän muistaa yhä, kuinka oksettava olo tuntui kurkussa jo aamulla kouluun mennessä, ja väkivallan uhka leijui ilmassa koko koulupäivän ajan.
Juha kertoo, kuinka koulukiusaajat kävivät kimppuun välitunnilla yllättäen ja kuin ohimennen. Joskus häntä lyötiin käytävässä, joskus pihalla, vessassa tai pukuhuoneessa.
”Minua iskettiin vatsaan tai rintaan, eikä kyse ollut mistään tönimisestä. Iskut sattuivat oikeasti. Kasvoihin minua ei koskaan lyöty. Mustelmat jäivät piiloon vaatteiden alle, enkä rohjennut paljastaa niitä kenellekään.”
”Minua iskettiin vatsaan tai rintaan, eikä kyse ollut mistään tönimisestä. Iskut sattuivat oikeasti. Mustelmat jäivät piiloon vaatteiden alle, enkä rohjennut paljastaa niitä kenellekään.”
Pelon vuoksi Juha kävi ylikierroksilla ja joutui olemaan jatkuvassa valmiustilassa. Esimerkiksi aineenvaihdunta toimi niin vilkkaasti, että jokaiselta tunnilta oli kiire ehtiä vessaan.
Juhalla oli muutamia kavereita, mutta samalla luokalla ei ollut ketään kyllin läheistä ystävää, joka olisi huomannut tilanteen ja halunnut puuttua siihen.
Juha ei uskaltanut kertoa totuutta edes perheelleen.
”Minua nolotti ja hävetti. Halusin olla pärjäävä ja vahva.”
Juha kertoo esimerkin, kuinka voimakas tunne häpeä on.
”Minulla on Olli-niminen ystävä. Olimme jo ala-asteella läheisiä, tunsimme yhdessä olevamme vahvoja. Minä olin isokokoisempi ja mielestäni jopa suojelin Ollia.”
Sitten Ollin perhe muutti ulkomaille, ja poikien tiet erosivat muutamaksi vuodeksi.
Kun ystävä palasi yläasteella Suomeen, hän tuli samaan kouluun Juhan kanssa mutta eri luokalle. Niihin aikoihin Juhaa kiusattiin rankasti. Hän ilmoitti Ollille, ettei halua tavata tätä välitunneilla.
”Hylkäsin hyvän ystävän, koska en halunnut hänen tietävän, kuinka huonosti asiani olivat. Pelkäsin paljastuvani heikoksi.”
Lapsen logiikalla ja kokemuksella hän ei osannut eikä uskaltanut luottaa ystävyyteen.
”En peloltani ymmärtänyt, että yhdessä olisimme voineet saada piinan loppumaan.”
Koulukiusaaminen nolotti nuorta Juhaa. Juha häpesi niin, että kykeni vasta aikuisena puhumaan piinastaan avoimesti.

Koulukiusaaminen toi Juhalle vakavia sydänoireita

Heti kahdeksannen luokan päätyttyä Juha oli isänsä kanssa kesämökillä. Kesken pallopelin Juha sai voimakkaita sydämen rytmihäiriöitä.
”Nostin pallon maasta ja yhtäkkiä sykkeeni kiihtyi valtavasti. Pulssi kohosi kahdeksastakymmenestä kahteensataan ilman erityistä rasitusta.”
Vanhemmat huolestuivat, ja sydän tutkittiin perusteellisesti. Kohtauksia tuli jatkossa usein, mutta mitään vikaa ei löydetty. Vielä tuolloinkaan Juha ei kertonut vanhemmilleen kiusaajistaan.
”Nyt uskon, että sydänoireet olivat seurausta kouluväkivallasta ja pitkittyneestä stressistä. Silloin en nähnyt yhteyttä, eivätkä vanhempanikaan osanneet epäillä mitään.”
Tilanne parani lukiossa: uusi koulu oli yläasteen jälkeen kuin taivas.
”Aluksi kurkkua yhä kuristi koulumatkalla ja joskus koulun käytävillä. Keho muisti kiusaamisen, mutta vähitellen ymmärsin olevani turvassa.”
Juha sai uusia ystäviä, nauroi paljon ja nautti elämästään. Kukaan ei kiusannut häntä, ja tuntui etuoikeutetulta, että sai kulkea koulun käytävillä ilman pelkoa.
Lapsuudenystävä Olli oli päätynyt eri lukioon, mutta pojat tapasivat sattumalta kaupungilla ja ystävystyivät jälleen. Tähän päivään mennessä Juha ei ole rohjennut kertoa ystävälleen, mikä oli aikoinaan ollut välirikon todellinen syy.
Juha Beurling-Pomoell on oivaltanut, että elämässä tärkeintä on suuntautua itsestä ulospäin. Hän opiskellut työnsä ohella logoterapiaa.

Kouluväkivallan seurauksena paniikkikohtauksia

Kiusatuksi joutumisella on ollut monenlaisia vaikutuksia Juhan elämään.
”Positiivisin seuraus oli tietynlainen uhma, sisu ja oikeudenmukaisuuden kaipuu. Ajattelin, että näytän niille. Olin ollut siihenkin asti hyvä koulussa, mutta pärjäämisen eetos vahvistui entisestään.”
Juha pyrki yliopistoon lukemaan valtio-oppia, koska halusi vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Hän valmistui ja oli ensin eduskunnassa avustajana ja päätyi sittemmin töihin Kuluttajaliittoon.
”Positiivisin seuraus kiusatuksi joutumisella oli tietynlainen uhma, sisu ja oikeudenmukaisuuden kaipuu.”
Monta vuotta kaikki näytti olevan ulkoisesti kunnossa, mutta kiusaamisen arvet polttelivat ajoittain.
Juha arvelee, että kouluväkivalta oli taustasyy siihen, että hänellä puhkesi paniikkihäiriö. Ensimmäinen kohtaus tuli 28-vuo-tiaana.
”Olin terve ja hyväkuntoinen, valmistunut maisteriksi, ja minulla oli hyvä työpaikka Kuluttajaliitossa eettisen kuluttamisen projektipäällikkönä. Myös ihmissuhteeni olivat kunnossa, ja elämässä kaikki tuntui olevan tosi hyvin”, hän muistelee.
Hän oli työkavereiden kanssa lounaalla, kun kohtaus iski, yhtäkkiä hänestä tuntui, että hän ei saa henkeä.
”Luulin kuolevani siihen paikkaan. Työterveyshuollossa minut tutkittiin perusteellisesti, mutta mitään elimellistä syytä ei löydetty.”
Lääkäri sanoi, että kyseessä oli paniikkikohtaus. Juha ei tuntenut oireyhtymää ja säikähti: onko hän mielisairas, ja voiko paniikkihäiriötä edes hoitaa?
Lääkäri vakuutti, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Hän antoi erikoiselta kuulostavan ohjeen: ”Sinun pitää saada oivalluksia.”
Neuvo osoittautui Juhan mielestä viisaaksi. Hän sai lääkäriltä kehotuksen tutustua alan kirjallisuuteen. Jo yhden kirjan jälkeen Juhalle tuli ensimmäinen oivallus: paniikkihäiriö on pelottava ja epämiellyttävä mutta siihen ei kuole.
Sen jälkeen Juha sai vielä muutaman paniikkikohtauksen mutta myös lisää oivalluksia. Hän oppi suhtautumaan kohtauksiin rauhallisemmin ja alkoi luottaa omaan selviytymiseensä.
Usko on tuonut Juhalle lohtua ja auttanut suhteellistamaan asioita.

”Kaikki, mitä ihminen kokee, on kuin aarrearkku”

Juha ei tiedä, johtuivatko paniikkihäiriökohtaukset kouluaikaisesta kiusaamisesta, mutta hän on pohtinut paljon menneisyyttään ja uskaltanut kertoa myös häpeällisinä pitämistään kokemuksista.
”Ryhdyin miettimään itseäni ja elämänarvojani entistä tarkemmin. Jopa sitäkin, mitä varten me täällä olemme.”
Kiinnostus ihmismieleen sai Juhan hakeutumaan opiskelemaan logoterapiaa. Se on filosofinen ajattelumalli, jonka perustana on oletus, että elämällä on aina tarkoitus. Juha suoritti opintoja useamman vuoden työn ohessa ja valmistui logoterapiaohjaajaksi.
”Olen oivaltanut, että elämässä tärkeintä on suuntautua itsestä ulospäin. Oikeastaan kaikki, mitä ihminen kokee, on kuin aarrearkku. Kyse on siitä, kuinka osaa käyttää keräämiään oppeja muiden hyväksi.”
”Olen oivaltanut, että elämässä tärkeintä on suuntautua itsestä ulospäin.”
Juha Beurling-Pomoell
Ulospäin suuntautuminen ja epäitsekäs toiminta on ihmiselle tärkeää ja hyvän olon perusta. Juha korostaa kuitenkin, että ihminen ei voi tuntea onnellisuutta ja iloa muiden auttamisesta, jos ei ole ensin huolehtinut itsestään.
Erityisesti eräs logoterapian ajatus on auttanut Juhaa isoissa ja pienissä haasteissa: Jos et tiedä, mitä tehdä, niin ole aina heikomman puolella.
Ohje toimii isoissa arvokysymyksissä, mutta sitä voi soveltaa myös pieniin arkisiin ongelmiin. Juha kertoo esimerkin.
”Olen etätöissä ja aikataulut painavat päälle. Pitäisi tehdä monta asiaa: vastata viranomaisten soittopyyntöön tietovuotojutussa, lukea sähköpostit ja kirjautua videopalaveriin. Samaan aikaan anelevan näköinen koira odottaa ovella ulospääsyä.”
Juhan mielestä tässä tapauksessa tilanteen heikoin osapuoli on koira, joka ei voi mennä yksin ulos. Siitä kannattaa aloittaa.
Puoliso Martin Beurling-Pomoell on ollut tärkeä tuki Juhalle. Myös Martin on kokenut kiusaamista.

Oma poika

Kiusatuksi tuleminen ja kouluaikainen turvattomuus ei saanut Juhaa pelkäämään isäksi tulemista.
”Minulla oli jo nuorena tunne, että saan vielä joskus lapsia.”
Hän ei ollut vielä tavannut nykyistä puolisoaan lääkäri Martin Beurling-Pomoellia, kun tuttu naispari kysyi, voisiko Juha olla isä heidän lapselleen.
Juha halusi miettiä niin suurta asiaa vuoden päivät ennen kuin suostui. Nooa on nyt yhdeksänvuotias. Poika asuu äitinsä ja tämän uuden puolison kanssa toisella paikkakunnalla, mutta Juha pitää lapseen säännöllisesti yhteyttä.
”Olen ollut nyt kaksi vuotta naimisissa, ja Nooasta on tullut läheinen myös puolisolleni. Vietämme pojan kanssa keskimäärin viikonlopun kuukaudessa.”
Juha aikoo jutella myös poikansa kanssa omasta kiusatuksi tulemisestaan. Hän ei halua pelotella tai varoitella, mutta hän kertoo oman kokemuksensa ja toivoo, että Nooa oppii empatiaa ja ymmärtää, kuinka pahalta kiusaaminen voi tuntua.
”Koskelan teinisurma on järkyttävä muistutus siitä, että koulukiusaamiseen on tärkeää puuttua mahdollisimman ajoissa”, sanoo Juha Beurling-Pomoell. Vierellä labradorinnoutaja Dorma.

”Miksi niin moni koululainen joutuu pelkäämään?”

Nykyisin Juha Beurling-Pomoell toimii Kuluttajaliiton pääsihteerinä, ja hänen työhönsä kuuluvat myös julkisia palveluja käyttävien oikeudet.
”On selvää, että koulupalveluja käyttävien eli koululaisten oikeudet eivät ole kunnossa. Jos ihminen menee terveyskeskukseen tai elokuviin, hänen ei tarvitse pelätä, että joku tulisi hakkaamaan häntä. Miksi niin moni koululainen joutuu pelkäämään?”
”Koulussa pitäisi olla paikka, jossa olisi aina ja tauotta turvallinen aikuinen, jonka puoleen kääntyä.”
Juhan mielestä kiusatulle tärkeintä olisi löytää edes yksi ihminen, jolle voi uskoutua sekä löytää tietty turva-alue. Esimerkiksi hänen kohdallaan ongelma olisi voinut ratketa sillä, että välitunneilla ja hyppytunneilla olisi ollut edes yksi turvallinen paikka, jossa viettää aikaa.
”En ymmärrä, miten se voi olla niin vaikeaa järjestää. Koulussa pitäisi olla paikka, jossa olisi aina ja tauotta turvallinen aikuinen, jonka puoleen kääntyä. En usko, että se vaatisi edes suuria kustannuksia.”
Häpeä tuntuu nykyään Juhasta kaukaiselta ajatukselta. ”Puhumisen kynnyksen pitäisi olla mahdollisimman matala. Kiusattua ei saa missään tilanteessa syyllistää.”
Aikuisten tehtävä on huolehtia, että lapsen koulunkäynti on turvallista. Juhasta on käsittämätöntä, jos vieläkin, Helsingin Koskelassa tapahtuneen teinisurman jälkeen, joku voi puhua kiusaamisesta nuorten viattomana nahisteluna ja sanoa, että lasten pitää antaa selvitellä välinsä keskenään.
”Sellainen puhe on pöyristyttävää. Se on aivan sama, kuin jos poliisi kehottaisi rähinöitsijöitä jatkamaan: tapelkaa vain, älkää olko heikkoja pelkureita.”
Koskelan tapauksessa kidutuksen ja murhan taustalla oli pidempiaikaista kiusaamista. Se muistuttaa karmealla tavalla siitä, että asioihin pitää puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

”Kiusaaja on usein itse kokenut henkistä tai fyysistä väkivaltaa”

Kouluväkivallasta on keskusteltu viime aikoina paljon, ja entistä avoimemmin. Juhan oma suhtautuminen on mennyt äärilaidasta toiseen.
”Ensin en halunnut puhua kiusaamisesta kenellekään, nyt olen puhunut siitä avoimesti kaikille. Seuraava vaihe on, että nuoruuden kokemukseni ovat vain yksi osa elämääni. Arvet silenevät ja haalenevat.”
”Seuraava vaihe on, että nuoruuden kokemukseni ovat vain yksi osa elämääni. Arvet silenevät ja haalenevat.”
Juha ei vieläkään osaa nimetä selkeää syytä sille, miksi joutui kiusaamisen kohteeksi. Hän arvelee, että hänen tapauksessaan kyse oli kiusaajien uhittelusta ja keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä.
”Ehkä olin helppo kohde. Ehkä kiusaajiani ärsytti, että olin luokan paras oppilas, keskiarvoni oli parhaimmillaan 9,8.”
Juha oli lapsena pitkä mutta aika kiltti, hän ei uskaltanut puolustautua.
”Ehkä kiusaajat aistivat pelkoni.”
Jollakin tasolla Juha voi jopa ymmärtää kiusaajiaan. Mielessään hän on jo antanut heille anteeksi.
Juha ei ole tavannut heitä myöhemmin mutta tietää, että ainakin yksi kiusaajista oli myös itse ollut uhri.
”Usein ilmenee, että kiusaaja on itse kokenut pahaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa.”
Juha uskoo, että selviämisessä on aina kyse myös asennoitumisesta.
”Emme voi muokata menneisyyttämme, mutta voimme vaikuttaa siihen, missä valossa me näemme meitä kohdanneet tapahtumat.” ●
Kommentoi »