Apu

Koulukaverit Elsa Saisio, Jenni Kokander ja Lotta Lindroos pääsivät lopulta samaan elokuvaan – tähdittävät draamakomediaa lottovoittajasta



Koulukaverit Elsa Saisio, Jenni Kokander ja Lotta Lindroos pääsivät lopulta samaan elokuvaan – tähdittävät draamakomediaa lottovoittajasta

Näyttelijät Elsa Saisio, Jenni Kokander ja Lotta Lindroos kävivät samaan aikaan Teatterikorkeakoulua. Nyt koko kolmikko nähdään tammikuussa ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Kaikki oikein.
Teksti Pasi Kostiainen
Kuvat Petri Mulari

Näyttelijä Jenni Kokanderia on yritetty iskeä uima-altaassa!

Tämä ei ole #metoo-tarina, osa niljakkaita naisten ahdistelukokemuksia paljastavaa maailmanlaajuista kampanjaa, joka lähti Hollywoodista ja on ehkä siksi levinnyt muille aloille nimenomaan näyttelijöiden työpaikkahäirinnän kautta.

#Metoo on vakava ja tärkeä kampanja, mutta tämä on humoristinen kohtaus helsinkiläisessä uimahallissa. Kokander kertoo sen pitkäaikaisille näyttelijäystävilleen Elsa Saisiolle ja Lotta Lindroosille. Oli nähkääs noin tuplasti 37-vuotiaan Kokanderin ikäinen mies, joka letkautti vesijuoksevalle näyttelijälle, että täällähän on tv:stä tuttuja. Kokander muistelee hymyilleensä ja sanoneensa jotain kohteliasta.

– Nyt alan iskemään sua, mies vastasi.

Seuraavalla kierroksella kohdattaessa herrasmies oli ihmetellyt 10-vuotiasta lasta, jonka kanssa Kokander kuntoili:

– Onko hän lapsesi vai lapsenlapsesi?

– En meinannut uskoa korviani, Kokander päivittelee.

– Minunhan pitäisi olla 70-vuotias, että minulla olisi niin iso lapsenlapsi!

Saisio ja Lindroos nauravat niin, että taipuvat kaarelle.

– Tiesin jo Teatterikorkeakoulussa, että ikääntyminen tulee sopimaan sinulle, Saisio sanoo.

– Mutta minullahan oli jo koulussa kaikki mummonroolit, Kokander sanoo.

Tänä talvena kolmikko on työskennellyt yllättäen yhdessä ensimmäistä kertaa sitten opiskeluaikojen. Saisio, Kokander ja Lindroos aloittivat Teatterikorkeakoulun 1999. He viihtyivät yhdessä jo kouluaikanaan. Siksi nyt oli hauska sattuma, että ohjaaja Lenka Hellstedt pyysi Kaikki oikein -elokuvan pääosaan Saisiota ja roolihenkilön vanhoiksi kouluajan tuttavuuksiksi Kokanderia ja Lindroosia. Luokkakaverit olivat taas luokkakavereita – nyt valkokankaalla!

– Hän ei tiennyt, että olemme olleet täällä samaan aikaan, Saisio sanoo.

Hän sanoo ”täällä”, koska haastattelua tehdään Teatterikorkeakoulun aulassa Helsingissä. On lauantai-iltapäivä, ainoa aika, joka melkoisen säätämisen jälkeen saatiin sopimaan kaikille kiireisille näyttelijöille yhtä aikaa.

Jännitettävää oli nytkin, saadaanko tapaaminen onnistumaan. On flunssakausi ja yhdellä sun toisella on perheenjäseniä sairaina.

– Anteeksi, että olen syönyt valkosipulia. En voi tulla enää kipeämmäksi, Saisio sanoo.

Vertaistuki on lähellä: koko kolmikon perheet muistuttavat toisiaan. Kaikilla on kaksi lasta, joilla on viitisen vuotta ikäeroa. Jokaisella riittää tekemistä niin, että kellään ei ole vapaa-ajan ongelmia – ei oikeastaan vapaa-aikaakaan.

– Läpsystä vaihdettiin taas miehen kanssa, kun lähdin tänne, huokaa Saisio, jonka puoliso Timo Välisaari on myös näyttelijä.

Seuraa keskustelu, johon mahtuu paljon päivittelyä, nyökkäyksiä, terapeuttista naurunremakkaa sekä loppuyhteenveto:

– Ja sitten vanhemmat ihmiset vielä sanovat: ”Muistakaa nauttia siitä ajasta, kun lapset ovat pieniä! Ne ovat pieniä vain niin vähän aikaa!”

Pientä väkeä kotona – ja yllättävän pieniä myös Teatterikorkeakoulussa. Ulko-ovesta poistuu alakoululaisilta näyttäviä lapsia talvitamineissaan, millä lie kurssilla ovat entisessä Kookoksen saippua- ja margariinitehtaan tiloissa mahtaneetkaan olla.

– Jaahas, tänne otetaan nykyisin vielä pienempiä kuin Elsa aikanaan, Kokander tokaisee – ja Saisio nauraa.

Saisio aloitti Teatterikorkeakoulun näyttelijätyönlinjalla vain 17-vuotiaana. Kirjailija-näyttelijä Pirkko Saision tytär oli kiristänyt opiskelutahtiaan jo yläasteella ja käynyt kahdeksannen luokan yhden kesän aikana, siirtynyt siis tavallaan ”seiskalta ysille”, kuten hän nyt muistelee. Niinpä Saisiolla oli koko teatteriopintojen ajan asema muita opiskelijoita nuorempana ja pienempänä.

– Se rooli lankesi luontevasti. Otin sen kyllä vastaan, hän muistelee.

– Tietysti sekin vaikutti, että olet Saikin tytär. Katse todella porautui sinuun, Lindroos sanoo.

– Äiti oli silloin dramaturgian laitoksella. Eri laitoksella, mutta kuitenkin lähellä. Se toi paineita. Piti näyttää, että olen päässyt tänne omin avuin. Piti onnistua, Saisio kuvailee.

– Olisi tietysti ollut helpompaa, jos olisi vain voinut olla vajaa. Avoimesti siinä pisteessä, missä on, keskeneräisenä. Se näyttämisen paine söi vapautta kokeilla.

Hän sanoo, että asia harmitti opiskeluaikana, mutta ei enää myöhemmin. Töitä on riittänyt, ja vieläpä pääasiassa mukavia ja monipuolisia töitä, joiden sisällön pystyy allekirjoittamaan.

– Tuskin se koulu on kenellekään mitenkään vapautunutta aikaa. Sinä olet varmaan kokenut toki olevasi enemmän katseen alla, Lindroos sanoo.

Saisio miettii, että näyttelijän ammatin saattaa kyllä oppia ilman koulutustakin, työn kautta. Mutta se, minkä koulu antaa, on vastaus isoon kysymykseen: riittävätkö omat kyvyt, ominaisuudet ja voimavarat tekemään näyttelijäntyötä?

Kokander ja Lindroos ovat samaa mieltä. Tosin Lindroos täsmentää, että monet joutuvat pyrkimään Teatterikorkeakouluun, yhteen Suomen vaikeimmin saavutettavista opiskelupaikoista useita kertoja – ja miettimään näiden vuosien ajan, haluavako tähän ammattiin todella näin paljon. Lindroos itse pääsi sisään neljännellä kerralla, 21-vuotiaana.

Opiskeluajasta riittää muisteltavaa. Monet tarinat liittyvät tietysti niin sanottuun opiskelijaelämään. Kun Saisio asui ystävänsä kanssa äitinsä kaksiossa Kalliossa, paikasta tuli vakituinen jatkopaikka teatteriopiskelijoille. Monet saman ajan opiskelijat muistavat kuulemma heränneensä Elsan luota. Niin monet, ettei emäntä itse muista kaikkia koskaan majoittaneensakaan.

– On tultu kysymään, että vieläkö asut ”siinä Kalliossa”? Olen ihmetellyt, että mistä tämä voi tietää, kunnes on kerrottu, että niin, kun olin silloin luonasi yötä. ”Heräsin lattialta.”

Teatterikorkeakoulusta valmistuessaan ei silti välttämättä tiedä, mihin näyttelijänä pystyy. Eikä edes välttämättä sitä, mikä on oma näyttelijän ominaislaatu. Esimerkiksi Jenni Kokander piti pitkään kouluaikanaan itseään ennen kaikkea vakavien roolien esittäjänä, vaikka näyttämön ulkopuolella hauskuuttikin ystäviään mielellään.

– Kun sain kuulla, että opettajat näkivät minulla tulevaisuutta lähinnä koomisissa rooleissa, olin suorastaan loukkaantunut, hän muistelee.

Tragikoomista, kun tietää hänen myöhemmät vaiheensa tv-ohjelma Putouksen miljoonayleisön naurattajana.

Ennen Putousta Kokander oli työskennellyt vuosia Turun Linnateatterissa. Kutsu Putoukseen tuli juuri, kun hän oli laittamassa lastaan nukkumaan. Äänettömällä olleeseen puhelimeen tuli soitto tuntemattomasta numerosta, ja Kokander selvitti soittajaksi Putousta tekevän tuotantoyhtiön.

– Hyi! Heitin puhelimen saman tien, hän näyttelee – ja Saisio ja Lindroos nauravat.

Kokander ei ajatellut, että hän sopisi Putoukseen. Hetkeä aikaisemmin hän oli kuitenkin sanonut miehelleen alkavansa seuraavana päivänä soitella tutuille mahdollisista työtilaisuuksista. Freelancenäyttelijöiden cv koostuu määräaikaisista töistä, kiinnityksistä teatteriin, televisioon, elokuviin ja muuallekin.

– Vesa Vierikko opetti kouluaikana, että kaikki työ, joka vaatii näyttelijäntyötä, on teidän työtänne, Lindroos muistelee, siis esimerkiksi mainokset.

Epävarmuutta on siedettävä. Ja sitä, että työt eivät aina osu yksiin muun elämän kanssa.

– Minulla on käynyt molempien lasten syntymän ja vauva-ajan kanssa niin, että juuri silloin olisi ollut kiinnostavia töitä tarjolla. Niistä on sitten joutunut kieltäytymään, Lindroos sanoo.

– Minulla on ollut hyvin töitä, mutta olen varma, ettei se ikuisesti näin voi jatkua, Saisio miettii.

Kokander sanoo suoraan, että Putous vaikutti työtilanteeseen – ja vaikuttaa yhä, vaikka hän ei enää kolmen kauden jälkeen mukana olekaan. Suosittu tv-ohjelma nostaa näyttelijän markkina-arvoa, ja tv:stä tuttuja näyttelijöitä palkataan elokuviin ja vaikkapa kolumnisteiksi, jos sanottavaa riittää.

Lisäksi Putous antoi Kokanderille opetuksen.

Kokander muistelee piinaavaa tilannetta, johon joutui heti ensimmäisen Putous-viikonloppunsa jälkeen lokakuussa 2014. Tuottaja tuli hänen luokseen ja kysyi, mitä ihmettä tämä oli tehnyt viikonloppuna. Nettiotsikon mukaan Kokander oli ”nakuillut” kaupungilla.

– Mietin, että olenko muka heti ensimmäisen jakson karonkan jälkeen mennyt kaupungille hölö-löllö-löl-löö, Kokander näyttelee juhlinnan riehaannuttamaa itseään.

Saisio ja Lindroos nauravat. He tuntuvat odottavat Kokanderin hauskuutusta aika ajoin. Kysyntään myös vastataan. Asetelma lienee syntynyt jo opiskeluvuosina.

Mutta takaisin Kokanderin piinaan, joka jatkui jonkin aikaa, ennen kuin nakukuvankin näyttelijästä luvanneen otsikon takana oleva juttu aukesi katsottavaksi. Niin kova yhdistelmä on alastomuus ja suositun tv-ohjelman esiintyjä, että uutissivu kaatui hetkeksi.

Saattoi olla pettymys jollekin klikkaajalle, mutta Kokanderille itse ”paljastus” oli huojennus: kyse oli 12 vuotta aikaisemmin Helsingissä kuvatusta taideprojektista. Siinä yhdysvaltalainen valokuvataiteilija Spencer Tunick kuvasi noin 2 000 alastonta suomalaista. Tapahtumassa taiteeksi on tulkittava performanssimainen kuvaustilanne, kuva ja kuvauksen herättämät reaktiot. Tunick on toteuttanut vastaavia tempauksia runsaasti eri puolilla maailmaa nyt yli 25 vuoden ajan.

– Se oli siis 12 vuotta vanha taidekuva, jossa olin monien muiden seassa. Minun kuvani oli ympyröity punaisella kynällä, Kokander muistelee.

– Tämä tapaus opetti minut varovaiseksi toimittajien kanssa.

Mediat ovat kuitenkin sosiaalisen median #metoo–kampanjan jatkoksi pitäneet esillä naisten itsemääräämisoikeutta oman kehoonsa. #Metoo ja erityisesti kampanjan takia julkisuuteen tulleet naiset ja muutamat miehetkin ovat muuttaneet ilmapiirin sellaiseksi, että asiasta on puhuttava aina, kun paikalla on useampia näyttelijöitä.

Miten nyt käy? Tunnelma sähköistyy. On itsestään selvää, että naisilla on ruumiinsa suhteen itsemääräämisoikeus. Valta-aseman korostamiseksi harjoitettu häirintä on törkeää. Kukaan kolmikosta ei kuitenkaan ole kokenut työasioissa ahdistelua.

– Muualla on kylläkin ahdisteltu. Tiedän, mistä tässä asiassa on puhe, Saisio sanoo.

Asia on vaikea, sillä miellyttämiseksi, kehuiksi naamioidut sanatkin saattavat ahdistaa yhtä, mutta olla toiselle kannustin – ja jos ihmisten välillä on kipinää, jotain vielä enemmän, toki. Yhteiseksi mielipiteeksi muodostuu seuraava:

– Silloin, kun lähestyminen tehdään ylistävässä eikä alistavassa tarkoituksessa, se ei ole ahdistavaa, Lindroos muotoilee.

Saisio ja Kokander nyökkäävät.

Julkaistu: 19.3.2018