Eeva

Kotonaan pahoinpidelty kirjailija Hannu Väisänen: ”Tarinoiden voima nitisti pelon"

Kotonaan pahoinpidelty kirjailija Hannu Väisänen: ”Tarinoiden voima nitisti pelon"
Kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisänen koki vuosia sitten traumaattisen yön, kun kaksi ryöstäjää tunkeutui hänen Pariisin-kotiinsa. Sisällä kauan muhinut tapaus pääsi ulos romaanin muodossa.
Julkaistu: 15.1.2020

Ranskan kansallispäivän jälkeinen yö vuonna 1996 muutti kuvataiteilija Hannu Väisäsen maailman peruuttamattomasti. Oli heinäkuun 14. päivän ilta ja Väisänen oli palaamassa kotiin. Tapansa mukaan hän lauloi kadulla kulkiessaan.

Hän avasi kotikerrostalonsa alaoven ja astui sisään. Samalla rappuun tunkeutui kaksi nuorta miestä. He pakottivat Väisäsen tämän asuntoon ja sitoivat miehen tuoliin.

”Tämä ei voi tapahtua minulle”, Hannu Väisänen ajatteli.

Alkoi kuuden tunnin piina, jonka jälkeen hänen elämänsä ei olisi enää koskaan samanlainen kuin ennen.

Traumaattinen sieppausyö

Sieppausyöstä muodostui yksi taiteilijan elämän peruskokemuksista. Traumaperäisen stressihäiriön hoito auttoi niin, että muisto ei vaivaa häntä enää päivittäin, mutta silloin tällöin se tulee yhä mieleen.

Hannu Väisänen uskoo, että jokaisella on elämässään muutama käänteentekevä kokemus. Tällaisilla peruskokemuksilla on syvä vaikutus ihmisen elämään ja siihen, mihin suuntaan asiat lähtevät kulkemaan.

Peruskokemukset eivät välttämättä ole traumaattisia, ne voivat olla myös onnellisia hetkiä. Väisänen esimerkiksi muistaa omasta lapsuudestaan sen merkittävän päivän, kun hän oivalsi olevansa taiteilija.

Sieppausyö muhi pitkään Hannu Väisäsen sisällä. Jo vuosia hän on halunnut kirjoittaa sen ulos. Ensin siitä piti tulla novelli, sitten loppujakso edelliseen kirjaan, mutta jokin esti. Lopulta se löysi paikkansa romaanista. Väisäsen omaelämäkerrallisen kirjasarjan kuudes osa Leimikot ilmestyi syyskuussa.

Sieppausyö toimii kirjassa kehyskertomuksena tarinalle, joka avautuu moneen suuntaa eri aika- ja paikkatasoilla.

Ryöstäjät olivat kaksi nuorta miestä Afrikasta. He vihasivat Ranskaa ja ranskalaisia.

”Kokemus oli monella tavalla hämmentävä. Olin asettunut Pariisiin ja asuin ensimmäisessä vuokra-asunnossani. Minä olin suomalainen taiteilija, ei minulla ollut mitään tekemistä Ranskan kolonialismikysymysten kanssa.”

Suomalaisuus oli eduksi

Suomalaisuus oli Väisäselle eduksi tilanteessa. Miehet ihmettelivät, miksi tämä oli muuttanut Ranskaan, kamalaan maahan, jossa asui vihattavia ranskalaisia.

”En olisi ikinä uskonut joutuvani tällaiseen yölliseen kolmen kulttuurin törmäykseen. Siinä kohtasivat suomalainen, ranskalainen ja länsiafrikkalainen kulttuuripiiri. Se meni tajunnassani todella syvälle.”

Väisänen sidottiin lakanoilla designtuoliin. Ryöstäjät penkoivat kaappeja, ja tavarat sinkoilivat ympäriinsä.

Seuraavien tuntien aikana ajatukset laukkasivat. Tunteiden kirjo ravisutti Väisästä, ja koko elämä kulki virtana hänen mielensä lävitse. Siinä tuli kohdanneeksi kaikki omat tekonsa, ylhäiset ja alhaiset.

Yö oli traumaattinen eikä Väisänen toivo sellaista kenelläkään. Siihen voi kuitenkin vaikuttaa, kuinka kokemukseen suhtautuu.

Tunnemyrskyistä huolimatta taiteilija tuntuu käsittelevän kokemustaan myös hyvin analyyttisesti, ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan silmin.

”Kokemus räjäytti monella tavalla tajuntani. Sain näkymiä useaan suuntaan: omaan itseen ja tekemisiini. Tärkeää on myös läpikäymäni tunnelatausi: häpeän, ylpeyden ja selviytymisen tunteet.”

Lisäksi Hannu oppi katsomaan maailmaa uusin silmin.

”Afrikan tilasta huolestuminen ei olisi muodostunut niin merkitykselliseksi ilman tätä kokemustani.”

”Jos olisin ylivarovainen koko ajan, enkä menisi mihinkään, voisin luopua elämästä kokonaan.”

Veitsi korvalla

Väisänen ei pelännyt henkensä puolesta. Hän huomasi heti, että nuoret miehet olivat amatöörejä, vaikka yhdessä vaiheessa pitivätkin veistä hänen korvallaan.

”Joku atavistinen vaistoni sanoi, että tästä selvitään. Heidän ähräämisensä oli jopa koomista. Kyllä se säikäys oli, mutta en uskonut missään vaiheessa, että kuolen.”

Yön tunteina kaikista pienistä yksityiskohdista tuli merkityksellisiä. Väisänen muistaa, kuinka sivuvalo tuli sälekaihtimien välistä, kuinka valo tarttui veitseen ja toisen pojan poskeen, silmäluomeen. Aistit herkistyivät äärimmilleen.

Tukalassa tilanteessa Väisänen keksi, että pitämällä yllä puhetta ja kertomalla tarinoita hän voisi vaikuttaa tunnelmaan. Se rauhoitti ryöstäjiä, mutta ehkä myös häntä itseään. Raivo ja hermostuminen eivät päässeet purkautumaan yli äyräiden.

Kertominen antoi myös tunteen, että hän kontrolloi tilannetta. Hän säilytti malttinsa ja ajatteli selkeän loogisesti. Ei saanut olla tunteellinen, ei saanut itkeä.

”Piti löytää erityinen logiikka, joka sopi vain siihen tilanteeseen, ei sellainen kuin arkitilanteissa. Oli tärkeää olla loukkaamatta heitä eikä saanut ärsyttää yhtään.”

Pojat eivät halunneet paljastaa itsestään mitään. Kun he kysyivät jotain, Väisänen vastasi ja vastasi pitkästi. Puheella hän loi yhteyttä ryöstäjiin.

Sisältä kumpusi tarinoita

Väisänen yllättyi itsekin, kuinka hänen sisältään kumpusi tarinoita. Niiden avulla hän ikään kuin kokeili kepillä jäätä. Mihin pojat reagoisivat ja miten?

”Tutustuin heihin oman kertomiseni kautta. Se oli ihmeellistä. Kertominen on merkillinen peliväline.”

Huoneessa oli maalausteline, ja sillä luonnos Kalevalan kuvituksesta. Ryöstäjät ihmettelivät kuvaa, mitä nuo irti leikatut kädet oikein olivat. Väisänen selitti, että hän on kuvataiteilija ja on saanut työkseen kuvittaa suomalaisten kansalliseepoksen.

Pojat halusivat kuulla, mistä kertomuksessa oli kyse, ja Väisänen yritti selittää heille Kullervon tarinaa. Hän kertoi, kuinka Pohjolan tytär leipoo kiven Kullervon leivän sisään. Pojat reagoivat välittömästi: paha akka, pitäisi kivittää!

He olivat uteliaita ja kyselivät lisää. Pojat eivät olleet koskaan kuulleet maasta nimeltä Suomi eivätkä olleet tavanneet ketään, joka olisi ammatiltaan taiteilija.

”He halusivat kuulla lumesta kaiken mahdollisen. Se oli minusta jännää, melkein naiivia tai hassua. He istuivat lattialla edessäni ja kuuntelivat, kun kerroin lumesta. Moni asia oli outoa ja ihmeellistä: taiteilija, Suomi, lumi, hiihtäminen, suksien tervaus.”

Ranskalainen kulttuuri on muuttanut kirjailijaa, mutta hänen on vaikea pukea sanoiksi miten. ”Puolisoni sanoisi heti, että samanlainen mahdoton suomalainen minä olen edelleen, että mikään ei ole auttanut.”

Kirjailija syntyi

Kun Hannu Väisänen katsoo taaksepäin, hänestä tuntuu, että kirjailija hänessä syntyi tuona yönä. Tuolloin hän todella ymmärsi, kuinka valtava voima kertomuksilla on.

Lopulta, aamuyön tunteina, pojat kasasivat ryöstösaaliin säkkeihinsä ja häipyivät. Väisänen sai irrotettua itsensä siteistä ja soitti poliisille. Vasta kun tilanne oli ohi, iski paniikki ja jännitys purkautui.

Vahvin tunne oli häpeä. Poliisikuulusteluissa tuntui kiusalliselta kertoa tapahtumasta yksityiskohtaisesti.

Kun Väisänen alkaa puhua tunteesta, muistot palaavat mieleen voimakkaina kaikkien vuosien jälkeenkin.

”Tulen tunteelliseksi, häpeän tunne rassaa minua edelleen vähän. Vaikka vika ei ole minun, päällimmäinen tunne on häpeä. Se on ihmeellistä. Monenlainen häpeä: häpeän itseäni ja häpeän sitä, että minun kotini häpäistään.”

Yön jälkeen Väisänen muutti välittömästi pois asunnosta. Hän rikkoi tuolin, johon oli ollut sidottuna.

”Minusta tuntui, että kotini oli raiskattu. En olisi halunnut mitään tavaroita sieltä mukaani.”

Pitkäaikaiset jäljet

Sieppausyö jätti pitkäaikaiset jäljet. Aluksi hän ei halunnut lähteä edes ulos kadulle yksin. Ystäväpiirin kanssa sovittiin soittoringistä. Pidettiin huolta siitä, että tiedettiin toisten tulemisista ja menemisistä.

Mutta jatkuvassa pelossa on mahdotonta elää pitkään.

”Jos olisin ylivarovainen koko ajan, enkä menisi mihinkään, voisin luopua elämästä kokonaan.”

Väisänen kävi muutaman kuukauden poliisin traumaperäinen stressihäiriö -yksikön psykologin luona purkamassa kokemusta.

Psykologille Väisänen kertoi yön kulusta yksityiskohtaisesti uudestaan ja uudestaan. Kaikki piti saada ulos. Se ei ollut aivan vierasta, sillä Väisänen oli käynyt aiemmin elämässään läpi neljän vuoden intensiivisen psykoterapian Suomessa.

Tapahtumat piti kerrata siksi, että niistä muodostuisi yksi looginen tarina. Että uhri ei alkaisi keksiä siihen myöhemmin lisää omasta päästään. Kun tapaus saadaan yhteen versioon, se on helpompi jättää taakse.

Hannu Väisänen on kiitollinen, että hän pääsi puhumaan ammatti-ihmisen kanssa. Vaikka hän oli jo tavannut nykyisen puolisonsa Christophe Rischardin, hänestä tuntuu, että olisi ollut vaikeaa käsitellä asiaa vain kahdestaan.

”Ilmaisen tunteeni spontaanisti, en voisi elää muulla tavalla. Tunteet jäisivät mongertamaan jonnekin syvälle, jos rupeaisin sensuroimaan niitä.”

Matkat Afrikkaan

Pian tapauksen jälkeen Väisästä pyydettiin kokoamaan näyttely afrikkalaisesta kierrätysromusta tehdyistä käyttöesineistä. Se tarkoitti monia matkoja paikan päälle Länsi-Afrikkaan tutkimaan ja keräämään esineitä.

Silloin kotona käytiin tiukkoja keskusteluja. Christophe ei olisi halunnut antaa puolisonsa matkustaa. Hannu Väisänen taas itse halusi ehdottomasti tarttua tilaisuuteen.

Niin hän kävi muutaman vuoden aikana Senegalissa, Malissa, Guineassa ja Beninissä. Vuonna 1998 pidettiin näyttelyn avajaiset. Projektista jäi onnistumisen tunne.

”Afrikan-matkat olivat minulle hirvittävän tärkeitä. Ne auttoivat toipumisessa.”

Nykyisin Väisänen käy puolisonsa kanssa Afrikassa lähes joka vuosi. Maanosasta on tullut merkityksellinen molemmille.

Matkat vaikuttivat myös turvallisuudentunteen uudelleen rakentamisessa. Pariisin kadut eivät enää tuntuneet pelottavilta.

Oma paikka

Hannu Väisänen, 67, on asunut Ranskassa jo 28 vuotta. Kun hän saapui Pariisiin asettuakseen sinne, jo ensimmäisen parin viikon aikana tuli tunne, että tämä on hänen paikkansa. Ja siltä kaupunki tuntuu edelleen.

”Monikulttuurisuus on tullut entistä tärkeämmäksi arvomaailmassani. Se on jopa vaikuttanut moneen kertaan siihen päätökseen, että minä jäin Ranskaan.”

Ystäväpiiriin kuuluu monia eri uskontokunnan edustajia ja uskonnottomia. Erilaiset maailmankatsomukset ovat rikkaus. On juutalaisia ja muslimeja, on valkoisia ja mustia, on erilaisiin seksuaalivähemmistöihin kuuluvia.

Rikas keskustelukulttuuri on osa ranskalaisuutta. Kun Suomessa etsitään yhä konsensusta, on se Ranskassa lähes kirosana. Väisänen kertoo, kuinka ystävienkin kesken keskusteltaessa pyritään aina tuomaan erilaisia näkökantoja esiin. Kyse ei ole tappelemisesta, ilkeilystä tai toisen mielipiteiden halveksimisesta.

”Eri mieltä oleminen selvästi kuuluu ranskalaiseen kulttuuriin. Keskustelussa selvitellään eri näkökantoja ja minun mielestäni päästään myös tuloksiin.”

Yllättäen Väisänen sanoo, että suomalaiset ovat ranskalaisia avoimempia ilmaisemaan tunteitaan. Hän kokee, että Suomessa on helpompi itkeä ja nauraa spontaanisti, Ranskassa ollaan pidättyväisempiä ja hillitympiä.

Kulttuurierot tulevat näkyviin myös parisuhteessa.

”Christophe on järkiperäistäjä. Hänelle kaiken takana on järki ja hänestä kaikkea pitää epäillä, mitä ei todella tiedetä. Mutta kun hänet laitetaan oikein vaikeaan tilanteeseen, hänestä tulee hyvin tunteellinen, melkein suomalainen olento.”

Samaan hengenvetoon Väisänen toteaa kuitenkin, että suomalaisista ei voi puhua yleistäen. Mutta itse hän on spontaani tunteiden ilmaisemisessa.

”En voisi elää millään muulla tavalla. Tunteet jäisivät mongertamaan jonnekin syvälle, jos rupeaisin sensuroimaan niitä tai miettimään, että vasta sitten kun päästään ovien ja lukkojen taakse, voin itkeä ja nauraa.”

Myös hulluttelu ja leikkiin heittäytyminen kuuluvat taiteilijan luonteenpiirteisiin. Ranskalaiset ovat tässäkin varautuneempia.

Christophe on sanonut useaan otteeseen, että suomalainen puoliso on opettanut häntä ilmaisemaan tunteitaan. Hän on tottunut myös Väisäsen hulluttelevaan puoleen, ja oppinut siinä samalla itsekin heittäytymään.

”Meillä on joskus iltahassutteluja, aivan naurettavaa pyjamat päällä tanssahtelua. Christophe on sanonut, että tällaista hän ei olisi koskaan voinut tehdä lapsuudessaan.”

Hulluttelu sallittua

Hannun lapsuudessa sai hullutella. Iltatanssahtelut on isältä perittyä kotikomediaa.

Hannu Väisäsen ensimmäisen omaelämäkerrallisen kirjan ilmestymisestä on nyt 14 vuotta. Tuorein on viimeinen, ainakin tällä erää. Kirjan päähenkilöstä, Hannun alter ego Anterosta, luopuminen ei tunnu olevan kirjailijalle vaikeaa.

”Luopuminen on usein sellaista, että kun luopuu, saattaa voittaa jotain.”

Nyt on aika antaa tilaa puhtaalle fiktiolle. Mutta ennen seuraavaa kirjaprojektia Väisänen sukeltaa kuvataiteen maailmaan. Pari seuraavaa näyttelyä on jo sovittu.

Ensimmäinen niistä kulkee työnimellä All about Yellow, ja se avataan maaliskuussa Galerie Forsblomilla Helsingissä. Kokonaisuus tulee olemaan keltavoittoinen.

Keltaisella on Väisäselle erityinen merkitys. Kun hän kirjoittaa romaania, hänellä on työpäivän jälkeen rituaali, jolla hän irrottautui kirjallisesta maailmasta.

Kun päivät tuijottaa mustavalkoista tekstiä tietokoneen ruudulta, ehtii syntyä vahva värin nälkä.

Työpäivän päätteeksi Väisänen napsauttaa koneen kiinni ja asettaa lattialle suuren kankaan, johon hän levittää keltaista akryylimaalia.

”Sitten minä kylven ja ryvetän itseäni keltaisessa maalissa. Tervetuloa väri! Se on ihana vapautus. Keltainen väri symboloi minulle käsikirjoituksesta vapaaksi pääsemistä. Vähän kuin vasikka päästettäisiin keväällä laitumelle.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2018. Nettiversiota on muokattu.

Kommentoi »